Aivan oikea havainto että nämä ovat parikohtaisia juttuja. Toisaalta mitään kiirettä ei normaalitapauksessa ole. Kyllähän se nyt kannattaa vähän ensin katsella mitä ajan kanssa tulee... Itse kylläkin menin puoliväkisin kihloihin, siis että vain parin kuukauden tosielämän seurustelun jälkeen, kun tyttöystävän isä piti pienen puheen noin ohimennen että jos rakastat naista, niin menet naimisiin ja näin. Siinä tuli sitten kokemus että pitää se vähän rauhoittaa tilannetta että perhe tietää olevani vakavissani ja itsellä ns. työrauha. Tottakai asiaa tuli pähkäiltyä, koska periaatteessa kihlat ovat yhtä vakava juttu kuin naimisiinmeno, eli siitä ei sitten (helposti) peräännytä.
Luotin kuitenkin vaistooni vaikka aikaista olikin, ja eihän se sitten niin kumma juttu ollut. Samainen isä kysyi jo huolissaan että mikä vikana... kun ilmoitimme asiasta vähän vakavin tunnelmin. No, jos jokin olisi mennyt pieleen (en tiedä mikä, mutta elämässä niin voi käydä), niin olisin voinut vedota siihen että päätös tuli tehtyä parhaan informaation perusteella. Harvoinpa se vaisto kyllä väärässä on, kun ei se ole ehtinyt ennen oikeassakaan olla kun ei ole annettu mahdollisuutta.
Ihan samalla tavoin menin vaistolla ensimmäisellä tapaamisella kun se oli hieman lyhyehkö. Ei siinä ollut aikaa odotella vaan tuli tehdä päätös, kysynkö tyttöä tyttöystäväkseni ja voidaan keskittyä loppuaika (turistin) hauskanpitoon asiaa miettimättä. Muuten olisi ollut vähän hankalaa... olla erossa kuukausitolkulla ilman että ollaan edes yhdessä. Elämäni isoin päätös, koska tiesin toki asettavani tytölle odotuksia ja tämän perheelle myös. Jos olisin väärässä... olisi kova paikka itsellenikin.
No naistani kehuakseni, enpä ollut. Hän oli vain hieman varautunut, hillitty ja ujokin niin siinä vaadittiin hiukan tunneälyä. Mutta tämä on kaikin puolin ymmärrettävää. Tiesin toki että tyttöni oli hyvä tyttö, mutta olin myös siinä oikeassa, että vain aika paljastaa miten hyvä. Aika on asioita kertonut, yllättänyt, ja naisenikin on kasvanut itsevarmuutta (omasta päättäväisyydestänikin johtuen!) joten suhteen dynamiikka on kivasti kasvanut. Ei hänen kanssaan riitaa kovin helposti tule, mistä olen myös kiitollinen. Kumpikin kun pidämme harmoniasta enemmän.
Silti on hyvä, että naisestakin löytyy tiettyä ytyä. Aasialaisissa sitä on pinnan alla kivasti. Kaltaiseni tutkija nauttii tästä.
Suomalaisissa on vaan se vika, että paljastavat tuota pikaisesti ja yleensä randomisti. Tietty naiset kaikkialla ovat tunteellisia, ja omaavat sen samanlaisen naisen logiikan, mutta aasiatar ei tuppaa käyttämään sitä aseena tai seinänä.
Viisas nainen on elämän rikkaus. Jokainen tulee omine heikkouksineen, mutta kyllä tuota vain arvostaa. Viisaus on kuitenkin noin parisuhdekuvioissa aliarvostettua, kumpaankin suuntaan. Miksi ihmeessä, no, suomalaiset ovat näissä asioissa mielestäni kyllä vähän lapsellista porukkaa noin ylipäänsä. Keskitytään pikkujuttuihin kokonaisuuden sijaan ym. roskaa. Miehetkin ovat niin ylirauhallisia että sallivat naisille yhtälaisen aseman. Itsekin toki menin aikoinaan tähän vipuun - tulos nolla seurustelusuhdetta (paitsi yksi teinityttö mutta kuka noita laskee). Nainen on siitä piru että jos sitä koittaa miellyttää niin tuo käytös itsessään ei naista miellytä! Siispä naiselle kannattaa olla perustyly ja ignoorata tämä. Näin Suomessa, sinkkujen luvatussa maassa, kun naisillakin tuo käytös on aivan peruskauraa. Maassa maan tavalla.
Eilen naiseni pikkusisko kysyi, tahdonko että hän trimmaa varpaani (ja toki samalla sormeni). Hän on toki tässä selvästikin taidokas, mitä kehuin ja päätin kuitenkin jättää väliin toistaiseksi. Suorastaan ihme että on vielä sinkku, mutta paikallinen miesosasto on kyllä vähän vaihtelevampaa tasoa. Naistarjonta taas on täällä päin niin massiivista, ettei ihan sormia napsauttamalla löydy ulkolaistakaan, vaikka siitä jo pari hyvää esimerkkiä onkin, kun toisellakin isosiskolla ulkomainen aviomies.
On se vaan jännä, että sen kerran kun menet ulos yksin kävelemään (nykyään teen tätä yhä enemmän naiseni kanssa, kun hän on myös vaimoni), alkaa vastaantuleva nuori nainen avoimeen flirttiin ja jos olisin ollut siinä vaiheessa sinkku olisin varmaan juuri tavannut tulevan vaimoni. Osaavat kyllä nämä jutut, ja toisaalta tiesi heti missä mennään kun pienen juttelun jälkeen olin jatkamassa matkaani. Ehkä juuri tästä tilannetajun puutteesta johtuen Suomessa on jäänyt vastaava kohtaaminen tapahtumatta. Eivät siis tiedä mitä tehdä, milloinkin. Kansansairaus. Kadullahan sitä eniten ihmisiä tapaakin anyway. Tai siis tapaisi, eli sikäli outoa. No ujoutta on kaikkialla, mutta ei varsinaista estyneisyyttä.
Hauska kyllä kun menet ostamaan vaikka jotain pientä jostain lähikojusta, niin ei se myyminen ole yleensä se pääjuttu, vaan jännittynyt naureskelu ja toiseuden ihmettely. Toki parasta onkin, ettei osta mitään vaan ottaa vaikka valokuvia. Ihan upeita reaktioita, vaikken toki piileskeleviä tahdokaan ahdistella. Välillä lapset juoksee perässä (yleensä varhaisteini-ikäiset tytöt). Ymmärtävät ajoissa todellisuuden luonnonlait, ihastuttavaa. Tahtovat aina vertailla ihoja.
Itse voin myöntää oman rajallisuuteni tässä: en osaisi enää tässä elämässä olla kotimaisen kanssa. Toisaalta uskon suuren enemmistön kanssa myös, että omanmaalainen on suurimmalle osalle se paras. Ihan jo käytännön syistä, tilastotkin tukevat tätä johtopäätöstä vaikkakaan eivät avioerotilastot. Yksilölle kyllä suositan seuraavia toimenpiteitä. Ketjua lukiessa vahvistuu aina käsitys että näille on tarvetta.
1. Älä jahtaa, etenkään naista. Oikea nainen tulee luoksesi, jos haluaa miellyttää sinua, se voi olla hyvin oikea.
2. Älä hommaa tinderiä (fb on ok, koska maailmanlaajuinen). Mene ulos, juttele naisille kunnes joku ei juokse karkuun.
3. Älä pakottaudu. Jos nainen koittaa pakottaa, keskustele tai ohjaile. Jos tämä ei auta, nainen on väärä.
4. Jos Suomessa homma ei toimi, hyvät naiset saattavat olla muualla eli Aasiassa tai Itä-Euroopassa. Kokeile!