Naisasiat

[Blöö]

Kannattaako kertoa jos on pettänyt? Väärä kysymys. Kannattaako pettää jos kertoo? -siinä on vasta oikea kysymyksenasettelu.

 

[Masentaja]

Jaajo Linnonmaan neuvoilla pitäs mennä: Älä Kerro, Älä Kysy, Älä Kadu.

 

[Undrafted]

Kertominen on minusta heikkoutta ja siinä vain puretaan omaa pahaa sekä syyllisyyttä oloa toisen kärsittäväksi. Tehty mikä tehty ja seuraukset kärsitään itse.

Toi lapsen kasvatus mikä wi ole oma riippuu pitkälti koska siitä saa tietää.

 

[mikko600]

Kai sekin on tässä kohtaa normaali tunne mutta tuntuu etten koskaan löydä enää ketään vaikka jossain kohtaa haluaisinkin. Arvoiltani olen melko konservatiivinen enkä esim. siedä tatuointeja kumppanillani ja mielestä baarit ja festarit yms. ei kuulu parisuhteeseen. Mistä tällaisia tyttöjä tänä päivänä enää löytyy?

Ei kai tässä auta kuin koittaa selvitä. Huomenna olisi asuntoesittely yksiöstä, joka olisi edes hiukan lähempänä kotipaikkakuntaa.

Kiellät käyttämästä tiettyjä vaatteita ja kyselet mitä pisti päälleen baariin lähtiessä? Ei kenenkään pitäisi olla tuonkaltaisessa suhteessa. Tekstisi perusteella (baarit eivät kuulu parisuhteeseen jne.) etsit täyttä tossukkaa, joka tottelee kaikkea jota sanot ja ei omaa omaa tahtoa. Et ole konservatiivinen, vaan omistushaluinen kusipää. Ikävä kyllä näitäkin haluamaasi suhteeseen haluavia naisia löytyy. Ei omaa tahtoa ja mies on aina oikeassa jne. Eikun onnea etsintään.

Plus tietty päälle vielä suhteen alussa toisen suhteen ylläpitäminen tämän naisen rinnalla ja sairaalloinen mustasukkaisuus päälle...

Et näköjään kunnolla näe vikaa, se vika on teikäläisessä. Kehitä itseäsi, muutu, jos (vaikka siltä ei vaikuta) saisit tulevaisuudessa aidosti tasa-arvoisen ja tasapainoisen suhteen.

 

[Saxon-747]

Korkataanpa tämä ketju omaltakin osalta. Pahoittelut mahdollisista kirjoitusvirheistä, töissä puhelimella tätä kirjoittelen.

Tilanne on siis se, että olen 23v mies, jolle elämäni ensimmäinen todellinen rakkaus ilmoitti toissapäivänä 3,5v suhteen jälkeen että tämä oli kuulemma tässä ja haluaa eri suuntiin.

Jonkinlaisia merkkejä tästä on toki ollut ilmassa koko 2v yhdessä asumisen ajan mutta aina aiemmin hän on lopulta todennut että rakastaa liikaa eikä pysty jättämään mutta nyt sitten kävi näin. Itse en todellakaan olisi halunnut erota ja muutamia riitoja lukuunottamatta olin onnellinen.

Tiedän että itse mokasin suhteen alussa ainakin kahdessa asiassa pahasti. Suhde alkoi niin, että tapasimme netissä mutta tyttö ei uskaltanut tuolloin alkaa suhteeseen välimatkan ja ehkä nuoren ikänsäkin takia. Siinä sitten oltiin väleissä ja olin säännöllisesti yhteydessä ja olin ns. lohdutussuhteessa omalla paikkakunnallani. Lopulta tyttö halusi tavata johon suostuin. Tällöin mm. suutelimme ja sovimme että aloitamme suhteen, mutta totaalisena idioottina jatkoin edelleen myös aiempaa suhdettani omalla paikkakunnallani seuraavaan tapaamiseemme asti, jolloin lopetin tämän ekan suhteen. Tämä asia vaivasi niin paljon että noin puolen vuoden seurustelun jälkeen tunnustin asian. Tyttö sanoi lopulta antaneensa anteeksi mutta ei tainnut koskaan päästä kunnolla yli asiasta.

Toinen asia on varsinkin suhteen alussa minun suunnaltani esiintynyt sairas mustasukkaisuus. Rajoitin mm. hänen menemisiään ja sanelin mitä vaatteita sai käyttää vain minun seurassani ollessa. Tätä paransin suhteen aikana ja lopetin rajoittamisen mutta asia jätti kuulemma arvet mistä ei pääse yli. Ja tunnustan että edelleen myös suhteen lopussa kyselin baariin lähtiessä että mitä laittoi päälle jne. En kuitenkaan kieltänyt laittamasta enää mitään tiettyjä vaatekappaleita yms.

Täytyy sanoa etten ole koskaan elämässäni ollut näin rikki. Muutenkin jo mustasukkaisena nyt vasta miettiikin että mitä toinen tekee ja kenen kanssa ja pelkkä ajatuskin oksettaa vaikka toinen sanookin ettei aio ketään etsiä. Olin kuitenkin ensimmäinen jota hän oli edes suudellut ja kohta asia ei todennäköisesti enää ole näin. Ahdistaa myös suunnattomasti se ajatus että ihminen jonka kanssa olin suunnitellut koko elämäni tulee elämään sen todennäköisesti jonkun muun kanssa ja vaikkei tulisikaan niin minä en tule olemaan osa sitä kuin korkeintaan kaverina.

Jotta tilanne olisi täydellinen niin minä joudun etsimään vielä uuden asunnon ja pakkaa sekoittaa se, että muutin naiseni perässä aikanaan toiselle paikkakunnalle reilun 100km päähän perheestäni ja kavereistani. Uudella paikkakunnalla olen keskittynyt lähinnä naiseeni ja käytännössä yhtä hyvää kaveria lukuunottamatta olen täysin yksin. Minulla on kuitenkin täällä vakituinen ja kokoaikainen työ, josta en voi lähteä, koska kotipaikkakunnallani ei olisi kuin osa-aikaisia paikkoja ja jatkosta ei muutenkaan mitään varmuutta. Eli suomeksi sanottuna haluaisin perheeni lähelle mutta työn takia joudun jäämään yksin asumaan nykyiselle paikkakunnalle.

Tähän vielä lisäksi se, että ihminen jolle aiemmin uskouduin ja joka tuntui aina ymmärtävän ja neuvovan eli äitipuoleni joka kasvatti minut kolmevuotiaasta lähtien isäni kanssa kuoli viime kesänä. Tiedän että isäni ja biologinen äitini yrittävät parhaansa mukaan auttaa, mutta se ei vain ole sama asia.

Kai sekin on tässä kohtaa normaali tunne mutta tuntuu etten koskaan löydä enää ketään vaikka jossain kohtaa haluaisinkin. Arvoiltani olen melko konservatiivinen enkä esim. siedä tatuointeja kumppanillani ja mielestä baarit ja festarit yms. ei kuulu parisuhteeseen. Mistä tällaisia tyttöjä tänä päivänä enää löytyy?

Ei kai tässä auta kuin koittaa selvitä. Huomenna olisi asuntoesittely yksiöstä, joka olisi edes hiukan lähempänä kotipaikkakuntaa.

Parisuhde ei ole toisen kontrolloimista!


Suosittelen hankkiutumaan ammattilaisen juttusille ja työstämään käytöstäsi sillä se on ainoa mihin voit vaikuttaa. Toisen vaatteiden määrittely ja muu paska ei ole mitään mustasukkaisuutta vaan se on sairasta toisen alistamista.

 

[sinikettu]

Toinen asia on varsinkin suhteen alussa minun suunnaltani esiintynyt sairas mustasukkaisuus. Rajoitin mm. hänen menemisiään ja sanelin mitä vaatteita sai käyttää vain minun seurassani ollessa... Ja tunnustan että edelleen myös suhteen lopussa kyselin baariin lähtiessä että mitä laittoi päälle jne. En kuitenkaan kieltänyt laittamasta enää mitään tiettyjä vaatekappaleita yms.

Ekana suosittelen satsaamaan laadukkaaseen terapeuttiin. Ei pelkästään yhteen-kahteen käyntiin, vaan myös pidempiaikaiseen prosessiin. Tuon tekstin perusteella sinulla on aika vahvoja ja perustavanlaatuisia tunne-elämän ongelmakohtia intiimiyden ja sitoutumisen kanssa. Samoin oli menneellä kumppanillasikin. Oikeesti, tunne-elämältään tasapainoinen henkilö ei yritä määräillä toisten pukeutumisia, tekemisiä tai menemisiä, mutta tasapainoinen henkilö ei myöskään kuuliaisesti tottele niitä ja jatka parisuhdetta. Nämä ongelmat ovat kuitenkin isolta osin korjattavissa ammattiavulla ja mahdollisesti ihan ominkin päin, mutta hankalaa se ainakin jälkimmäisessä tapauksessa on.

Kai sekin on tässä kohtaa normaali tunne mutta tuntuu etten koskaan löydä enää ketään vaikka jossain kohtaa haluaisinkin. Arvoiltani olen melko konservatiivinen enkä esim. siedä tatuointeja kumppanillani ja mielestä baarit ja festarit yms. ei kuulu parisuhteeseen. Mistä tällaisia tyttöjä tänä päivänä enää löytyy?

Uskonnollisista lahkoista ja piireistä. Varmaan myös muualtakin, mutta tuollaiset nuoret naiset ovat todella harvassa, enkä kyllä suosittelisi kenellekään ensisijaisesti hakemaan tuollaisia.

Nettideittailu on siinä mielessä varmasti hyvä vaihtoehto sinulle (terapian aikana/jälkeen), että siellä voit oikeasti ilmoittaa, mitä haluat parisuhteesta ja seuloa suuremmasta joukosta sellaisia, jotka kriteerisi täyttävät. Tosin en tiedä, onko konservatiiviisten/uskonnolisten ihmisten keskuudessa nettideittailu kovinkaan suosiossa ainakaan Suomessa.

Sinulle varmaan tekisi ihan hyvää jossain vaiheessa ottaa alle pari vähän kevyempää ja lyhytaikaisempaa ihmissuhdetta, johon ei täysipäiväisesti sitouduta. Vähän tuollaista kasuaalia deittailua/hauskanpitoa toisen kanssa. Tekstistäsi vähän paistaa läpi, että olet kasvanut seksuaalisesti estyneessä ympäristössä ja parisuhteen pohjimmainen tarkoitus on viettää koko loppuelämä yhdessä. Ei tuossa sinänsä mitään vikaa ole, mutta tunne-elämäsi nyanssit lukuun ottaen pidemmät ja vakavammat parisuhteet lienevät se huonoin vaihtoehto henkilökohtaisen kehityksen ja kypsymisen osalta.

 

[mikse]

Tiedän ja tuota terapiaa olen ajatellut jatkaa. Tällä hetkellä sekin vain tuntuu turhalta ja liian myöhäiseltä.

Noista vaatteista vielä sen verran että aiemmissa suhteissa en niihin ole puuttunut. Tässä suhteessa se alkoi lähinnä siitä kun pidän naisella tietynlaisista vaatteista niin kuin varmasti jokaisella miehellä on omat mieltymyksensä. Pyysin sitten tyttöä pitämään näitä vaatteita kanssani esim. sänkyyn mennessä jne. Jossain kohtaa tyttö sitten käytännössä lopetti näiden vaatteiden pitämisen kanssani omien sanojensa mukaan lihomisensa takia. Myöhemmin käytti kuitenkin sitten muualla mutta ei minun kanssani, jolloin ärsyynnyin siitä, että hän ei käytä kyseisiä vaatteita kanssani vaikka tietää minun niistä pitävän vaan ainoastaan mennessään johonkin.

Sanon vielä että tiedän että vika on käytännössä täysin minussa. Monesti mielessä käynyt vähän kaikenlaisia ajatuksia koska tiedostan, että en halua olla yksin, mutta tiedän myös sen, että kukaan ei ansaitse sitä, että joutuisi olemaan kanssani.

Vaikka olenkin suoraan sanottuna sairas paska niin toivoisin teiltä neuvoja ja kannustusta, en hyökkäystä minua kohtaan. Käytöksestäni huolimatta rakastan tyttöä enemmän kuin mitään muuta ja olo on oikeasti sanoinkuvaamattoman hirveä ja jos mahdollista niin se muuttui tässä vielä paljon pahemmaksi..

Edit: Kiitos @sinikettu asiallisesta vastauksesta.

Kerroit olevasi 23-vuotias eli uskon, että sulla on vielä paljon sekä hyviä että huonoja naiskokemuksia edessäsi. Tällä hetkellä tunnut tosiaan olevan täysin kassalla tunne-elämäsi kanssa, mutta tärkein eli omien virheiden ja kehityskohtien miettiminen on aina merkki paremmasta. Terapiassakäynti osoittaa myös, ettet ainakaan täysin jätä tekemättä jotain asioiden eteen. Tsemppiä jatkoon, tämä mimmi nyt ei ollut sulle se oikea ja todennäköisesti kymmenen vuoden kuluttua pidät tätä eroa ehdottoman hyvänä asiana, vaikka nyt onkin vaikeaa.

 

[Saxon-747]

Tiedän ja tuota terapiaa olen ajatellut jatkaa. Tällä hetkellä sekin vain tuntuu turhalta ja liian myöhäiseltä.

Noista vaatteista vielä sen verran että aiemmissa suhteissa en niihin ole puuttunut. Tässä suhteessa se alkoi lähinnä siitä kun pidän naisella tietynlaisista vaatteista niin kuin varmasti jokaisella miehellä on omat mieltymyksensä. Pyysin sitten tyttöä pitämään näitä vaatteita kanssani esim. sänkyyn mennessä jne. Jossain kohtaa tyttö sitten käytännössä lopetti näiden vaatteiden pitämisen kanssani omien sanojensa mukaan lihomisensa takia. Myöhemmin käytti kuitenkin sitten muualla mutta ei minun kanssani, jolloin ärsyynnyin siitä, että hän ei käytä kyseisiä vaatteita kanssani vaikka tietää minun niistä pitävän vaan ainoastaan mennessään johonkin.

Sanon vielä että tiedän että vika on käytännössä täysin minussa. Monesti mielessä käynyt vähän kaikenlaisia ajatuksia koska tiedostan, että en halua olla yksin, mutta tiedän myös sen, että kukaan ei ansaitse sitä, että joutuisi olemaan kanssani.

Vaikka olenkin suoraan sanottuna sairas paska niin toivoisin teiltä neuvoja ja kannustusta, en hyökkäystä minua kohtaan. Käytöksestäni huolimatta rakastan tyttöä enemmän kuin mitään muuta ja olo on oikeasti sanoinkuvaamattoman hirveä ja jos mahdollista niin se muuttui tässä vielä paljon pahemmaksi..

Edit: Kiitos @sinikettu asiallisesta vastauksesta.

Ei tarkoitus ole hyökätä sinua vastaan. Vaikea vaan löytää sympatiaa kun on tullut elämässä vastaan muutama nainen jotka ovat tämänlaisen suhteen käyneet läpi ja ne on todellakin rikottu. Niitä on juuri tuolla tavoin alistettu että miten saa pukeutua, meikata, kellotettu työmatkoja ja kaupassa käyntejä, onpahan hurjimmalla tapauksella ollut ruutuvihko kirjanpito milloin pilluakin kuuluu antaa...

Sinä olet nuori kaveri joten työstä ongelmaasi ja unohda suhteet hetkeksi kokonaan.

 

[steepler]

Vaikka olenkin suoraan sanottuna sairas paska niin toivoisin teiltä neuvoja ja kannustusta, en hyökkäystä minua kohtaan.

Minä nyt en ole mikään asiantuntija mutta minusta olisi sulaa hulluutta olla menemättä terapiaan, tässä tuntuu olevan ongelmia vino pino joita tuskin täällä palstalla voidaan selvittää. Minä en ainakaan näe että täällä annetut neuvot tai kannustus ovat kovin valideja vaan tarvitaan ammattilainen tekemään diaknoosi ja antamaan hoito.

Noin ihan yleisesti, vaikka ei varmaan siltä nyt tunnu, niin ero aivan varmasti on hyvä asia. Tilannehan tuossa suhteessa olisi voinut kärjistyä ties millaiseksi jos olisitte suhteessa vaan olleet ja sinä olisit itseäsi ikään kuin samalla itse hoitanut ja mitään kunnon herätystä ei olisi tullut että todellakin terapiaa tarvitaan.

Ilmeisesti kuitenkaan suhteessa ei ollut siitä kyse että se olisi tarkoituksella ollus ns. alistava suhde, että nainen nimenomaan nauttisi ja haluaisi olla alitettuna tälläisissä asioissa. Sellainenkin suhde varmasti voi olla toimiva eikä minusta ainakaan lähtökohtaisesti mitenkään väärin, kun kummatkin ovat tyytyväisiä rooleihinsa. Tälläisestä ei nyt kuitenkaan taida olla kyse.

 

[Stonewall]

@PelicansP
Olet tosiaan vielä sen verran nuori, että jopa neurologinen kehityksesi aivojen osalta on todennäköisesti vielä kesken. Tuossa vaiheessa itsekullakin on vaikeuksia saada perspektiiviä rakkaudessa pettymiseen.

Joka tapauksessa ensinnäkin pitää hyväksyä kivulias fakta. Et tule elämään loppuelämääsi tällä hetkellä rakastamasi naisen kanssa. Asian hyväksymistä tietenkin vaikeuttaa siitä seuraava raastava tuska. Muuten on vaikeaa lohduttaa kuin toteamalla, että tunteesta todellakin pääsee yli. Ikäväpuoli on, että lähes välttämättä surutyö vie kuukausia, vähän samaan tapaan kuin jonkun läheisen kuollessa. Paranemisprosessi on paljolti myös samanlainen. Elämän pitää jatkua ja alkuvaiheessa pitää vaan ottaa päivä kerrallaan.

Suurimmalla osalla varmaan täydellinen välienkatkaisu nopeuttaa prosessia. Suosittelen lämpimästi sitä ainakin seuraavaksi n. puoleksi vuodeksi...tai pidempäänkin, jos ei helpota. Kuulostaa kovalta, mutta tuska on kovempi jos pidät yhteyttä.
Se on hyvä, että et ole jäänyt asiaa ihan yksin hautomaan. Tänne kirjoittaminenkin auttaa jäsentämään ajatuksia. Voin luvata, että ajan kanssa pääset tilanteesta yli. Olet tunnistanut omia virheitä, ja se on osin hyvä ja helpottaa tulevia suhteita. Mutta turha elätellä toiveita, että ns. korjaamalla käytöstäsi voisitte palata yhteen. Ei tapahdu. Toisaalta ei pidä myöskään koko syytä vierittää tuohon asiaan. Luultavasti olisitte joka tapauksessa eronneet naisen aloitteesta jossain vaiheessa. Hän tuntui sinusta oikealta, mutta tilanne ei lopulta ollut molemmin puolinen. Eli itseinhoon ei ole syytä jäädä vellomaan, ota vain oppi mukaan ja kohti uusia koettelemuksia.

Elämässä ei niinkään ratkaise pohjaan putoaminen vaan se miten sieltä nousee ylös. Aluksi ihan rauhassa, kiirettä pitämättä. Ajallaan voi taas jatkaa elämästä paljon oppineena.

 

[Jeffrey]

@PelicansP

Ehdottomasti varaat kunnolla aikaa pätevälle psykoterapeutille. Sun ongelmat on niin syvällä sussa, että ei niitä missään keskustelupalstalla ratkota. Tuossa terapiassa käymisessä on jostain syystä vähän turhan ikävä katku. Yleensä nimenomaan fiksut ihmiset sinne hakeutuvat, ja ne hölmömmät etsivät muita ratkaisuita.

Mun mielestä sun tekstistä paistoi läpi sellainen, että sä tarvitsisit jonkin joka ymmärtää sua, ja joka osaa ohjata sua oikeeseen suuntaan. Esimerkiksi sun pyrkimyksesi vaatetuksen ja vapaa-ajan vieton rajoittamiseen menee melko rankasti yli. Kyllä mun mielestä esimerkiksi vaatetuksesta on ihan ok keskustella partnerin kanssa, mutta tämä enemmän sellaisessa tilanteessa että ei sinne mummolaan mennessä tarvitse olla kaikista paljastavinta asustetta yllä. Samoin mun mielestä parisuhteen pitää hieman rajoittaa baareissa ja festareilla juoksemista, mutta silloin sun pitää olla mukana keksimässä muuta tekemistä eikä pelkästään sitä "netflix & chill" meininkiä".

Ja edelleen ne baarit ja festarit kuuluvat parisuhteeseen, kohtuullisissa rajoissa toki. Ja ne kuuluvat myöskin nuoruuteen jota toivoisin myös sinun elävän. Mikäli se nuoruus ohitetaan liialla konservatiivisuudella, kostautuu se usein myöhemmässä elämässä. Kyllä esimerkiksi omassa nuoruudessani on monia asioita joita olisi voinut jättää tekemättä, mutta eipähän tarvitse sitten nelikymppisenä alkaa haikailemaan kadotetun nuoruuden perään ja rikkoa itseään tai läheisiään sen takia. Lisäksi ne kaikki elämän sekoilut antavat sulle rutkasti kokemuksia ja muistoja, jotka lämmittävät sua vielä kiikkustuolissa ja tekevät susta vahvemman ihmisen.

En voi olla suosittelematta sulle muuta kuin psykoterapeutin palkkaamista, ja ala nyt opettelemaan itseäsi. Ole reaktiivinen omaan käytökseesi, eli mieti missä menet vikaan ja miten sitä voisit yrittää muuttaa. Ja mikä tärkeintä, niin opettele nauttimaan elämästä, muuten se menee sinulta ohi.

Kuullostat hyvin ehdottomalta henkilöltä. Tarkoitusperäsi eivät ole kokonaan väärät, mutta tarvitset henkilön joka sinulle selittää kohtuulliset rajat ja auttaa avaamaan elämänkatsomustasi. Tähän hommaan se terapeutti sopii kuin nyrkki silmään.

Mitä tulee asumiskuvioosi. Vuokraa nykyiseltä paikkakunnalta mahdollisimman edullinen asunto jossa kuitenkin viihdyt, 100km ei ole matka eikä mikään. Vietä mahdollisimman paljon aikaa tuolla kotipaikkakunnallasi. Asu viikonloppuja joko porukoillasi, kavereillasi tai ota silloin tällöin hotellista huone kun haluat vähän hemmotella itseäsi. Hanki harrastus. Sun arki pitäisi nyt mennä töissä, harrasstuksissa ja siellä terapeutilla. Eipä siinä juuri jää edes aikaa muuhun. Ja sitten kun perjantaina kellokortti vingahtaa viikon viimeisen kerran, niin lähdet suoraan kotipaikkakunnallesi. Älä kehitä itsellesi tekosyitä olla tekemättä tätä, silllä niitä varmasti löytyy.

Sä olet sun oman elämäsi ja onnesi herra, tee töitä sen eteen, sillä se ei ilmaiseksi tule.

 

[steepler]

Ja terapiaan aion nyt tosiaan mennä. Siinä tosin ongelmana raha koska sitä ei muutenkaan ole liikaa ja nyt vielä maksan jatkossa itse kaikki ja kotiinkin olisi kiva tosiaan ajella usein. Mutta tiedän että jostain täytyy sitten vain tinkiä mutta ei siitä terapiasta.

Ei se mitään älyttömän kallista ole, sinulla on sen verran merkittäviä ongelmia että varmaan saisit Kelan osittain korvaamaa terapiaa, tai kun olet töissä niin ensiksi kannattaa työterveyslääkärin luokse mennä kysymään kuuluuko työterveyshoitoon terapiaa, tai psykiatrin käynti tai käyntejä.

Tälläiset tiedothan ovat ehdottoman luottamuksellisia, ei kai poliisikoululla ole terveystietoja lupa mistään tarkastella. Sitä en teidä että pitääkö hakupapereissa antaa tälläinen lupa tai kysytäänkö siellä terveystietoja mutta ika yllättynyt olisi jos siellä esim. tuollainen terapiassa käynti olisi pakko kertoa tai että vaikuttaisi hakemukseen.

Tarviiko siitä välttämättä vanhemmille kertomassa jos heidän asenne on tuollainen, en tiedä, mielestäni kannattaisi ensin käydä ja jos/kun myöhemmin tuntuisi että haluaa kertoa niin kertoo sitten.

 

[Saxon-747]

@steepler @Stonewall @Jeffrey

Mitä Stonewall tarkoitat että en koskaan saa enää takaisin häntä? Tiedän että se on todennäköistä että en saa ja elättelen toivoa siksi että tuntuu niin pahalta mutta tarkoitat että käytökseni takia häntä ei tule enää koskaan kiinnostamaan, edes sen jälkeen jos toivon mukaan joskus olen saanut itseni kuosiin.

Ja terapiaan aion nyt tosiaan mennä. Siinä tosin ongelmana raha koska sitä ei muutenkaan ole liikaa ja nyt vielä maksan jatkossa itse kaikki ja kotiinkin olisi kiva tosiaan ajella usein. Mutta tiedän että jostain täytyy sitten vain tinkiä mutta ei siitä terapiasta.

Ja Jeffrey kun sanoi tuosta terapian ikävästä katkusta.. Aloitetun terapian lopetin lähinnä siksi että kun kerroin avopuolisolleni asiasta niin hänen ensireaktio oli että olen mennyt "pipipäätohtorille" ja motivaatio ja kiinnostus loppui siihen paikkaan. Vanhemmilleni haluaisin myös asiasta kertoa ja purkaa oikeasti kaiken, mutta isällänikin asenne on sellainen että hullut käyvät terapiassa.

Terapeutista en ole varma kun se jolla ensiksi kävin niin jäi jotenkin tunne ettei hän ymmärtänyt tilannetta ja sitä mitä haen. Voi tietysti olla että en vain tiedä miten homman kuuluu toimia. Samoin terapiassa mietityttää se että haittaako se esimerkiksi haaveitani poliisikouluun pääsystä tulevaisuudessa kun katsovat että terapiassa käyvä hullu..

Elä mieti mitä muut ajattelee terapiassa käynnistä. Ei sillä ole mitään väliä, sillä on väliä että saat apua ja avattua niitä asioita mistä käytöksesi johtuu.

Terapiassa käynti ei tee hullua... minäkin olen käynyt oman eroni jälkeen ja teki helvetin hyvää kun sain vaan avautua ja kertoa omista fiiliksistä. Kaikkea kun ei kehtaa kavereiden niskaan kaataa. Minä olin kuitenkin ennen eroa sitä mieltä että vitut terapioista ja muusta vastaavasta. Kaikesta selviää itsekseen... joskus on kuitenkin ihan fiksua pyytää vähän apua.

 

[Styge]

@PelicansP

Jos et olis noin nuori, niin nauraisin tollaselle käytökselle ja parisuhteelle kolme viikkoa. No, nyt kun kyseessä oli teinin ensirakkaudesta lähtenyt juttu, niin ei kai tässä voi muuta sanoa, kun että itsetuntoa rakentelemaan ja niitä kavereita hommaamaan. Ehkä sitten jo ens parisuhteessa paremmmin, pipo vähän löysemmällä ja itseään ja toista kunnioittaen. Siitä se.

Ei kaikkiin parisuhteisiin välttämättä baarit kuulu. Moniin kuuluu, ja ertiyisesti nuorten bilettämisessä se on monille aika keskeinen osa. Ei se niin vakavaa ole.

 

[Veijari]

Taitaa nuo kaikki PelicansP:n edellä mainitut ongelmat johtua täysin olemattomasta itsetunnosta ja kokemattomuudesta.
En ole itsekään mikään mestari mutta sen verran elänyt, että jotain jäänyt matkan varrella kokemuksen kautta. Taaksepäin ei kannata katsella. Kaikilla ihmisillä tulee ihmissuhde draamoja eteen ja niistä oppii vain elämällä ja selviytymällä niistä läpi. Elämä opettaa. Muista että kaikki ne hetket, jolloin elättelet toivoa parisuhteeseen palaamisesta ko. heilan kanssa, on täyttä ajan hukkaa ja itsesi kiusaamista. Unohda se. Katse huomiseen!

 

[Prof. Puck]

Tuntuu hiukan, että täällä ammutaan nyt turhan kovilla panoksilla @PelicansP kohtaan... varsinkin kun mies itse on tunnustanut ja ymmärtänyt vikansa ja halua itsensä kehittämiseenkin löytyy.. Se on selvää, että tarvitset tähän alkuun apua vaikkapa sen terapeutin muodossa, mutta myös eletty elämä auttaa, varsinkin kun noin nuoresta kundista on vielä kyse. Älä nyt ainakaan jää tämän "mahalaskun" vangiksi henkisesti tai muutenkaan. Jokainen ottaa elämänsä aikana turpaan useaan otteeseen, mutta sen yli on vaan päästävä, opittava virheistään ja jatkettava matkaa.. Kun aikaa kuluu ja vettä on joessa virrannut tarpeeksi, niin jossain vaiheessa tajuat itsekin, että tuon ikäisenä - päättelin tekstistäsi, että tyttökaverisi oli vielä sinuakin nuorempi - olitte suhteessanne kumpikin vielä kovin nuoria.

Nuo terapiassa käynnit ovat luottamuksellisia juttuja jossa terapeutin vaitiolovelvollisuus on korostuneen voimakas, joten en millään jaksa uskoa, että niistä mitään merkintöjä sinulle ainakaan rasitteeksi asti kertyy, eikä varsinkaan syistä jonka vuoksi terapiaa olet hakenut. Isäsi tai ex-tyttökaverisi kommentit olivat lähinnä lapsellisia. Ex-tyttökaverisi kohdalla sen vielä jollain tapaa ymmärtää, kun kyse on itsekin nuoresta tapauksesta, mutta isäsi puolelta kommentit ovat lähinnä pöyristyttävän typeriä.

Töitä, urheilua, kavereita ja terapiaa näin alkuun... pian niitä unelmia ja tavoitteita elämän suhteen alkaa nousta taas pinnalle, ehkä nopeammin kuin arvaatkaan ja varsinkin miltä tällä hetkellä tuntuu!

Luulen, että monet palstaveljet tahtovat sanoa sinulle eteenpäinsiirtymisen ja yhteenpaluun haikailun osalta myös sitä, että tämä ero olisi aivan hyvin - jopa todennäköisesti - voinut tapahtua teille, vaikkei noita luettelemiasi syitä olisi edes ollut. Ihan yksinkertaisesti exäsi saattoi kokea, että on vielä liian nuori vakavaan parisuhteeseen ja haluaa nähdä ja kokea asioita nuoruutta läpieläessään.

 

[Jeffrey]

Ja Jeffrey kun sanoi tuosta terapian ikävästä katkusta.. Aloitetun terapian lopetin lähinnä siksi että kun kerroin avopuolisolleni asiasta niin hänen ensireaktio oli että olen mennyt "pipipäätohtorille" ja motivaatio ja kiinnostus loppui siihen paikkaan. Vanhemmilleni haluaisin myös asiasta kertoa ja purkaa oikeasti kaiken, mutta isällänikin asenne on sellainen että hullut käyvät terapiassa.

Elämässä on hyvä opetella sellainen taito, että kaikkien ei tarvitse tietää kaikkea. Eli mieti kenelle voit mitäkin kertoa. Jos tiedät jo valmiiksi ihmisen tuomitsevan sinut jonkin asian takia, niin älä hänelle sitä kerro, mutta jos tunnistat että jollekin henkilölle voit jotain kertoa niin silloin avaudut. Ehkä nyt vähän kärjistetty esimerkki, mutta en minäkään kerro tindertreffeillä omista huora kokemuksista. Eikä niitä voi edes kaikissa äijäporukoissa kertoa ilman, että leimakirves heilahtaisi. Joissain porukoissa taas on oikein hauska kertoa vaikkapa siitä, kun olin Karibialla piilohippasilla Kuuban mafian kanssa.

Ja niinkuin jo omalla kohdallani sanoin, omasta lähipiiristä terapiassa ovat käyneet ne fiksuimmat, ja heillä menee tällä hetkellä elämässään yleisesti ottaen todella hyvin. Sitten taas puolestaan kannan todennäköisesti syyllisyyttä loppu ikäni siitä, etten onnistunut puhumaan siskoani aikanaan terapiaan. Hänellä alkaa olla kipeästä erosta parin vuoden päästä vuosikymmen, ja hän alkaa nyt vasta pääsemään jaloilleen ja hakeutumaan elämään omaa elämäänsä. Hänen ahdistuksensa vaan on tässä samalla valitettavasti tarttunut myös hänen lapseensa. Hänellä on sama asenne, "hullut käyvät terapiassa". Nyky maailmassa vaan henkinen valmennus on todella iso osa jopa ihan huippu-urheulua.

Terapeutista en ole varma kun se jolla ensiksi kävin niin jäi jotenkin tunne ettei hän ymmärtänyt tilannetta ja sitä mitä haen. Voi tietysti olla että en vain tiedä miten homman kuuluu toimia. Samoin terapiassa mietityttää se että haittaako se esimerkiksi haaveitani poliisikouluun pääsystä tulevaisuudessa kun katsovat että terapiassa käyvä hullu..

Minä sanoisin asian niin, että omien heikkouksien tunnistaminen ja niiden eteen työn tekeminen on ihmisessä erittäin arvostettavaa.

Molempiin kohtiin sitten taas sopii se, että nyt kun alat käymään siellä terapiassa, niin mieti valmiiksi argumentteja millä perustelet sitä muille. Eli silloin kun joudut saattamaan terapiassa käymisen henkilön tietoon, joka sinua leimaa. Näin et jää huuli pyöreänä siihen painimaan oman itsetuntosi kanssa, vaan lataat ne argumentit miksi siellä käyt. Tässä ei edes pienet valkoiset valheet haittaa ollenkaan. Sanot, että haluat kyetä muuttamaan omia toimintatapoja, ja että et ole täysin päässyt yli läheisiesi menettämisestä. Ei siinä kenelläkään pitäisi olla nokan koputtamista. Ja lopulta, älä välitä siitää jos joku sulle sanoo, että "hullut käy terapiassa". Sä kuitenkin itse tiedät, että se tekee susta vahvemman ja paremman henkilön.

 

[Stonewall]

Mitä Stonewall tarkoitat että en koskaan saa enää takaisin häntä? Tiedän että se on todennäköistä että en saa ja elättelen toivoa siksi että tuntuu niin pahalta mutta tarkoitat että käytökseni takia häntä ei tule enää koskaan kiinnostamaan, edes sen jälkeen jos toivon mukaan joskus olen saanut itseni kuosiin.

Kyllähän ihmiset joskus palaavat yhteen, mutta yleensä eivät. Se, että käytöksesi on päällimmäinen ja artikuloitu eron syy, ei tarkoita että käytöksen muuttaminen automaattisesti mitään korjaisi. Ihmiset sietävät rakkailtaan vaikka mitä, fyysistä pahoinpitelyä, henkistä väkivaltaa vuosikausia, jos rakastavat tarpeeksi. Kertomasi perusteella pidän epätodennäköisenä, että eksäsi ikinä piti sinusta niin paljon...toki ei voi tietää varmasti. Mutta todennäköisesti ette palaa yhteen, vaikka muuttaisit käytöstäsi. Pettyisit vaan, kun korkeintaan kaveruutta olisi tarjolla. Elättelemällä muuta toivoa siirrät vain tuskan käsittelyä eteenpäin. Voin olla väärässäkin, mutta mielestäni sun kannattaa vaikka sen terapeutin kanssa pohtia miten pääset eteenpäin ilman eksääsi, jos asian hyväksyminen tuntuu muuten mahdottomalta.

 

[JypFabu]

Mitä Stonewall tarkoitat että en koskaan saa enää takaisin häntä? Tiedän että se on todennäköistä että en saa ja elättelen toivoa siksi että tuntuu niin pahalta mutta tarkoitat että käytökseni takia häntä ei tule enää koskaan kiinnostamaan, edes sen jälkeen jos toivon mukaan joskus olen saanut itseni kuosiin.

En ole @Stonewall, mutta ottaisin tästä vähän kiinni. Kyse kaiken korjaantumisen mahdottomuudessa on siitä, että vaikka kuinka saisitkin nuppisi hyrräämään toivomallasi tavalla, se teidän keskinäinen suhde ja alitajuiset toimintamallit olitte ehtineet jo luoda. Uudelleenlämmitys johtaa lähes satavarmasti siihen, että sama negatiivinen kierre palaisi sen mukana, eikä se siis johdu sinusta tai kenestäkään yksilöstä, vaan siitä minkä jo tulitte rakentaneeksi.

Tavallaan kerrot tuttua juttua nuoruuden tötöilystä ja ehdottomuudesta, aikanaan kolusin samoja polkuja itsekin huonoin tuloksin. Minulla herätys tuli vasta sitten kun olin niin palasina, että tuntui olevan seinä edessä joka suuntaan, vasta sitten älysin ottaa lusikan kouraan ja alkaa työstön itseni kanssa. Minun (vanhan pierun) nuoruudessani ei käsittääkseni mitään terapisteja ollut olemassakaan, ainakaan en niistä koskaan missään ollut kuullut, mutta yksi asia itsen kehittämisessä on se tärkein: sisäinen motiivi.

Kannattaa mieltää ja hyväksyä, että aikaa se vie, eikä varmuutta mistään ole, mutta siinä kaiken kielteisen pelmuuttamisen ohessa on tuiki tärkeää löytää myös armollisuus itseä kohtaan. Mikäli kaipaat syvästi parisuhdetta ja kumppanuutta, on hyvä oivaltaa, ettet voi kyetä hyväksymään toista virheineen, ennenkuin kykenet hyväksymään itsesi. Tähän perään yksi lauseen mittainen anekdootti, jota syytä pysähtyä pohtimaan syvästi ihan kaikkien: osaatko olla rakastettu?

Nyt, näin vinkkaan, keskity työhösi ja arkeesi, käy kirjastossa ja lue, mieti onko jotain mahdollisia harrastusyhteisöjä asuinseuduillasi, jos on rohkeasti mukaan. Luo siis itsellesi turva arjen harmonialla, löydä uteliaisuus elämään ja hiljalleen kypsytä sitä ihmistä joka oikeasti olet, jotta sitten kun on aika asioiden loksahtaa, olisi aito mahdollisuus sille, että syntyisi kestävää, niissä puitteissa, kun se elämässä ylipäänsä on koskaan mahdollista.

 

[JZZ]

@JypFabu

Ongelmahan tässä mun näkökulmasta oli nimenomaan siinä, että parisuhteessakaan elävän miehen ei pitäisi joutua maksamaan elatusmaksuja, mikäli hän ei ole lapsen biologinen isä. Toki tähän voidaan tehdä poikkeuksia siinä kohtaa, jos on kirjoitettu sopimuksia siitä, että näin päätetään toimia, jotta saadaan perheeseen lapsia, jos jollain ei vaikka siittiöt suostu uimaan. Sitä petettyä aviomiestä/kumppania ei mun mielestä todellakaan pitäisi velvoittaa maksamaan mitään siitä, että huoruli on hoidattanut itsensä paksuksi jonkun muun kanssa. Se aviomies ei välttämättä sitä lasta olisi kuitenkaan halunnut, eikä se siihen asiaan voinut vaikuttaa. 18 vuoden elatusmaksut ei vaan mahdu siihen itsemäärämisoikeuteen joka jokaisella ihmisellä pitäisi länsimaisessa yhteiskunnassa olla. Nykyinen lainsäädäntö on perseestä. Sen 18 vuoden jälkeenkin voi vielä joutua maksamaan, halusi tai ei. En nyt muista millä nimellä se maksu 18 vuoden mahdollisesti jatkuu, kai sen google kertoisi.

Allekirjoitan kyllä sen, että lapselle olisi parasta, mikäli mies pitäisi lasta kuin omaansa. Ongelmahan on siinä, ettei sen miehen anneta itse päättää asiasta. Isyystestien pitäisi todellakin tapahtua automaationa, ja mikäli isä on eri kuin parisuhteen osapuoli, tulisi miehellä olla oikeus päättää, haluaako hän ottaa minkäänlaista vastuuta lapsesta. Erityisesti taloudellinen vastuu.

Mitä nyt noihin muihin sanoo. Kaiken laista voi tapahtua. Hairahduksiakin voi sattua. Sellaista on elämä. Ei sitä itsekään ole aina niin helvetin osannut käyttäytyä tai olla.

Mutta siis, eihän kukaan pakota aviopuolisoa maksamaan lapsen elatusta, jos lapsi ei hänen ole? Jos epäilystä on, niin testit vain työn alle ja sitten aletaan sen perusteella tekemään päätöksiä kuka maksaa ja mitä. Se, että aviopuoliso oletetaan automaattisesti isäksi, on vain ihan järkevää byrokratian vähentämistä. Ei itselläni ole ainakaan ollut mitään epäilyksiä siitä etteikö lapseni olisi omani missään vaiheessa, ja olisikin tuntunut vähän turhalta tätä joutua erikseen tunnustamaan. Mutta tosiaan, vaikka tuo oletus tehdäänkin avioliitossa, niin ei se poista edelleen mahdollisuutta laittaa homma testeihin.

Sinänsä keskustelu on ehkä hiukan vinoutunutta, että ylivoimaisesti suurin osa lapsista kuitenkin tehdään nykyään tarkasti harkitusti. Sillon kun meitä nykyisiä lapsensaajia tehtiin oli ehkäisyvälineet kuitenkin ihan eri tasolla ja iso osa meistä on vahinkoja, joskin suurin osa onnellisia sellaisia. Nykyään lapset tehdään sen verran vanhoina, että melkein tuntuu enemmän säännöltä kuin poikkeukselta, että lasta joudutaan työstämään ovulaatiokellojen kanssa pitkään. Veikkaankin, että iso osa keskustelijoista ei ole lasta koskaan saanut (ainakaan avioliitossa ja suunnitellusti).

Jos taas tilanne on se, että oikeasti ensimmäinen ajatus aviopuolison kanssa yhteisestä lapsesta on se, että se ei ole oma, niin aika monta tärkeää valintaa on mennyt jo aikaisemmin pieleen. Tuon ratkaisemiseen sitten on tosiaan keinot tarjolla, ja jokainen voi omalle kohdalle osuessaan sitten harkita miten asian kanssa toimii.

 

[Saxon-747]

Tuntuu hiukan, että täällä ammutaan nyt turhan kovilla panoksilla

Kyllähän tässä kohtaa sietääkin hiukan ampua.. Tuolla tavalla toisen kontrollointi jättää aika ikäviä jälkiä siihen alistuvaan osapuoleen.

Kaverilla kuitenkin jo hyvä alku että tietää että voi itsessään muuttaa asioita ja apujakin on hiukan haettu. Sitä vaan tarvitsee jonkun verran lisää jotta joskus suhde onnistuu. Muuten ne kaikki kaatuu noihin samoihin ongelmiin... Kesto riippuu ihan siitä miten pitkään se toinen jaksaa alistua.

 

[Joe Plop]

Mutta siis, eihän kukaan pakota aviopuolisoa maksamaan lapsen elatusta, jos lapsi ei hänen ole?.

Nyt voi olla mutuilua koska en ole ihan satavarma... Mutta oletetaan tilanne että teille syntyy lapsi ja joskus myöhemmin, sanotaan vaikka lapsen ollessa viisivuotias, sulle valkenee että se teidän Jani-Petteri on ihan tuon Postimies-Paten näköinen ja pienten selvittelyiden jälkeen selviää että todellisuudessa Pate on kuin onkin tämän lapsen alulle panija... Silloin ollaan tilanteessa että sulle kuuluu se lapsen elatus vaikka se ei sun olekaan... Sinä et siinä tilanteessa ja tuon ajan kuluttua enää pääse eroon elatusvelvollisuudestasi. Käsittääkseni voit vaatia isyyden varmistusta vain lapsen ollessa hyvin pieni.

Tullaan myös siihen että sulle on varmaan tullut jo vahvakin tunneside siihen lapseen ja olet kasvattanut sitä kuin omanasi joten onko enää edes aiheellista alkaa kaivella vanhoja ja takertua sellaiseen pikkuseikkaan kun kuka se siittäjä on, koska sinä olet lapselle kuitenkin se isä... Vaikeita asioita jos sellaiseen joku joutuu ja kaukaa haettu esimerkki mutta tiedän että joku on jopa tällaiseen tilanteeseen joutunut...

Ja vielä kerran, en siis ole täysin varma että miten tuo isyyden varmistaminen ja siihen liittyvät aikarajat todellisuudessa menee mutta tällainen käsitys mulla asioista on...

 

[JZZ]

Nyt voi olla mutuilua koska en ole ihan satavarma... Mutta oletetaan tilanne että teille syntyy lapsi ja joskus myöhemmin, sanotaan vaikka lapsen ollessa viisivuotias, sulle valkenee että se teidän Jani-Petteri on ihan tuon Postimies-Paten näköinen ja pienten selvittelyiden jälkeen selviää että todellisuudessa Pate on kuin onkin tämän lapsen alulle panija... Silloin ollaan tilanteessa että sulle kuuluu se lapsen elatus vaikka se ei sun olekaan... Sinä et siinä tilanteessa ja tuon ajan kuluttua enää pääse eroon elatusvelvollisuudestasi. Käsittääkseni voit vaatia isyyden varmistusta vain lapsen ollessa hyvin pieni.

Tullaan myös siihen että sulle on varmaan tullut jo vahvakin tunneside siihen lapseen ja olet kasvattanut sitä kuin omanasi joten onko enää edes aiheellista alkaa kaivella vanhoja ja takertua sellaiseen pikkuseikkaan kun kuka se siittäjä on, koska sinä olet lapselle kuitenkin se isä... Vaikeita asioita jos sellaiseen joku joutuu ja kaukaa haettu esimerkki mutta tiedän että joku on jopa tällaiseen tilanteeseen joutunut...

Ja vielä kerran, en siis ole täysin varma että miten tuo isyyden varmistaminen ja siihen liittyvät aikarajat todellisuudessa menee mutta tällainen käsitys mulla asioista on...

Tämä on muuten ihan totta, ja näköjään määräaika kanteen nostamiselle on kaksi vuotta lapsen syntymästä. Oli uutta tietoa itsellenikin. Toki kuten itsekin mainitsit, jos kahdessa vuodessa ei hälytyskellot ole soineet, niin sitten toki homma menee jo tunnepuolellakin aika kimurantiksi. Jos taas epäilystä löytyy, niin eiköhän nämä aika aika pian selvitetä.

 

[Kulttimörkö]

@PelicansP Se nyt vaikuttaa siltä että sulle tekisin hyvää muutenkin itsenäistyä. Se tarkoittaa että rajoittaisit myös sitä kotipuoleen menemistä ja opettelisit olemaan itsesi kanssa yksin. Vain siten voi itsenäistyä ja sen kautta voi antaa myös vapauksia sillä suhteen toiselle osapuolelle kunhan osaa olla oikeasti itsenäinen ihminen eikä vaan jonkun toisen tärkeän ihmisen, oli se sitten oma puoliso tai oma lapsuusajan perhe.

Terapia varmasti auttaa mutta se ei tosiaan ole mikään muutaman kuukauden homma vaan kunnon terapia vie oikeasti vuosia. Valmistaudu siihen että joudut käymään viikoittaisessa terapiassa enemmän kuin pari vuotta. Homma ei ole sulta vielä menetetty mutta paljon työtä se vaatii että koet itsesi ehjäksi. Rikki nimittäin sinäkin olet. Se mustasukkaisuus on vain oire siitä.

 

[Tadu]

Taitaa nuo kaikki PelicansP:n edellä mainitut ongelmat johtua täysin olemattomasta itsetunnosta ja kokemattomuudesta.

Niin. Elämä alkaa maistua kun tajuaa siirtää omat heikkoudet pois ja alkaa pitää itseään huipputyyppinä. Tällöin tietää ja ymmärtää, että nainen on parisuhteessa mukana, koska hänkin pitää minua/sinua huipputyyppinä. Kun on huono itsetunto ja epävarma, käyttäytyy mustasukkaisesti.

Olen itsekin ollut parikymppisenä idiootti ja mustasukkainen. En toki ihan noin pahasti. Monta vuotta siinä meni kasvatellessa omaa itsetuntoaan. Nykyään yli kolmenkymmenen ja asiat ovat erittäin kondiksessa. Tää voi kuulostaa vähän juustoselta, mutta @PelicansP suosittelen tilaamaan ja lukemaan sellaisen kirjan kuin Way of the Peaceful Warrior: A book that changes lives. Kyseinen kirja sai ainakin allekirjoittaneen joskus oikeasti miettimään omaa elämää ja miten siihen pitäisi suhtautua. Suosittelen vahvasti.