Aina sitä osaa ajaa itsensä vaikeisiin paikkoihin, kun tunteiden kanssa aletaan pelaamaan.
Tapasin yhden mimmin 1½ kuukautta takaperin kaverin synttäreillä, tiesin henkilön entuudestaan, ja hän minut, ja alettiinkin siinä juttelemaan heti illan alussa, ja jokseenkin lähennyttiinkin illan mittaan, joskaan ei kovin fyysiselle asteelle asti. Oli hauskaa, ja mimmi lähti jossain vaiheessa kyydillä kotiinsa, ja minä jäin kaverille yöksi.
Seuraavana päivänä hän laittoi viestiä minulle, ja sen jälkeen juteltiinkin miltei kuukausi aamusta iltaan, pitkin päivää siis. Tutustuttiin, oli kokoajan kiinnostavaa kysyä ja kuulla uusia asioita toisesta ja tota rataa. Hän kertoi avoimesti, että on eronnut vasta ihan hetki sitten, ja käsitin kyllä mitä tämä tarkoittaa (ei uutta suhdetta ym, vakavaa.) Nähtiinkin jonkin verran, sekä naisen, että omasta aloitteestani. Menin käymään hänen luonaan, kun olivat juhlimassa siellä, ja jäinkin sinne yöksi kun tuputtivat viinaa naaman eteen. Päädyttiin samaan sänkyynkin yöksi, mutta pidin housut jalassa tällä kertaa, omasta päätöksestäni siis.
Tämän jälkeen nähtiin edelleen, ja tuossa toissa viikonloppuna, kun olin kaverin mökillä, ja ko. tyttö yyterissä, soiteltiin ja viestiteltiin kaiken näköistä, ja hän kehui meikäläisen suunnilleen maasta taivaisiin, kuinka helppo seurassani on olla ja että 'voisin olla henkilö, jonka kanssa hän olisi joskus onnellinen' ja tytön kaveritkin (kenet tunsin jo ennestään) sanoivat, että upeaa, että olet tavannut tyypin joka arvostaa sinua juuri omana itsenäsi. Toki tuollaista on kiva kuulla ihmiseltä, josta pitää, mutta en silti lähtenyt maalailemaan minkäännäköisiä parisuhdetauluja taivaalle, johtuen faktoista.
Sitten nähtiin viikko sitten keskiviikkona, mimmi tuli mun luo yöksi ja oli hauska ilta ym, käytiin leffassa ja niin edelleen. Kertoi aiemmin päivällä, että oli saanut kautta rantain kuulla, että häntä oli ilmeisesti petetty tuossa hetki sitten päättyneessä suhteessa. Tästä johtuen, kivasta illasta riippumatta, aamulla hän kertoi että ahdistaa kun asiat ovat menneet niin nopeasti ja vähän itkukin siinä taisi olla silmässä. Eipä tuollaista ole kovin helppo kuulla, joten oltiin siinä aika hiljasina koko aamu, ennen kuin vein tytön kotiin.
Tiesin takaraivossa, koska olimme asiasta puhuneet, että jossain vaiheessa se varmasti tulee, siis ahdistus erosta ja elämän jatkamisesta sen jälkeen, mutta kyllä se silti tuli vähän puun takaa, ja tuntui pahalta, kun tuo tieto pettämisestä eskaloi hänen tunnetilansa. Tästä johtuen myös muutaman kerran toistin itseäni kysellessäni hänen fiiliksistään ja vaikka sanoin, etten haluaisi olla kokoajan kyselemässä, niin eihän se aina onnistu. Sovimme myös tuon keskiviikon jälkeen, että otamme iisisti, ja annetaan asioiden mennä omalla painollaan (olimme sopineet niin jo aiemmin myös). Hän kertoi myös, että ahdistaa hieman ajatus minun loukkaamisesta, jos hän antaisikin kaverikortin tai näkisi jotain muuta tyyppiä, tai että joutuisi edes miettimään voiko tavata muita. Sanoin, ettei stressaa siitä, vaan tekee niin kuin oikealta tuntuu.
Olemme edelleen jutelleet, joskaan emme niin aktiivisesti tai 'innostuneesti' ja nyt vituttaa kun johtuen tuosta hänen tilastaan joudun itse miettimään sanomisiani ja tekemisiäni. On ollut tässä itselläkin vähän vaikeita juttuja kuluneen viikon aikana, jotka painavat mieltä tuon jutun lisäksi, ja tästä johtuen oma henkinen tasapaino on ollut enemmän ja vähemmän kallellaan. Mainitsin näistä asioista, ja siitä, että minä yritän ymmärtää häntä, joten toivottavasti hän myös ymmärtää minua heikkoina hetkinäni, kun olen rasittava tai hölmö. Jotenkin vääjäämättä ajauduin perinteiseen "miten sä voit"-tilaan, jossa varoo sanomasta vääränlaisia asioita toiselle, tai sitten kun miettii jälkeenpäin, niin täsmentää sanomisiaan, ettei toinen pahastu tai käsitä väärin.
Eilen nähtiin pikaisesti, ensi kertaa keskiviikon jälkeen, ja oli suhteessa melko jäinen meininki, verrattuna aiempaan. Tämä nyt on ihan luonnollista, kun tilanne on mikä on. Puhuttiin sitten Facebook-kavereista, joita ei tarvitsisi edes olla kavereina kun ei tule puhuttua koskaan jne, ja sitten hetken mielijohteesta sen kummemmin ajattelematta mainitsin omasta exästäni, jonka kanssa en ollut jutellut 11 kuukauteen, kun exä kyseli kuulumisiani muutama ilta sitten. Tosin sanoin vastaneeni exälle tyyliin "Hyvää, mitä sulle?" mutta silti tuon olisi voinut jättää välistä. Tämä alkoikin sitten vaivaamaan myöhemmin, ja laitoin mimmille perästä viestiä, että ei varmaan kiinnostanut kuulla exästä, enkä sanonut mitenkään tarkoituksella, en vain ajatellut mitä puhun, kuten minulla on välillä tapana. Toivoin myös, ettei hän pahastunut asiasta, vaikka se varmaan kuulosti oudolta. Hän kertoi, että ihmetteli kyllä hieman, miksi mainitsin, mutta ettei pahastunut, ja sanoin että yritän jatkossa edes välillä vähän miettiä, mitä puhun.
Mietin sitten vielä illalla, että oliko järkevää pahoitella asian mainitsemista vai ei? Koska hänen korviinsa saattoi kuulostaa siltä, että yritän tehdä mustasukkaiseksi tms, vaikkei siitä ollut kyse. Ja kuulostinko vässykältä, kun viestitin asiasta perään ja selvensin sitä, vai aattelikohan mimmi, että hyvä että osaan ajatella ja täsmentää/pahoitella silloin kun tuntuu että on tullut puhuttua ohi suun?
Nyt varmaan olisi parasta laittaa jäitä hattuun, miettiä vähän mitä sanoo, ei antaa painetta sinne ollenkaan ja olla se sama oma itsensä, mihin mimmi ensitilassa tykästyi.
Tulipas pitkä avautuminen, melkoista ajatusvirtaa. Toivottavasti joku jaksaa lukea edes puoliväliin ja jakaa ajatuksia.
Edit. Oli pakko ottaa tuo exästä mainitseminen vielä hänelle puheeksi, vaikkei aihetta olekkaan, kun se nyt jäi sitten vaivaamaan edelleen. Tämäkin johtuu siitä, että minulla on henk. koht. useampia isojakin asioita, mitkä vaivaavat, jolloin tuppaa käymään niin, että pienetkin asiat jäävät vaivaamaan. Sanoin, etten jaksaisi niistä puhua, mutta pakko, kun ne tuppaa kasautumaan, ja hän sanoi, että ei hänkään oikein jaksaisi, kun tuokin aihe oli jo käyty läpi. Voi olla, että painelin omaan arkkuuni naulan ottamalla sen vielä puheenaiheeksi, mutta hän kyllä tietää taustani, elämäni isot draamat ja takaiskut, joita on riittänyt. Nyt en aio palata aiheeseen enää kertaakaan, josko edes saan mahdollisuuttakaan. Epäilemättä häntä kyllästyttää tuo minun jauhaminen, kuten itseänikin, mutta jos hän aidosti haluaa yrittää ymmärtää minua, niin hän antanee sen anteeksi.