No niin. Nyt tuli sitten 20-vuotinen parisuhde (2 lasta, 13 vuotta naimisissa) päätökseen. Olo on karmiva. Itse olisin halunnut jatkaa, mutta puolisolta tuli tyly ilmoitus että rakkautta ei hänen suunnassa enää ole eikä missään feikissä haluaa elää. Olihan tuo osittain kevään aikana aistittavissa, mutta koko ajan on puhuttu että katsotaan tilanne uudelleen jonkun vuoden päästä kun lapset ovat isompia ja omillaan. Ja on kuitenkin moneen kertaan sanonut ettei tee mitään hätiköityä ettei tule kenellekään mitää taloudellisia ongelmia kuten nyt tapahtuu. Lupaili myös erinäisiä tulevaisuuteen liittyviä asioita sekä sanonut edelleen omaavansa rakkaudellisia tunteita minua kohtaan.
Minä jään lasten kanssa asumaan, kun hän haluaa omien sanojensa mukaan "oman elämänsä takaisin".
Joka toisen viikonlopun haluan vapaaksi ja sen lisäksi saavat olla siellä enemmänkin jos haluavat. Ovat jo sen verran isoja, että saavat itse päättää ja exällä on vuorotyö joten sekin rajoittaa sopimista. Tosin itsehän tätä halusi ja voisin olla tiukempi, mutta lasten takia en sitä tee. Eivät halua siellä koko aikaa olla eivätkä siihen pikkukämppään mahdukaan kunnolla. Lapset saavat jäädä kotiinsa joka tässä tragediassa on tärkeää ettei se lähde alta ja haluavat enemmän ollakin kanssani kuin äitinsä jonka henkinen tasapaino tällä hetkellä on 16-vuotiaan tasoa.Ensimmäinen fiilis tuosta on, että älä lähre sinne. Riippuen tietty siitä, miten muuten asiat ajattelee, mutta jos et erityisesti ainoaksi huoltajaksi halua, niin kannattaa ilmoittaa, että lapsista ei eroa niin vain oteta. Tietysti, jos ehdottomasti haluat sen pois lastesi elämästä niin sitten, mutta muuten tuollaisin "hoida lapset, mä meen ryyppäämään"-juttuihin ei välttämättä kannata suostua.
Naisten perässä juokseminen on aika turhaa, koska sun pitää löytää se onni elämästä ihan muiden asioiden kautta. Kukaan nainen ei sua tuu pelastamaan, sun pitää tehdä se itse. Sen jälkeen ne naisetkin alkaa kiinnostumaan, kun teet ja tavoittelet asioita elämässä. Surkuttelu ei auta asiaa yhtään, eikä täällä niistä nilittäminen.
Lapset saavat jäädä kotiinsa joka tässä tragediassa on tärkeää ettei se lähde alta ja haluavat enemmän ollakin kanssani kuin äitinsä jonka henkinen tasapaino tällä hetkellä on 16-vuotiaan tasoa.
Vähän samaa oon ite tääl yrittäny kirjoitella, mut sait kyllä aika hyvin kiteytettyä asian ytimen. Itellähän oikeastaan tapahtu eräänläinen mullistus elämässä ku pääsin exästä eroon ja tajusin miten helvetin ihanaa tää elämä on kun vaan asennoituu oikein. Oikeastaan samantien alkoi naisrintamallakin tapahtua kun lakkasin ajattelemasta koko asiaa ja tajusin et mul on ihan hyvä elämä näinkin. Oli jopa varaa kieltäytyä melko suorasta ehdotuksesta ihan nätiltä naiselta.
Tällä hetkellä on vaan se yks nainen mielessä mistä aiemminkin kirjoittelin, mutta ei oo missään vaiheessa tullu sitä pelkoa tai epätoivoa et jos tän nyt kusen niin en enää ikinä saa naista. Voin oikeastaan ihan rauhassa elää elämääni ja toi nainen on sit sen verran kuvioissa miten se nyt sattuuki luonnollisesti menemään.
No niin. Nyt tuli sitten 20-vuotinen parisuhde (2 lasta, 13 vuotta naimisissa) päätökseen. Olo on karmiva.
Lähti nyt Helsinkiin 3 kuukaudeksi joten ei tarvitse vähään aikaan miettiä tapausta.
Ongelmahan tässä, on ettei oikein muut naiset tällä hetkellä kiinnosta, kun menin ihastumaan.
Parempi siis näin. Vaimosi mielihaluille ja ratkaisulle et kuitenkaan voi mitään. Et vaikka ne tuntuisivat kuinka hätiköidyiltä tai vääriltä tahansa, sinua ja etenkin lapsiasi kohtaan. Olet kertomasi perusteella eropariskunnan vastuuta kantavampi ja henkisesti tasapainoisempi osapuoli. Hoida tämä roolisi pää pystyssä ja tyylikkäästi, niin voit olla siitä lopun elämääsi ylpeä kenen tahansa edessä. Se et ollut sinä joka jätti lapset taakseen ja halusi "oman elämänsä takaisin", so. ehkä jonkun kiva kesäheilan tai ihan mitä tahansa muuta elämänsisältöä oman perheensä tilalle.Lapset saavat jäädä kotiinsa joka tässä tragediassa on tärkeää ettei se lähde alta ja haluavat enemmän ollakin kanssani kuin äitinsä jonka henkinen tasapaino tällä hetkellä on 16-vuotiaan tasoa.
...Oma ongelmani tuntuu pirun toissijaiselta varsinkin kirjoittaessa tälle samalle sivulle mutta menipähän oma 5-vuotinen seurustelusuhdekin puihin. Oli kihloista juttua jo kauan ja ulkoisesti kaikki kohdallaan, mutta minä en kuulemma pystynyt antamaan tarpeeksi huomiota loppujenlopuksi. Sen lisäksi vielä tilanne ollut kauan samanlainen, mutta en minä vain ole mitään huomannut, ja eniten kummastuttaa että jos tyttöystävää tällainen asia on harmittanut, miksei hän ole voinut yrittää asiasta minulle puhua. Kertaakaan ei ole asiaa ottanut puheeksi. Itsellä ollut elämäni rankin puoli vuotta takana, läheisten kuolemien ja kaikkiin niihin liittyvien asioiden, liian hektisen duunin ja ulkopuolisten paineiden vuoksi, mutta uskon että olisin kyennyt vastaamaan huutoon koskien parisuhteemme tilaa jos minulle olisi tällainen mahdollisuus suotu. Mutta ei.
Muutamalle tutulle käynyt samalla tavalla, joskaan heillä ei yhtä pitkää parisuhdetta takan ole ollutkaan. Olen kuitenkin alkanut kelailla että onko niin että suomalaisessa parisuhteessa se on sittenkin se mies joka puhuu asioista? Vaikkakin yleistäminen on turhaa, koen asian arvoiseksi edes miettiä tätä asiaa ja vastakkainasettelua koska aina vaan jauhetaan siitä millainen mörökölli suomalainen mies on jne. Joku palstan naiskirjoittajista voisi vähän avata tätä naisten logiikkaa tässä puhumattomuudessa, jos se ihan yleinen oire on?
Vituttaa ankarasti.
Vaan kyllähän tuo on tavallaan minun löysässä hirressä roikuttamista ja varalla pitämistä - se on sitä naisten turvaverkon rakentamista. Harvoin se rakkaus siitä takaisin palaa. Haluaako minusta vain apupojan uuden elämänsä aloittamiseen? Tapailee miehiä ja sitten kun se "oikea" löytyy, haistattaa kylmästi paskat ja taas unohtuu kaikki aiemmat puheet ja lupaukset. Toisaalta haluaisi uskoa, että kyseessä on hetkellinen 40-kriisi, mutta eiköhän tuo lopullista ole. Sitä on vaan niin heikkona, että haluaa niitä toivonkipinöitä yhteenpaluulle. Ystävät neuvovat olemaan kylmä ja välinpitämätön häntä kohtaan, koska se olisi kuulemma ainoa keino saada hänet takaisin. Tuskinpa kuitenkaan sekään auttaa enkä siihen nyt edes pysty - hän kuitenkin tietää tunteeni joita olen koko kevään toistellut. Kun saisi nyt edes nukutuksi. Pari valvottua yötä vielä niin tässä ollaan sairaalakamaa. Huoli jaksamisesta, työstä ja etenkin lapsista on suunnaton. Pelkään että hänen lähdettyään tulee se totaalinen romahdus joka vie kaiken mieleenkiinnon mihinkään ja toimintakyvyn.
Periaatteessa noin, paitsi sillä erotuksella ettei jollakin egoistisemmalla näkökulmalla tarvitse olla mitään tekemistä edellä mainitun kanssa. On väistämätöntä, että yhteisten lasten takia ette pääse kokonaan eroon toisistanne, korkeintaan lasten aikuistuttua. Tämän seikan takia ei kuitenkaan kannata jäädä roikkumaan johonkin varamiessuhteeseen.Kyllähän tuollainen haiskahtaa aika kauas, ja mitenkään omaamatta ollenkaa minkäänlaista kokemusta vastaavasta, antaisin sellaisen vinkin että mietit vain ja ainoastaan itseäsi tässä tilanteessa, ja pyrit olemaan kylmä tuolle naiselle vaikka se paskalle tuntuisikin. Otat vähän egoistisemman näkökulman kaikkeen, mutta muistat pitää kiinni muksuistasi ja antaa heille sitä toisenlaista huomiota. Sitä totaalista romahdusta ei todellakaan kannata pelätä, sillä se pelko vie varmaan pelkästään lähemmäksi sitä.
Onkohan meillä sama nainen kiikarissa ku meikänki "ihastus" lähti kesäksi Helsinkiin ja on siellä juuriki kolme kuukautta :D Jälkimmäisen virkkeen pystyn kyllä myös täysin allekirjoittamaan. Välistä harmittaa oikein kun tulee vastaan joku pirun nätti nainen jonka kanssa juttuki lentää hyvin. Sitä vaan on sellanen ihminen ettei oikein osaa muita naisia ajatellakaan. Enkä mä oo ikinä noita yhden yön juttujakaan harrastanu niin jään kyllä paljosta paitsi tälläki hetkellä.. mutta jos sopiva tilaisuus tulee ja fiilis on sellanen niin kyl mä otan ilosta irti. Ei täs viitti munkkina elää vaan sen takia et on olemassa se potentiaalinen vaimoehdokas jossain 200km päässä. Kuitenkaan ei olla vielä puhuttu mistään seurustelusta tms. vaan katellaan ihan rauhassa miten tää juttu etenee.
Eiköhän tuo ole molempia. Uutta miestä ei vielä ole, mutta on sanonut että siksikin lähtee ettei ole reilua jos sellainen tulee kun asuu vielä kotona.Vaihtoehtoinen tulkinta nro 1 on, että kyseessä on epävakaan ihmisen loppuun asti miettimätöntä pyörittelyä. Tuollaisen ihmisen mielihalut ja mielialat todennäköisesti menevät ja tulevat, ja niiden varaan on muiden ihan turhaa laskea mitään. Tulkinta nro 2 on taas se, että vaimosi laskettelee ns. muunneltua totuutta. Ehkä kuvioissa on joku uusi mies, tai sellaisen löytäminen ainakin kiinnostaisi. Näistä ajatuksista moraalista pahoinvointia potevana vaimosi sitten haluaa helpottaa sinun mutta varsinkin omaa kurjaa oloaan pehmentämällä erosta aiheutuvaa murhetta noilla puheillaan. Kumpi noista Metukka kuulostaa todennäköisemmältä?
Mielenkiintoinen reaktio oli kun sanoin, että ositussopimus edellyttää avioeron hakemista, sen ensimmäistä vaihetta. Ei selkeästi haluaisi sitä tehdä. Ehkä tuo tarttee sen hetken tuntea vapautta (yksinäisyyttä) jotta voi tulla takaisin ja arvostaa sitä yhdessäoloa. Tai sitten ei. Haluaa kyllä myös lievittää mun pahaa oloa ja tulee vastaan omaisuuden jaossa jotta saan pidettyä kodin lasten kanssa.
JypFabun kanssa samoilla linjoilla.
Totta, ja ainakin tämä voisi avata kummallekin niitä ajatuksia, jotka ovat tähän tilanteeseen johtaneet.Yksi vaihtoehto on että menette parisuhde terapiaan kun molemmilla tuntuu olevan haluja yhteiseen tulevaisuuteen.
Konkareille kysymys: Mitenkäs tuo "haluaisin olla ennemminkin vain kaveri" -lause pitäisi tulkita?