En jaksa juuri nyt tarkistaa, että mitäs omasta keissistä on tullut kirjoitettua, mutta pikainen kertaus:
(btw, koko viesti on vain käytännössä täysin turha purkaus omista kuulumisista)
Tapasin vuonna 2000 erään tyttösen kesällä, josta piti tulla kiva kesäkissa. Ikävä kyllä kohtelin sillä tavoin, kunnes syksyllä huomasinkin rakastavani tuota kaltoin kohdeltua olentoa. Tästä sainkin kärsiä koko suhteen ajan syyllisyyden taakan ja epäluulojen vuoksi. Vuosien varrelle mahtui kihlaus ja nippa nappa lapsettomuushoitoihin lähtö. Työttömyyteni, masennukseni puhkeaminen ja alkoholismikin tulivat puolessa välissä kuvioon. Olimme asuneet erillämme muutamia vuosia, kunnes neiti veti letkuissa korisevalta suhteelta töpselin seinästä syksyllä 2010.
Olen nyt viimeisen vajaan vuoden aikana saanut jotain apua mt-ongelmiini. Viime kesän vietin kokonaan yksin Euroopassa pyöräillen ja sain kehitettyä jonkinmoisen ajatuksen siitä, että me todella olemme eronneet. Eipä se ajatus sitten lopulta kestänytkään, kun Ouluun palatessa neiti on meidän entisen koiramme kanssa vastassa lentokentällä. Siitähän saatiinkin leipaistua kiva kesäromanssi aikaiseksi. Se olikin neidille sitten liikaa ja yhdessäolo muuttui platoniseksi melko nopeasti.
Olemme olleet toistemme parhaat ystävät tuon kesän tapauksen jäljiltä. Välillä vain tuo ystävyyden raja tuntuu häilyvän, sillä pienen pientä kisailua on tuon tuosta ollut ilmassa. Silti joka vaiheessa musitutukset siitä, ettei neiti enää koskaan voi harkita suhdetta minun kanssa tulevat päin näköä koko ajan. Melkoisen ristiriitaisissa tunnelmissa siis olen elellyt.
Kaiken tämän ajan olen vain ja ainoastaan pyrkinyt "eheytymään" tuon vitun masennuksen kanssa, sillä siitä kun en kuulemma koskaan pääse kokonaan eroon. Liika yhteydenpito ja aivan liian läheiset välit tähän exään ovat muuten melkoisen tehokkaasti estäneet tunteiden viilentymisen, sekä samalla myös ns. sinkkuelämän ilot. Ei vain ole kiinnostanut. Nyt tänään tuli vain mitta täyteen, sillä tietyllä tapaa molemmat ovat roikkuneet ja antaneet toistensa roikkua entisessä "ystävyyden" vuoksi.
Eipä se exä tule enää koskaan minulle antamaan rehellistä mahdollisuutta, joten miksi kiusata itseään? Vittuako enää koetan miellyttää sitä, kun kerran juna meni jo? Ehkä se vain on alettava elämään itselleen. Siinä muuten riittääkin opeteltavaa.
Äsken piti soittaa exälle sitten "se puhelu". Emme voi pitää nyt yhteyttä entiseen malliin enää, sillä ei tämä kumpaakaan auta. Tuntuu ihan yhtä pahalta kuin eropäivänäkin. Eikä nyt voi edes pulloon tarttua.
Se tässä vain kaivelee, että minkä helvetin syyn vuoksi muija piti minua niin lähellä? Jos kerran mikään suhteeseen viittaava oli poissasuljettua niin miksi kuitenkin näyttää omat kaikkea muuta kuin platoniset tunteensa? Hienosti se niitä kyllä koetti platonisilta näyttämään, mutta mua nyt on turha koettaa noissa kusettaa. Eikö se olisi ollut sama myöntää itselleen, ettei tunteet ole kuolleita ja kuopattuja?
Olisihan tässä kasa kysymyksiä ja selvennyksiäkin, mutta kun juuri nyt ei vain jaksa kirjoittaa enempää.
Terveisiä vaan kaikille eronneille.