Kävi tossa erittäin erikoisesti viime viikonloppuna, en olisi uskonut kuitenkaan, että tänne siitä tulisin kirjoittamaan. No mutta annetaan nyt kuitenkin mennä, kun ei se periaatteessa salaisuuskaan ole.
Lähdin Chicagon ja Tampa Bayn välisen viidennen finaalin jälkeen bussilla Helsinkiin veljen konfirmaatiojuhlaan. Nappasin Kampista metron kohti Herttoniemeä, jossa pirskeet alkoivat kymmenen aikaan. Olin reilusti etuajassa johtuen bussien aikatauluista, joten ajattelin samantien mennä odottelemaan kirkolle messun alkamista ja porukoiden sekä sukulaisten saapumista. Eipä mitään, siinä kirkon aulassa katselin ohikulkijoita ja eräs nuorehko naisen alku jäi mieleen. Vaihdoimme pitkät katseet ja kysyin itseltäni, että hymyileekö tuo ihan oikeasti mulle. Käänsin katseen suht äkkiä pois, jottei tämä neito huomaisi pitkää katsettani, olishan se nyt totta kai törkeen noloa katsella kirkon aulassa tyttöjä.
Messussa oli taas hauskaa, heittelimme läppää serkkujen kanssa ja totta kai sukumme tyyliin kuuluu häiriköidä kaikkia mahdollisia tilaisuuksia. Messu ohi, porukka jakelee kukkia veljelle ja matka kohti jatkobailuja porukoiden luokse alkaa. Niitä näitä jauhetaan suvun kesken, porukka kyselee miten opiskelut sujuu ja kerron kuinka Blackhawksin seuraaminen on ollut kymmenen kuukauden aikana tärkeämpää kuin opiskelu. Veli siinä jossain vaiheessa mainitsee, että hänen isosensa, pappi sekä muut ohjaajat tulevat käymään meillä porukoilla laulelemassa ja pikaisella visiitillä, kuuluu seurakunnan toimenkuvaan mikäli nuori niin haluaa. Tunsin papin jo entuudestaan sekä yhden ohjaajista, sillä molemmat olivat jo minun rippikouluaikoina seurakunnan hommissa.
Isoset ja muut saapuvat ja mulla pomppaa sydän kurkkuun. Sama tyttö, joka oli aamulla seurakunnan aulassa oli suoraan mun edessä. En ollut aivan varma huomasiko hän minua heti, mutta en vieläkään ymmärrä miten en huomannut häntä messun aikana. Kertonee pitkälti omasta käyttäytymisestäni siellä. Joka tapauksessa, alkoivat siinä laulamaan jotain virttä, jonka ainakin Johanna Kurkela on coveroinut, olisko ollut Elämä on nyt -niminen kipale. En pystynyt katsomaan niitä, kun ajattelin, että se tyttö vaan kattoo meikäläistä oudosti, jos katson sitä. Keräsin siinä sitten rohkeutta ja tsekkasin sitä. Ja neito vaan hymyili ja katso mua. Käänsin taas katseen pois, koska en nyt ihan oikeasti uskonut, että se mua katsoo. Ajattelin kuitenkin jostain syystä, joka ei oo meikäläistä yhtään, että nyt mä hymyilen takas. Ja niin mä tein ja reaktio oli jotain niin uskomatonta. Neidillä oli hymy aivan korvissa ja näytti aivan enkeliltä. Aivan enkeliltä.
Isoset kiitti veljeä ja lähtivät seuraavaan talouteen esittämään. Tämä tyttö vielä erikseen katsoi taakseen, kun poistuivat ovesta ja olin varma, että katsoi mua. Silloin tuli fiilis, että tää kortti on nyt aivan pakko katsoa. Avasin veljen leirilehden ja etsin tätä tyttöä ja selvitin nimen. Löysin aika äkkiä etunimen perusteella hänet, kutsutaan neitoa vaikka nimellä Jonna, pappini Facebook-kavereista. Jonna oli juuri valmistunut ylioppilas, joskin pitänyt vaihdon vuoksi ns. välivuoden lukiosta eli parikymppinen. Iän ja leirilehden perusteella arvelin Jonnan olleen apulaisohjaaja tai vastaava broidin leirillä. Ei mitään, kuningasidea ja lisäsin kaveriksi. Facebook kiinni, en halunnut heti tietää hylkääkö vai hyväksyykö.
Pienet päiväunet ja Facebook auki, kolme viestiä Jonnalta ja totta kai kaveripyyntökin oli hyväksytty. Niitä näitä juteltiin, kyselin elämästä ja perusdiibadaabaa ja yhtäkkiä ollaan meikäläisen isän upeassa autossa ajelemassa ympäri Helsinkiä. Ihan kuin leffasta kaikki tähän asti. Kerroin, että mulla ois tiistaina haastattelu Turussa liittyen vaihtoon ja heitin huumorilla, että lähtiskö Kaisa mukaan. "Ootsä tosissas? Todellakin lähen." Olin aivan myyty.
Lyhyesti Turun reissu: en oo koskaan tuntenu mitään samanlaista niin nopeasti. Kaikki aivan täydellistä, niin samanlaiset ajatukset elämästä ja periaatteet, kaikki synkkaa klikkaa miten sen nyt haluaa ilmaista. Fyysisesti (ulkonäkö jne) kaikki toimi meikäläisen mielestä ja oli siinä pientä syljen vaihtoa, vähän vaan tosin johtuen periaatteista. Aivan huikea päivä, yksi parhaista koko elämän aikana. Mutta sitten. En mä tänne hehkuttamaan vaan tulis.
Tulee turpaan aivan törkeän pahasti. Jonna ilmoittaa paluumatkalla ettei halua enää nähdä. Utelen syytä sydän kurkussa ja piti pysäyttää autokin, kun se vaan tuli kuin se kuuluisa salama kirkkaalta taivaalta. Jonna lähtee au pairiksi elokuun lopussa vuodeksi eikä halua, että tänne jää sille ketään kundia, jota se ikävöis siellä eikä halua ryhtyä mihkään kahden kuukauden romanssiin. En tienny mitä sanoa, yritin vakuutella etten oo niin hyvä tyyppi, että se hajois palasiks reissussaan ikävästä jne. kaikki bullshitit, mutta ei oli kuulemma ei. Itkien se siinä sitä sano ja kyllä se tuntu pahalta.
Nähtiin vielä seuraavana päivänä, koska unohti huivin autoon. Vietettiin pari tuntia ikimuistosta aikaa, joskin se oli koko ajan semmosta hyvästelyä. Lopetettiin meidän yhteinen kolmen päivän tapailu siihen, että Jonna pyys, että otan yhteyttä vuoden päästä, koska mä tunnuin kuulemma rakkaudelta ensisilmäyksellä. Valehtelisin, jos en väittäs tunteneeni jotain samanlaista, vaikka en oo koskaan semmoseen uskonutkaan. Enkä oikeastaan vieläkään, mutta se fiilis oli järkyttävän vittumaisella tavalla maailman ihanin.
Nyt on vaikea vaan olla, en mä aio sitä odottaa vuotta eikä sekään varmasti mua, mutta aivan varmasti otan yhteyttä, kunhan tiedän sen saapuneen Suomeen. Mä en halua olla kenenkään unelmien esteenä, niin siksi en laittanut juurikaan vastaan, ettei lähtis reissuun ja sillain, mutta vähän mä tässä takaraivossa toivon, että ei sais Jonna paikkaa mistään perheestä. Toivon, että saa, mutta en pety. Koska oon kuulemma ensimmäinen, joka siitä saa kuulla.
Tämmöstä mun kolmeen päivään, joka alkoi viime sunnuntaina. Nyt lisää kaljaa, pahoittelut epäselvästä viestistä.