Tulipa tuossa alkuvuodesta vuodatettua tännekin muutamaan otteeseen. Short story even shorter. Aloin treffata jälleen aiempaa ihastustani. Eikä siinä kovin kauan mennyt kun birchman oli aivan ihastushuuman kourissa. Siinä vietiin lopulta miestä kuin litran mittaa. Noh minkäs sille voi. Mimmi vilkutti niin paljon vihreää valoa alussa ja veti hanat kiinni tietty kun meikä hyppäsi tosissaan kelkkaan. Toisaalta on se perkele niin, että täysillä sitä sitten pitää lähteäkin mukaan, jos oikeasti haluaa jotain vakavaa rakentaa. Enkä minä likkaa piinannut viesteillä, puheluilla tai muutenkaan ahdistanut häntä. Annoin vaan tunteiden viedä ja olihan siinä rationaalisuus kaukana... Tai noh, ehkä ahdistin lopulta, kun kerran meikäläisen jätti :P Eipä tosin tainnut hän halutakaan muuta kuin jotain pientä säätöä ja sutinaa.
Siinä sitten tottakai oltiin aivan maansa myyneenä. Olinhan mielessäni päättänyt jo aiemmin, että tässä voisi oikeasti olla se oikea tyttöystävä. Ei mikään säätö, johon samantien kyllästytään, tai vielä heikompaa materiaalia - ei kiinnosta edes tutustua. Asiasta tuli rehellisesti avauduttua lähipiirille ja kavereille. Auttoi helvetisti, kun yleensä tuppaa nämä asiat käsiteltyä mielessä yksin vaihtelevalla menestyksellä. Ja nyt voi kyllä ylpeästi sanoa, että eipä tämän hetkisessä arjessa ole minulla yhtään valitettavaa :)
Jotenkin tuntuu, että pikkuhiljaa tässä alkaa saamaan todellisen tekemisen meiningin päälle. En oikein osaa kuvailla sitä fiilistä, mutta se on helvetin hyvä. Tuo tapailu ja siitä seurannut masistelu oli todellista itsetutkiskelun aikaa. Mulla on ollut aika ronski kiltin jätkän rooli päällä. Ja _jokainen_ mun ihastus on sen myös mulle sanonut. "Sä oot tollanen kiltti nallekarhu". Ei se toimi niiden naisten kanssa, joiden kanssa minä haluan olla. Eikä se rooli sovi myöskään siihen, miten mä haluan muiden ihmisten näkevän minut. Mun yli on kävelty niin monta kertaa niin monessa eri tilanteessa. Siispä mä ihan oikeasti analysoin vähän asiaa. Mietin, miten käyttäydyn ihastusten seurassa, miksi tunnen pallien tippuvan ihastumisen yhteydessä, miksi helvetissä tulee annettua niin paljon periksi ja samalla unohdettua itsearvostus.
Ja niinpä vain sieltä alkoi aurinko paistaa risukasaan. Heiluriliike parempaan on helvetin voimakas tällä hetkellä, ja pitää ihan todella varoa turhan ylpeilyn esille tuloa. Meikäläisessä on aina ollut kuin kaksi persoonaa. Se voimakas ja hurmaava. Sitten se heikko pieni mukula, joka takertuu läheisiin. Enkä ole oikein osannut erottaa näitä kahta. Kuin huomaamatta munaton vässykkä saa tietyissä tilanteissa vallan (auktoriteetit, ihastukset, lujatahtoiset ihmiset). Ja olen aina ajatellut sen olevan täysin normaali juttu. Mutta eihän se nyt niin ole. Minähän voin olla aivan mitä itse haluan. :)
Meikäläinen haluaa olla itsevarma ihminen, joka elää itsensä näköistä elämää. Eikä itsevarman miehen tarvitse käyttäytyä toisia kohtaan huonosti. Ei tarvitse verrata, onko parempi kuin joku toinen. Kunhan on sinut itsensä kanssa! Kaippa sitä on vain alitajuisesti hakenut ihmisten hyväksyntää. Nyt kun huomaa tiettyjen ihmisten tekevän sitä, se on oikeasti aika säälittävää. Ei siis ihme, että naisrintamalla hommat ovat menneet hieman vaihtelevalla menestyksellä.
Kesä on kohta täällä. Eikä minulla ole pienintäkään aikomusta viettää sitä seurustellen. On meinaan niin saatanan hieno fiilis, kun alkaa vihdoin 25 ikävuoden jälkeen ymmärtämään itseään. Taitaa olla niin, että itseensä voi oikeasti ihastua :) Eikä tällaisessa murrosvaiheessa ole nyt tilaa kenellekään muulle. Jokainen joka on vastaavia fiiliksiä kokenut, voi varmasti yhtyä tähän.
Siispä pilke silmäkulmassa kohti kesää. Pitkästä aikaa voisi ihan leppoisasti taas käydä treffeillä, jättää murehtimisen pois ja nautiskella elämästä. Tässä on muutenkin huomannut sellaisen pakonomaisen suorittamisen vähentymisen. Kun ei tämä elämä aivan omissa käsissä lopulta kuitenkaan ole.
Hyvää kesää kaikille palstalaisille!