Ei tämä taida olla edes tämän ketjun asiaa, mutta menkööt nyt tänne. Jos omien sukulaisten kanssa on vaikeaa, niin voi vittu sentään kuinka vaikeaa voi omien appivanhempien kanssa olla. Vaihdettiin keittiöön muutamia kodinkoneita (jääkaappi & hella). Appivanhemmat aikoivat ottaa (huom! ei ostaa) vanhat meiltä pois, heillä kun on jostain kivikaudelta omat kodinkoneet. En jaksanut asiasta ruveta vääntämään, pitää valita taistelut ja tämä ei ollut sellainen, joten totesin vaimolle että homma ok, annetaan vanhat kodinkoneet heille.
Homman piti siis olla ok, perjantaina appiukon piti tulla kärryn kanssa hakemaan kamat. Kunnes perjantaina soi puhelin, kodinkoneet on väärän väriset, ei me otetakkaan niitä. Ihan vitun kiva. Hirvittävä säätö käyntiin ja onneksi ostaja löytyi.
Noh, anoppi sitten soitti eilen, ja sanoi että heillä on tietokone sekaisin, pitäisi mennä katsomaan. Mulla rupeaa olemaan mitta täysi tätä heidän kusipäisyyttään, joten sanoin vaimolle että en ole menossa, ei kiinnosta. Kyseinen tietokone on ainakin 15-vuotta vanha paska, mutta kun ei uutta raskita ostaa. Eikä ole rahasta kiinni. Rouva oli sitten käynyt kylässä ja vienyt meidän IPadin vanhemmilleen. Mulla hitsasi tässä vaiheessa aika lujasti kiinni, en voi ymmärtää että miksi ihmeessä hän haluaa auttaa ihmisiä, jotka eivät auta meitä missään tilanteessa.
Vai onko jälkeläiset niin sokeita omien vanhempien virheisiin, että kaikki menee läpi? Näitä esimerkkejä olisi loputtomiin, oltiin kerran molemmat noroviruksen kourissa, pyydettiin että josko appivanhemmat toisivat meille jaffaa. Matkaa on 15 kilometriä, mutta ei käy, ei ollut kauppapäivä tuolloin. Omat vanhempani asuvat kauempana, mutta kävivät kaupassa ja ottivat koiran hoitoon ettei meidän tarvitse sairaana sitä käyttää.
Nämä on niin perkeleen vaikeita asioita, kun kyseessä on toisen vanhemmat. Puolisoni kyllä tietää minun kantani, mutta mikään ei siltikään tunnu muuttuvan. Omat käyntini anoppilassa on lähes nollissa, ja nyt tuntuu että lähes nollissa muuttuu todelliseksi nollaksi. Miksi kävisin/näkisin ihmisiä, joita ihan aidosti halveksin. Kyseisellä pariskunnalla ei ole ketään kaveria tai ystävää, mutta silti on varaa haukkua kaikki ympärillä olevat ihmiset. Heidän omat lapset ovat kuin koiranpentuja, jotka tulevat hihnasta vetämällä takaisin palvelemaan. Rahaa heillä on, mikä oikeuttaa heidät puuttumaan meidän asioihin. Ostetaan teille auto, jos se auto on tuollainen. Maksetaan teille remontti, jos teette tuollaisen remontin. Minä olen ampunut kaikki nämä typerät jutut alas, mikä on tietysti parantanut meidän välejä. Puolisoni on päässyt osittain tuosta hihnasta irti, ja huomannut asioita vanhemmissaan, jotka eivät ole ihan normaaleja. Mutta silti tulee tälläisiä sekoiluja, ja hän menee kuin uskollinen koira auttamaan isäntiään.
Kylläpäs helpotti avautua!