Olen itsessäni huomannut erikoisen piirteen parina viime vuotena. Ikää ei ole allekirjoittaneella vielä liikoja (90-luvun alussa syntynyt), joten voi mennä kokemattomuuden piikkiin, mutta... Tulen todella hyvin juttuun ja ystävystynkin naisten/tyttöjen kanssa helposti, mutta jonkin pelon tai muun puutteen vuoksi en ikinä uskalla ehdottaa mitään tapaamisia tai treffejä. Harvat tytöt oikeasti kolahtaa kovaa, mutta silloin kun kolahtaa kerran tai kaksi kertaa vuodessa, niin vetäydyn ainoastaan tilanteesta taustalle ainakin ensitapaamisen jälkeen ja yritän vain unohtaa koko tapauksen. Jonkinlaista torjutuksi tulemisen pelkoa ainakin ja myös perusporilaista "en halua häiritä toista, jos se kokeekin tilanteen ahdistavaksi" tunnetta.
No, kirjoitan nyt tätä koska joulun jälkeen tapasin tytön, joka oikeasti kolahti. Juteltiin varmaan 2-3 tuntia illanistujaisten aikana ja se koko paketti kiehtoo nyt suuresti. Fiksut mielipiteet ja näkemys elämästä, vähintään ok ulkonäkö ja positiivinen asenne elämään jäivät päälimmäisenä mieleen. Sovittiin, että facebookissa voi ihan rohkeasti pyytää toista kaveriksi.
No kaverilistasta tyttö löytyy ja sen jälkeen mietin pitkään, että laitanko vielä jotain viestiä perään. En tiedä miten rohkaistuin, mutta laitoin viestiä, että oli tosi kiva tavata ja tutustua. Ja jos tyttöä kiinnostaa, niin olisi kiva nähdä myöhemminkin, jos hän poikkeaa kaupungissa. Saattoi olla ihan typerääkin tuo viestin laittaminen, en tiedä, mutta koska neito asuu eri kaupungissa ja poikkeaa Porissa satunnaisesti niin ajattelin, että jos haluan vielä nähdä häntä useamminkin kuin kerran parissa vuodessa, niin olisi syytä laittaa jotain viestiä. Viestin yritin kirjoittaa kuitenkin melko neutraalisti ja kaverimielessä, koska todennäköisyyksien mukaan tästä tuskin mitään muuta kuin satunnaista mutta miellyttävää kaverisuhdetta syvempää kehittyy.
Mutta pitkästä aikaa uskalsin edes jonkinmoista ja pientä kiinnostuksen tapaisuutta osoittaa ja se yllätti itsenikin. Sillä vaikkei ikää ole vielä paljoa, niin näissä asioissa minua vaivaa tietty kyynisyys. Johtunee siitä, että oma ulkonäkö nyt on mitä on (melko tavis) ja vaikka olenkin varmaan monen mielestä kaikin puolin fiksu ja hyvätapainen, niin vastakkaiseen sukupuoleen en todellakaan ole mikään magneetti. Lähinnä ikäisteni tyttöjen äidit ja isovanhemmat saattavat toivoa, että heidän tyttönsä tulisi tavata minuntapaiseni nuori mies. Juurikin näihin n. 50-vuotiaisiin naisiin osaan tehdä tämän tietynlaisen hyvän ja "lumoavan" vaikutuksen, mutta oman ikäisiin syntyy lähinnä näitä kaverisuhteita eikä vähiten omasta halustani. Nyt kuitenkin jäi sellainen mielikuva, että tämä tyttö saattaisi olla edes vähän kiinnostunut. Käytännön tekijät saattavat olla kuitenkin hyvin rajoittavat.
En tiedä, miksi tuli tälläinen alkuyön avautuminen kirjoitettua tänne. Ehkä lähinnä jotain pohdintaa, miksi en ole parisuhteessa, vaikka toisinaan tuntee erilaista läheisyydenkaipuuta kuin mitä esim. kaveriporukassa tai perheen kanssa kokee. Yksi syy sinkkuna olemiseen on myös se, että oikeasti kolahtaviin tulee törmättyä liian harvoin ja viihdyn nykyisellään myös ihan hyvin. Pitäisi kuitenkin varmaan liikkua enemmän ulkona ja eri kaveriporukoissa, jotta näitä kolahduksia tulisi useammin?