Otetaanpas pientä päiväkirjamaista päivitystä taas omaan tilanteeseen, kun aiemminkin on palstaveljiltä ja sisaruksilta erinomaisia pointteja ja ajatuksia tullut.
Eilen tuli tosiaan käytyä vihdoin ja viimein tuolla pariterapiassa ensimmäinen käynti. Aiempien riitojen yhteydessä rouva jo pariin otteeseen oli sitä mieltä, että hän ei edes paikalle aio ilmaantua, mutta niin vaan kuitenkin onneksi paikalle yhdessä mentiin - tästä pisteet hänelle. Itse terapiasta nyt ei juurikaan käteen jäänyt, käytännössä tunnin aikana ihan pintaraapaisu saatiin asiaan, kun toinen osapuoli ahdistuneisuudeltaan ja itkuisuudeltaan aina vastasi 2-5min hiljaisuuden jälkeen terapeutin esittämiin kysymyksiin. Mutta muutamia hyviäkin kysymyksiä ja vastauksia, semmoisia mitä minä en millään pystyisi ilman riitaa häneltä kysymään, esim että miten hän tällä hetkellä näkee itsensä ihmisenä niin oli ihan mukava näihin kuulla vastauksia. Lopussa terapeutti sitten ensin rouvalta kysyi, että haluaako hän jatkossakin tulla käynneille, vastauksena aina hyvä "en tiedä". Mutta kuitenkin kun minä sanoin haluavani käydä, suostui hän myös seuraavan käynnin varaamaan.
Toinen mielenkiintoinen nyanssi mielestäni, että asiasta riitelyiden aikana minulle hän on useasti huutanut sitä, että tässä ei ole enää mitään tulevaisuutta ja ero on ainut vaihtoehto. Terapeutin kysyessä kuitenkin molemmilta näkemystä suhteen mahdollisesta jatkosta, niin tuolla hän sitten ei ollutkaan enää samaa mieltä vaan vastaus oli enemmän "en tiedä" tyylinen kuin varma ero.
Myös omat ajatukset vaihtelevat jopa päivittäisellä tasolla siitä, että haluaisi yrittää antaa anteeksi ja jatkaa yhdessä siihen, että ei tästä enää mitään tule. Itse pettäminen, sen jälkeinen viiden viikon salailu asiasta ja varsinkin kertomisen jälkeinen yli 4vk kun toinen on jättänyt minut täysin yksin paskojen tunteiden käsittelyn kanssa eikä ole halunnut puhua, tukea tai auttaa on kyllä vahvasti saanut omaakin vaakakuppia kallistumaan siihen suuntaan, että tuskinpa tästä enää mitään tulee. Niin vahvasti se oma arvostus ja kunniotus toista ihmistä kohtaan näiden kaikkien kolmen syyn vuoksi on tullut alas, että miten voi tuollaisen teon jälkeen vielä sitten kohdella toista näin paskasti.
Harmi vaan, että jaksaminen ja voimavarat ovat myös ihan nollissa, joten käytännön asioiden hoitaminen tuntuu aivan mahdottoman kuormittavalta tällä hetkellä, mikäli nyt eroon päädytään. Toisen kännisen syrjähypyn vuoksi ei haluaisi kymmeniä tuhansia euroja kuitenkaan hävitä asuntokaupoissa ja muussakaan, niin siitäkin syystä olisi pakko jonkinlainen aselepo edes löytää, jos tässä samassa osotteessa vielä useita kuukausia sitten asutaan.
Samalla kuitenkin välillä kun on hyviä päiviä, että on jopa hieman läheisyyttä, nukutaan samassa sängyssä, käydään yhdessä ulkoilemassa/saunotaan yms niin tuntuu, että kyllähän tämän solmun tästä jotenkin saa ratkaistua, kun välillä on edelleen toisen kanssa vaan niin perkeleen hyvä olla.
Lopputulos tämän raamatun jälkeen? Ei oikein mikään, tilanne edelleen hyvin solmussa ja sekava, omat tunteet aivan vuoristoradassa ja mieliala, yöunet ja muut edelleen normaalia heikompia.
Toivottavasti mahdollisimman moni saisi elää elämänsä ilman vastaavaa pettämiskeissiä, kyllä tämä vaan paskaa on.
