Kai sekin on tässä kohtaa normaali tunne mutta tuntuu etten koskaan löydä enää ketään vaikka jossain kohtaa haluaisinkin. Arvoiltani olen melko konservatiivinen enkä esim. siedä tatuointeja kumppanillani ja mielestä baarit ja festarit yms. ei kuulu parisuhteeseen. Mistä tällaisia tyttöjä tänä päivänä enää löytyy?
Ei kai tässä auta kuin koittaa selvitä. Huomenna olisi asuntoesittely yksiöstä, joka olisi edes hiukan lähempänä kotipaikkakuntaa.
Korkataanpa tämä ketju omaltakin osalta. Pahoittelut mahdollisista kirjoitusvirheistä, töissä puhelimella tätä kirjoittelen.
Tilanne on siis se, että olen 23v mies, jolle elämäni ensimmäinen todellinen rakkaus ilmoitti toissapäivänä 3,5v suhteen jälkeen että tämä oli kuulemma tässä ja haluaa eri suuntiin.
Jonkinlaisia merkkejä tästä on toki ollut ilmassa koko 2v yhdessä asumisen ajan mutta aina aiemmin hän on lopulta todennut että rakastaa liikaa eikä pysty jättämään mutta nyt sitten kävi näin. Itse en todellakaan olisi halunnut erota ja muutamia riitoja lukuunottamatta olin onnellinen.
Tiedän että itse mokasin suhteen alussa ainakin kahdessa asiassa pahasti. Suhde alkoi niin, että tapasimme netissä mutta tyttö ei uskaltanut tuolloin alkaa suhteeseen välimatkan ja ehkä nuoren ikänsäkin takia. Siinä sitten oltiin väleissä ja olin säännöllisesti yhteydessä ja olin ns. lohdutussuhteessa omalla paikkakunnallani. Lopulta tyttö halusi tavata johon suostuin. Tällöin mm. suutelimme ja sovimme että aloitamme suhteen, mutta totaalisena idioottina jatkoin edelleen myös aiempaa suhdettani omalla paikkakunnallani seuraavaan tapaamiseemme asti, jolloin lopetin tämän ekan suhteen. Tämä asia vaivasi niin paljon että noin puolen vuoden seurustelun jälkeen tunnustin asian. Tyttö sanoi lopulta antaneensa anteeksi mutta ei tainnut koskaan päästä kunnolla yli asiasta.
Toinen asia on varsinkin suhteen alussa minun suunnaltani esiintynyt sairas mustasukkaisuus. Rajoitin mm. hänen menemisiään ja sanelin mitä vaatteita sai käyttää vain minun seurassani ollessa. Tätä paransin suhteen aikana ja lopetin rajoittamisen mutta asia jätti kuulemma arvet mistä ei pääse yli. Ja tunnustan että edelleen myös suhteen lopussa kyselin baariin lähtiessä että mitä laittoi päälle jne. En kuitenkaan kieltänyt laittamasta enää mitään tiettyjä vaatekappaleita yms.
Täytyy sanoa etten ole koskaan elämässäni ollut näin rikki. Muutenkin jo mustasukkaisena nyt vasta miettiikin että mitä toinen tekee ja kenen kanssa ja pelkkä ajatuskin oksettaa vaikka toinen sanookin ettei aio ketään etsiä. Olin kuitenkin ensimmäinen jota hän oli edes suudellut ja kohta asia ei todennäköisesti enää ole näin. Ahdistaa myös suunnattomasti se ajatus että ihminen jonka kanssa olin suunnitellut koko elämäni tulee elämään sen todennäköisesti jonkun muun kanssa ja vaikkei tulisikaan niin minä en tule olemaan osa sitä kuin korkeintaan kaverina.
Jotta tilanne olisi täydellinen niin minä joudun etsimään vielä uuden asunnon ja pakkaa sekoittaa se, että muutin naiseni perässä aikanaan toiselle paikkakunnalle reilun 100km päähän perheestäni ja kavereistani. Uudella paikkakunnalla olen keskittynyt lähinnä naiseeni ja käytännössä yhtä hyvää kaveria lukuunottamatta olen täysin yksin. Minulla on kuitenkin täällä vakituinen ja kokoaikainen työ, josta en voi lähteä, koska kotipaikkakunnallani ei olisi kuin osa-aikaisia paikkoja ja jatkosta ei muutenkaan mitään varmuutta. Eli suomeksi sanottuna haluaisin perheeni lähelle mutta työn takia joudun jäämään yksin asumaan nykyiselle paikkakunnalle.
Tähän vielä lisäksi se, että ihminen jolle aiemmin uskouduin ja joka tuntui aina ymmärtävän ja neuvovan eli äitipuoleni joka kasvatti minut kolmevuotiaasta lähtien isäni kanssa kuoli viime kesänä. Tiedän että isäni ja biologinen äitini yrittävät parhaansa mukaan auttaa, mutta se ei vain ole sama asia.
Kai sekin on tässä kohtaa normaali tunne mutta tuntuu etten koskaan löydä enää ketään vaikka jossain kohtaa haluaisinkin. Arvoiltani olen melko konservatiivinen enkä esim. siedä tatuointeja kumppanillani ja mielestä baarit ja festarit yms. ei kuulu parisuhteeseen. Mistä tällaisia tyttöjä tänä päivänä enää löytyy?
Ei kai tässä auta kuin koittaa selvitä. Huomenna olisi asuntoesittely yksiöstä, joka olisi edes hiukan lähempänä kotipaikkakuntaa.
Ekana suosittelen satsaamaan laadukkaaseen terapeuttiin. Ei pelkästään yhteen-kahteen käyntiin, vaan myös pidempiaikaiseen prosessiin. Tuon tekstin perusteella sinulla on aika vahvoja ja perustavanlaatuisia tunne-elämän ongelmakohtia intiimiyden ja sitoutumisen kanssa. Samoin oli menneellä kumppanillasikin. Oikeesti, tunne-elämältään tasapainoinen henkilö ei yritä määräillä toisten pukeutumisia, tekemisiä tai menemisiä, mutta tasapainoinen henkilö ei myöskään kuuliaisesti tottele niitä ja jatka parisuhdetta. Nämä ongelmat ovat kuitenkin isolta osin korjattavissa ammattiavulla ja mahdollisesti ihan ominkin päin, mutta hankalaa se ainakin jälkimmäisessä tapauksessa on.Toinen asia on varsinkin suhteen alussa minun suunnaltani esiintynyt sairas mustasukkaisuus. Rajoitin mm. hänen menemisiään ja sanelin mitä vaatteita sai käyttää vain minun seurassani ollessa... Ja tunnustan että edelleen myös suhteen lopussa kyselin baariin lähtiessä että mitä laittoi päälle jne. En kuitenkaan kieltänyt laittamasta enää mitään tiettyjä vaatekappaleita yms.
Uskonnollisista lahkoista ja piireistä. Varmaan myös muualtakin, mutta tuollaiset nuoret naiset ovat todella harvassa, enkä kyllä suosittelisi kenellekään ensisijaisesti hakemaan tuollaisia.Kai sekin on tässä kohtaa normaali tunne mutta tuntuu etten koskaan löydä enää ketään vaikka jossain kohtaa haluaisinkin. Arvoiltani olen melko konservatiivinen enkä esim. siedä tatuointeja kumppanillani ja mielestä baarit ja festarit yms. ei kuulu parisuhteeseen. Mistä tällaisia tyttöjä tänä päivänä enää löytyy?
Tiedän ja tuota terapiaa olen ajatellut jatkaa. Tällä hetkellä sekin vain tuntuu turhalta ja liian myöhäiseltä.
Noista vaatteista vielä sen verran että aiemmissa suhteissa en niihin ole puuttunut. Tässä suhteessa se alkoi lähinnä siitä kun pidän naisella tietynlaisista vaatteista niin kuin varmasti jokaisella miehellä on omat mieltymyksensä. Pyysin sitten tyttöä pitämään näitä vaatteita kanssani esim. sänkyyn mennessä jne. Jossain kohtaa tyttö sitten käytännössä lopetti näiden vaatteiden pitämisen kanssani omien sanojensa mukaan lihomisensa takia. Myöhemmin käytti kuitenkin sitten muualla mutta ei minun kanssani, jolloin ärsyynnyin siitä, että hän ei käytä kyseisiä vaatteita kanssani vaikka tietää minun niistä pitävän vaan ainoastaan mennessään johonkin.
Sanon vielä että tiedän että vika on käytännössä täysin minussa. Monesti mielessä käynyt vähän kaikenlaisia ajatuksia koska tiedostan, että en halua olla yksin, mutta tiedän myös sen, että kukaan ei ansaitse sitä, että joutuisi olemaan kanssani.
Vaikka olenkin suoraan sanottuna sairas paska niin toivoisin teiltä neuvoja ja kannustusta, en hyökkäystä minua kohtaan. Käytöksestäni huolimatta rakastan tyttöä enemmän kuin mitään muuta ja olo on oikeasti sanoinkuvaamattoman hirveä ja jos mahdollista niin se muuttui tässä vielä paljon pahemmaksi..
Edit: Kiitos @sinikettu asiallisesta vastauksesta.
Tiedän ja tuota terapiaa olen ajatellut jatkaa. Tällä hetkellä sekin vain tuntuu turhalta ja liian myöhäiseltä.
Noista vaatteista vielä sen verran että aiemmissa suhteissa en niihin ole puuttunut. Tässä suhteessa se alkoi lähinnä siitä kun pidän naisella tietynlaisista vaatteista niin kuin varmasti jokaisella miehellä on omat mieltymyksensä. Pyysin sitten tyttöä pitämään näitä vaatteita kanssani esim. sänkyyn mennessä jne. Jossain kohtaa tyttö sitten käytännössä lopetti näiden vaatteiden pitämisen kanssani omien sanojensa mukaan lihomisensa takia. Myöhemmin käytti kuitenkin sitten muualla mutta ei minun kanssani, jolloin ärsyynnyin siitä, että hän ei käytä kyseisiä vaatteita kanssani vaikka tietää minun niistä pitävän vaan ainoastaan mennessään johonkin.
Sanon vielä että tiedän että vika on käytännössä täysin minussa. Monesti mielessä käynyt vähän kaikenlaisia ajatuksia koska tiedostan, että en halua olla yksin, mutta tiedän myös sen, että kukaan ei ansaitse sitä, että joutuisi olemaan kanssani.
Vaikka olenkin suoraan sanottuna sairas paska niin toivoisin teiltä neuvoja ja kannustusta, en hyökkäystä minua kohtaan. Käytöksestäni huolimatta rakastan tyttöä enemmän kuin mitään muuta ja olo on oikeasti sanoinkuvaamattoman hirveä ja jos mahdollista niin se muuttui tässä vielä paljon pahemmaksi..
Edit: Kiitos @sinikettu asiallisesta vastauksesta.
Vaikka olenkin suoraan sanottuna sairas paska niin toivoisin teiltä neuvoja ja kannustusta, en hyökkäystä minua kohtaan.
Ja terapiaan aion nyt tosiaan mennä. Siinä tosin ongelmana raha koska sitä ei muutenkaan ole liikaa ja nyt vielä maksan jatkossa itse kaikki ja kotiinkin olisi kiva tosiaan ajella usein. Mutta tiedän että jostain täytyy sitten vain tinkiä mutta ei siitä terapiasta.
@steepler @Stonewall @Jeffrey
Mitä Stonewall tarkoitat että en koskaan saa enää takaisin häntä? Tiedän että se on todennäköistä että en saa ja elättelen toivoa siksi että tuntuu niin pahalta mutta tarkoitat että käytökseni takia häntä ei tule enää koskaan kiinnostamaan, edes sen jälkeen jos toivon mukaan joskus olen saanut itseni kuosiin.
Ja terapiaan aion nyt tosiaan mennä. Siinä tosin ongelmana raha koska sitä ei muutenkaan ole liikaa ja nyt vielä maksan jatkossa itse kaikki ja kotiinkin olisi kiva tosiaan ajella usein. Mutta tiedän että jostain täytyy sitten vain tinkiä mutta ei siitä terapiasta.
Ja Jeffrey kun sanoi tuosta terapian ikävästä katkusta.. Aloitetun terapian lopetin lähinnä siksi että kun kerroin avopuolisolleni asiasta niin hänen ensireaktio oli että olen mennyt "pipipäätohtorille" ja motivaatio ja kiinnostus loppui siihen paikkaan. Vanhemmilleni haluaisin myös asiasta kertoa ja purkaa oikeasti kaiken, mutta isällänikin asenne on sellainen että hullut käyvät terapiassa.
Terapeutista en ole varma kun se jolla ensiksi kävin niin jäi jotenkin tunne ettei hän ymmärtänyt tilannetta ja sitä mitä haen. Voi tietysti olla että en vain tiedä miten homman kuuluu toimia. Samoin terapiassa mietityttää se että haittaako se esimerkiksi haaveitani poliisikouluun pääsystä tulevaisuudessa kun katsovat että terapiassa käyvä hullu..
Ja Jeffrey kun sanoi tuosta terapian ikävästä katkusta.. Aloitetun terapian lopetin lähinnä siksi että kun kerroin avopuolisolleni asiasta niin hänen ensireaktio oli että olen mennyt "pipipäätohtorille" ja motivaatio ja kiinnostus loppui siihen paikkaan. Vanhemmilleni haluaisin myös asiasta kertoa ja purkaa oikeasti kaiken, mutta isällänikin asenne on sellainen että hullut käyvät terapiassa.
Terapeutista en ole varma kun se jolla ensiksi kävin niin jäi jotenkin tunne ettei hän ymmärtänyt tilannetta ja sitä mitä haen. Voi tietysti olla että en vain tiedä miten homman kuuluu toimia. Samoin terapiassa mietityttää se että haittaako se esimerkiksi haaveitani poliisikouluun pääsystä tulevaisuudessa kun katsovat että terapiassa käyvä hullu..
Kyllähän ihmiset joskus palaavat yhteen, mutta yleensä eivät. Se, että käytöksesi on päällimmäinen ja artikuloitu eron syy, ei tarkoita että käytöksen muuttaminen automaattisesti mitään korjaisi. Ihmiset sietävät rakkailtaan vaikka mitä, fyysistä pahoinpitelyä, henkistä väkivaltaa vuosikausia, jos rakastavat tarpeeksi. Kertomasi perusteella pidän epätodennäköisenä, että eksäsi ikinä piti sinusta niin paljon...toki ei voi tietää varmasti. Mutta todennäköisesti ette palaa yhteen, vaikka muuttaisit käytöstäsi. Pettyisit vaan, kun korkeintaan kaveruutta olisi tarjolla. Elättelemällä muuta toivoa siirrät vain tuskan käsittelyä eteenpäin. Voin olla väärässäkin, mutta mielestäni sun kannattaa vaikka sen terapeutin kanssa pohtia miten pääset eteenpäin ilman eksääsi, jos asian hyväksyminen tuntuu muuten mahdottomalta.Mitä Stonewall tarkoitat että en koskaan saa enää takaisin häntä? Tiedän että se on todennäköistä että en saa ja elättelen toivoa siksi että tuntuu niin pahalta mutta tarkoitat että käytökseni takia häntä ei tule enää koskaan kiinnostamaan, edes sen jälkeen jos toivon mukaan joskus olen saanut itseni kuosiin.
Mitä Stonewall tarkoitat että en koskaan saa enää takaisin häntä? Tiedän että se on todennäköistä että en saa ja elättelen toivoa siksi että tuntuu niin pahalta mutta tarkoitat että käytökseni takia häntä ei tule enää koskaan kiinnostamaan, edes sen jälkeen jos toivon mukaan joskus olen saanut itseni kuosiin.
Mutta siis, eihän kukaan pakota aviopuolisoa maksamaan lapsen elatusta, jos lapsi ei hänen ole? Jos epäilystä on, niin testit vain työn alle ja sitten aletaan sen perusteella tekemään päätöksiä kuka maksaa ja mitä. Se, että aviopuoliso oletetaan automaattisesti isäksi, on vain ihan järkevää byrokratian vähentämistä. Ei itselläni ole ainakaan ollut mitään epäilyksiä siitä etteikö lapseni olisi omani missään vaiheessa, ja olisikin tuntunut vähän turhalta tätä joutua erikseen tunnustamaan. Mutta tosiaan, vaikka tuo oletus tehdäänkin avioliitossa, niin ei se poista edelleen mahdollisuutta laittaa homma testeihin.@JypFabu
Ongelmahan tässä mun näkökulmasta oli nimenomaan siinä, että parisuhteessakaan elävän miehen ei pitäisi joutua maksamaan elatusmaksuja, mikäli hän ei ole lapsen biologinen isä. Toki tähän voidaan tehdä poikkeuksia siinä kohtaa, jos on kirjoitettu sopimuksia siitä, että näin päätetään toimia, jotta saadaan perheeseen lapsia, jos jollain ei vaikka siittiöt suostu uimaan. Sitä petettyä aviomiestä/kumppania ei mun mielestä todellakaan pitäisi velvoittaa maksamaan mitään siitä, että huoruli on hoidattanut itsensä paksuksi jonkun muun kanssa. Se aviomies ei välttämättä sitä lasta olisi kuitenkaan halunnut, eikä se siihen asiaan voinut vaikuttaa. 18 vuoden elatusmaksut ei vaan mahdu siihen itsemäärämisoikeuteen joka jokaisella ihmisellä pitäisi länsimaisessa yhteiskunnassa olla. Nykyinen lainsäädäntö on perseestä. Sen 18 vuoden jälkeenkin voi vielä joutua maksamaan, halusi tai ei. En nyt muista millä nimellä se maksu 18 vuoden mahdollisesti jatkuu, kai sen google kertoisi.
Allekirjoitan kyllä sen, että lapselle olisi parasta, mikäli mies pitäisi lasta kuin omaansa. Ongelmahan on siinä, ettei sen miehen anneta itse päättää asiasta. Isyystestien pitäisi todellakin tapahtua automaationa, ja mikäli isä on eri kuin parisuhteen osapuoli, tulisi miehellä olla oikeus päättää, haluaako hän ottaa minkäänlaista vastuuta lapsesta. Erityisesti taloudellinen vastuu.
Mitä nyt noihin muihin sanoo. Kaiken laista voi tapahtua. Hairahduksiakin voi sattua. Sellaista on elämä. Ei sitä itsekään ole aina niin helvetin osannut käyttäytyä tai olla.
Tuntuu hiukan, että täällä ammutaan nyt turhan kovilla panoksilla
Mutta siis, eihän kukaan pakota aviopuolisoa maksamaan lapsen elatusta, jos lapsi ei hänen ole?.
Tämä on muuten ihan totta, ja näköjään määräaika kanteen nostamiselle on kaksi vuotta lapsen syntymästä. Oli uutta tietoa itsellenikin. Toki kuten itsekin mainitsit, jos kahdessa vuodessa ei hälytyskellot ole soineet, niin sitten toki homma menee jo tunnepuolellakin aika kimurantiksi. Jos taas epäilystä löytyy, niin eiköhän nämä aika aika pian selvitetä.Nyt voi olla mutuilua koska en ole ihan satavarma... Mutta oletetaan tilanne että teille syntyy lapsi ja joskus myöhemmin, sanotaan vaikka lapsen ollessa viisivuotias, sulle valkenee että se teidän Jani-Petteri on ihan tuon Postimies-Paten näköinen ja pienten selvittelyiden jälkeen selviää että todellisuudessa Pate on kuin onkin tämän lapsen alulle panija... Silloin ollaan tilanteessa että sulle kuuluu se lapsen elatus vaikka se ei sun olekaan... Sinä et siinä tilanteessa ja tuon ajan kuluttua enää pääse eroon elatusvelvollisuudestasi. Käsittääkseni voit vaatia isyyden varmistusta vain lapsen ollessa hyvin pieni.
Tullaan myös siihen että sulle on varmaan tullut jo vahvakin tunneside siihen lapseen ja olet kasvattanut sitä kuin omanasi joten onko enää edes aiheellista alkaa kaivella vanhoja ja takertua sellaiseen pikkuseikkaan kun kuka se siittäjä on, koska sinä olet lapselle kuitenkin se isä... Vaikeita asioita jos sellaiseen joku joutuu ja kaukaa haettu esimerkki mutta tiedän että joku on jopa tällaiseen tilanteeseen joutunut...
Ja vielä kerran, en siis ole täysin varma että miten tuo isyyden varmistaminen ja siihen liittyvät aikarajat todellisuudessa menee mutta tällainen käsitys mulla asioista on...
Niin. Elämä alkaa maistua kun tajuaa siirtää omat heikkoudet pois ja alkaa pitää itseään huipputyyppinä. Tällöin tietää ja ymmärtää, että nainen on parisuhteessa mukana, koska hänkin pitää minua/sinua huipputyyppinä. Kun on huono itsetunto ja epävarma, käyttäytyy mustasukkaisesti.Taitaa nuo kaikki PelicansP:n edellä mainitut ongelmat johtua täysin olemattomasta itsetunnosta ja kokemattomuudesta.