Hiton huono olen mitään kirjoittamaan, mutta koitetaan nyt, jos se vaikka vähän helpottaisi oloa. Lyhyesti sanottuna tilanne on sellainen, että olen korviani myöten ihastunut entiseen työkaveriini (naiseen), joka on nykyinen alaiseni (no, ollaan me vieläkin työkavereita, vaikka tilanne onkin vähän muuttunut). Samassa työpaikassa on oltu jo vuosia ja tänä aikana on kyllä käynyt selväksi, että tunne on yksipuolinen. Ei hän ole kiinnostunut minusta, se on tunnustettava, vaikka oma mieli haluaa aina nähdä kaikissa pienissä asioissa kiinnostuksen merkkejä ja elätellä toivetta, että jos sittenkin.. Olen siis käsittänyt tilanteen ja tavallaan hyväksynytkin sen, mutta silti ihastumisen tunne on niin vahva, että en vaan pysty siirtämään tätä asiaa sivuun ja jatkamaan eteenpäin. Välillä on toki helpompiakin hetkiä, jos en vaikka satu näkemään häntä pariin viikkoon, mutta aina tämä paskaolo vaan palaa takaisin. Tuntuu, että pää hajoaa. Tulee mieleen sellainenkin ajatus, että jos lopettaisin nämä työt ja etsisin uuden työpaikan, että saisin etäisyyttä häneen, mutta toisaalta en haluaisi niin tehdä, koska tykkään tästä työstäni, enkä luultavasti saisi yhtä hyvää työpaikkaa tilalle.
Olisiko palstaveljillä/sisarilla antaa neuvoja, miten tuon tunteen saisi sysättyä sivuun ja mieluiten kokonaan pois, että voisi taas elää ns. normaalia elämää? Järkevimmät tietenkin sanovat, että älä ajattele häntä ja koko asiaa, niin se on sillä selvä, mutta olisipa se vaan niin helppoa minullekin.