Tää nyt koskee ehkä enemmän ihmissuhteita yleensä, mutta laitetaan silti tänne...
Mulla on aina ollut vaikeuksia ihan tavallisten kaverisuhteidenkin muodostamisessa. Olen nyt 23-vuotias ja mulla on joitain kavereita, joita näen silloin tällöin vapaa-ajalla, mutta en voi sanoa, että mulla olisi yhtään ystävää. Tai no sanotaan nyt ihan suoraan: Mulla on yksi kaveri, jolle periaatteessa voin soittaa ja jota voin kysyä vaikka ulos tai syömään, ja sitten on yksi kaveri, joka pyytää mua välillä mukaan omiin porukoihinsa, ja jonka kanssa soitellaan silloin tällöin. Noiden lisäksi mulla on kyllä koulussa kavereita, eikä mun siellä tarvitse olla yksin. Toi ensimmäinen on nainen, jonka kanssa mä muutama vuosi sitten yritin jonkunlaista suhdetta rakentaa. Se homma kaatui kuitenkin aika nopeasti mun kokemattomuuteen. Sen jälkeen on tapahtunut paljon kaikennäköisiä asioita, jotka ovat mutkistaneet meidän välistä suhdetta, mutta ollaan silti pysytty väleissä, jopa kavereina. Meidän välinen suhde on alusta pitäen rakentunut sen varaan, että voidaan puhua toisillemme vaikeistakin asioista, ja pidän sitä arvokkaana asiana, vaikka joitain ristiriitoja meidän välillä vieläkin on. Nyt toi mimmi on seurustellut vuoden verran jo ja onhan se vähän muuttanut tilannetta. Mua ei kiinnosta pätkääkään tutustua siihen sen mieheen, mutta kun harvakseltaan nähdään niin ei siitä mitään ongelmaa ole tullut. Yhteenvetona tästä siis se, että mulla ei ole sellaisia ystäviä, joiden aidosti luotan pysyvän mun elämässä, vaan noista molemmista mulla on vähän sellainen tunne, että ne suhteet hiipuvat ajan kanssa, kun mitään sellaista yhteistä ei oikein enää ole.
Moni saattaisi yllättyä siitä, että olen näin yksin. En ole oikeastaan nykyään edes ujo, ja osaan olla ihan hauskakin. Mun on helppo mennä esittäytymään ihmisille eikä sellainen pintapuolinen tutustuminen tuota mulle mitään ongelmia. Mä en vaan pääse sen pintapuolisuuden yli. Ne suhteet jää sinne koulutasolle, enkä mä vie sieltä mitään mukanani vapaa-ajalle. Mä pärjään kyllä oikein hyvin itsekseni, siihen oppii, mutta mä haluaisin saada elämääni sellaisten merkittävien ihmissuhteiden tuoman lisäulottuvuuden. Välillä tulee vähän surullinenkin olo, kun ajattelee, että missaan luultavasti aika isonkin asian tästä elämästä, jos jatkan näin.
Mä en oikein pysty tuntemaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Epäröin aina, että olenko mä nyt osa tätä porukkaa vai en. Luulen, että se näkyy myös ulospäin, ja ihmiset eivät oikein tiedä, miten käyttäytyä mua kohtaan. Oon aika pidättyväinen, ja luulen että se tekee ihmisille vaikeaksi muhun tutustumisen.
Toisaalta on vaikea sanoa, millaisia ihmissuhteita muilla ihmisillä on, ja että onko mun ajatukset tavallisista ihmissuhteista realistisia. Mun vanhemmilla ei ikinä ole ollut sisaruksia lukuunottamatta (heitä väheksymättä) mitään läheisiä ystäviä, joiden kanssa he viettäisivät aikaa. Heihin verrattuna en siis ole mitenkään poikkeuksellinen, mutta kun peilaan itseäni muuhun ympärillä olevaan maailmaan ja siihen, millaisen kuvan saan ihmisten elämästä, luulen olevani todella paljon erakoituneempi kuin suurin osa ikäisistäni ihmisistä. Ja vaikka mulla on sisaruksia, ei me olla mitenkään läheisiä, joten mulle se ei riitä.
Mulla on ollut pari naista ton ekan jälkeen, josta kirjoitin. Ne molemmat jäivät kuitenkin käytännössä seksisuhteiksi. Jälkimmäinen loppui noin viikko sitten, ihan omasta tahdosta. Hetken aikaa se oli ihan miellyttävää, mutta mitä pidempän sitä kesti, sitä enemmän mun omatuntoa painoi se, että haistelin sen naisen haluavan vähän enemmän, kun mulla ei sellaisia intressejä ollut. Lopuksi se oli sellaista, että morkkiksen kanssa kotiin. Ihan siisti se loppu, oon tyytyväinen siihen. Väkisinkin sitä on alkanut pohtia, että onko musta edes mihinkään aitoon, läheiseen ihmissuhteeseen. Se mun eka yritys oli selvästi mun vakavin. Mä olin silloin kyllä aika ihastunut, ja silloin mä oikeasti päästin sen ihmisen mun lähelle. Silloin musta oli siihen. Niin kun jo aluksi kirjoitin, tää nainen on käytännössä edelleen ainoa ihminen, jonka kanssa voin puhua jostain yksitysasioistakin. Silloin mä olin tosi aktiivinen itse, mulla oli kovasti paineita omasta kokemattomuudesta, ja sitten satuin tuon naisen löytämään netistä. Meillä oli molemilla silloin vähän vaikeaa ja se oli se meitä suurin yhdistänyt tekijä.
Nykyään tapaan kyllä riittävästi naisia. Nauratan koululla useaa tyttöä joka päivä ja ihan selvästi tytöt suhtautuu muhun eri tavalla kuin vielä 2-3 vuotta sitten. Luulen, että useampikin tyttö koululla on musta jollain tapaa kiinnostunut. Oon kieltämättä itsekin vähän heikkona siihen yhteen. Hän ei siis kuulu tähän joukkoon, jonka luulen olevan musta kiinnostunut. Tykkään, kun se on niin sellainen kunnollinen, viaton, söpö, fiksukin. Jostain syystä meillä synkkaa hyvin ja pystytään kohtaamaan tasavertaisina ihmisinä, vaikka oon neljä vuotta vanhempi. Suurin osa samanikäisistä tytöistä vaikuttaa aika lapsilta, mutta tää on jotenkin tasapainoinen ja tuntuu tietävän, mitä haluaa. Ikävä kyllä mua se ei taida haluta. Oon varovasti tunnusteluja tehnyt, silleen hitaasti hivuttaen, mutta ei sieltä tunnu tulevan vastakaikua, ennemminkin se on yrittänyt parittaa mua kaverilleen.
No en mä yöunia sen takia menetä. Lähinnä harmittaa se, kun mä pelkään sitä, että mitä jos se olisikin kiinnostunut, ja mulla olisi oikeasti mahdollisuus siihen. Siinä vaiheessa mun elämän pitäisi olla siinä kunnossa, että pystyisin suhteeseen. Nyt mua hävettäisi päästää joku ihminen mun lähelle. Mun pitäisi myöntää, että oikeastaan mä olen aika yksinäinen, eikä mulla ole opiskelun lisäksi juuri mitään muuta. Sitä mä pelkään, ja sama ongelma mulla on edessä seuraavan, sitä seuraavan ja taas seuraavankin naisen kanssa, ellei jokin muutu.
Tunnistaako joku näitä tunteita?