Naisasiat

[Surukuku]

Auttakaa nyt meikäläistä jotenkin kun oon nähtävämmin aivan lätkässä yhteen mimmiin.

Kyseinen naishenkilö sattuu olemaan kaupassa töissä ja aina kun kyseinen neiti on kaupassa niin ei voi olla kuin hymyilemättä. Tai siis kun meinaa hymyilyttää niin paljon ei oikein kehtaa edes katsoa silmiin ettei viitsisi kaikille näyttää että onpa vaan niin mukavan ja ihanannäköinen mimmi.

Toi kauppa on vaan jotenkin niin vaikea tilanne, että siellä saisi juteltua. Tai, no nyt tuntuu etten saisi kerta kaikkiaan yhtään mitään fiksua suustani. Sitten kun olen kuitenkin vakioasiakas niin kaikki duunitekijät tuntee mut. Ja sitten että se neiti on yleensä aina kassalla niin juttelepa siinä sitten sen 20 sekunnin ajan. Olisi nyt edes joskus hyllyttämässä, mutta ei. Tai emmä tiedä mitenhän mä silloinkin saisin sanottua että olis mukava tutustua paremmin. Tai yhtään mitään.

Huoooh, kai mä vielä tästä pääsen etenemään, mut on se vaikeeta...

Voi vitsi... ollapa vielä nuori...
Komppaan Vanha Leniä - ei muuta kuin härkää sarvesta eli teet mimmille selväksi - tosin sopivan hienovaraisesti - että se on saanut sun sydämes roihuun ja siitäpähän saat sitten ansaittua vastakaikua - tavalla tai toisella.
And so what, jos tyllerö ei sinusta huolikaan, eipähän tarvitse enää kuitenkaan kärvistellä missään hyllyjen välissä kuolaamassa eikä kulkea kassalla silmät santaalien remeleissä - ja "katteuksissa ne toisetki vaa puhhuu, ku eioo yhtä kommeita" eli näissä asioissa ei auta miettiä toisten ajatuksia vaan ihan niitä omia - pätee kyllä muillekin elämänaloille.

 

[TQoFE]

Minulla ei ole parisuhteissani ollut ihmishirviöitä, väkivaltaa, päihteitä tai edes sitä huorittelua. En vain osaa ajatella näiden ongelmien tekevän ihmisestä alempiarvoista, itselleni tai kenellekään muullekaan kelpaamatonta. Varsinkaan jos ongelmat ovat oikeasti ratkaistavissa. Syvät tunteet toista ihmistä kohtaan usein vaikeuttavat monelle sitä lähtemistä ja jos ongelmat saadaan vielä yhdessä ja/tai ulkopuolisella avulla kuntoon saattaa se vahvistaa ja parantaa suhdetta.

Kysehän ei ole siitä, että ongelmat tekisivät jostakin alempiarvoisen tai kelpaamattoman, vaan siitä, että joskus tai itseasiassa aika useinkin näissä asioissa kannattaa ajatella, mikä on itselle parasta. Kokemuksesta voin kertoa, että esimerkiksi päihde- tai mt-ongelmaisen tai väkivaltaisen ihmisen kanssa seurustelu on helvettiä ja hajottaa sisältä. Jos sellaiseen suhteeseen jää pitkäksi aikaa, lopputulos voi olla jopa se, että toinen osapuoli kuntoutuu terapian tai jonkin avulla, mutta itse löytää itsensä muserrettuna ja säpäilenä itkemässä lattialla.

Itseään pitää osata varjella sen verran, ettei tieten tahtoen lähde omaa psyykettään hajottamaan tai riskeeraamaan terveyttään, kenties jopa henkeään. Siitä ei ole mitään apua kenellekään. Ongelmaiset hoitakoon ensin ongelmansa, ja vasta sitten ryhtyköön katselemaan parisuhdetta.

Tämä siis kun puhutaan suurista ongelmista, kuten päihde- ja (osa) mt-ongelmista, väkivaltaisuus ym. ja ylipäätään kaikki, mikä aiheuttaa pelkoa kumppania kohtaan sekä esimerkiksi Veijarin kuvailema käytös lasta kohtaan.

Siinä on aivan helvetin iso ero, uhkaileeko ja huoritteleeko aikuista, vai vetääkö lapsen mukaan. Suhde on lopetettava välittömästi, jos kumppani muodostaa pienenkään fyysisen uhan lapselle. Ja näin sanon jopa minä, joka en liiemmin kakaroista pidä.

 

[passenger]

Kysehän ei ole siitä, että ongelmat tekisivät jostakin alempiarvoisen tai kelpaamattoman, vaan siitä, että joskus tai itseasiassa aika useinkin näissä asioissa kannattaa ajatella, mikä on itselle parasta. Kokemuksesta voin kertoa, että esimerkiksi päihde- tai mt-ongelmaisen tai väkivaltaisen ihmisen kanssa seurustelu on helvettiä ja hajottaa sisältä. Jos sellaiseen suhteeseen jää pitkäksi aikaa, lopputulos voi olla jopa se, että toinen osapuoli kuntoutuu terapian tai jonkin avulla, mutta itse löytää itsensä muserrettuna ja säpäilenä itkemässä lattialla.

Itseään pitää osata varjella sen verran, ettei tieten tahtoen lähde omaa psyykettään hajottamaan tai riskeeraamaan terveyttään, kenties jopa henkeään. Siitä ei ole mitään apua kenellekään. Ongelmaiset hoitakoon ensin ongelmansa, ja vasta sitten ryhtyköön katselemaan parisuhdetta.

Tämä siis kun puhutaan suurista ongelmista, kuten päihde- ja (osa) mt-ongelmista, väkivaltaisuus ym. ja ylipäätään kaikki, mikä aiheuttaa pelkoa kumppania kohtaan sekä esimerkiksi Veijarin kuvailema käytös lasta kohtaan.

Siinä on aivan helvetin iso ero, uhkaileeko ja huoritteleeko aikuista, vai vetääkö lapsen mukaan. Suhde on lopetettava välittömästi, jos kumppani muodostaa pienenkään fyysisen uhan lapselle. Ja näin sanon jopa minä, joka en liiemmin kakaroista pidä.

Eikä, kun kaiken voi korjata ja kannattaa rikkoa itsensä.
Antaa olla, en osaa kirjoittaa ilmeisesti mitä tarkoitan.

 

[Veijari]

Taidan seuraavaksi ehdottaa vaimolle jotain henkilö- tai parisuhdeterapiaa. Pohjimmiltaan vaimoni on hyvä ihminen, ei todellakaan mikään hirviö vaikka siltä ehkä ulospäin kuulostaa, joten ensimmäisenä en haluaisi avioerosta puhua - se on ehkä liiankin helppo ratkaisu. Haluan ainakin uskoa että on muitakin keinoja ratkaista ongelmamme mutta asia ei ole pelkästään minun käsissäni. Kun tämä lapsettomuus tuli meille arkipäiväiseksi niin sen jälkeen on selvästi, miten sen sanoisi, hänen elämän ilonsa kadonnut ja viha tullut esille jonka nyt kohdistaa minuun ja poikaani.

Kalliit hedelmöityshoidot on jo käyty läpi ilman tuloksia. Mitään lapsettomuuteen johtavaa syytä ei ole lääkäreiltä saatu joten edelleen on tavallaan mahdollisuus saada lapsi mutta se alkaa kuitenkin olla hyvin epätodennäköistä monen vuoden tuloksettoman yrittämisen jälkeen. Edelleen jokaisten kuukautisten alkaessa tulee se sama pettymys vaikka kuinka epätodennäköisenä raskaaksi tulemista ajattelee. Tästä lapsettomuudesta vaimoni sanoo että se ei ole meidän ongelma vaan yksin hänen - hassua sillä yhdessähän sitä on yritetty, mutta näin hän asiaa ajattelee.

Itse en osaa suuresti surra tätä lapsettomuutta koska pyrin ajattelemaan tästäkin ongelmasta positiivisia puolia, kuten sittenpähän on vähemmän lapsenhoito yms ongelmia, voidaan koska tahansa lähteä vaikka maailman ympäri matkalle lasten hoitoa ajattelematta jne. Vaimo taasen näkee lapsettomuuden pelkkänä ongelmana ja kyllähän minä sen tavallaan ymmärränkin. Naiselle varmasti kova kolaus ajatella että koskaan et ehkä voi omaa lasta saada.

Vaimoni vihan kohdistamista lapseeni en senkään vuoksi ymmärrä että olen nähnyt poikaani viimeksi varmaan kolme vuotta sitten ja vaimoni on nähnyt hänet yhteensä ehkä kahdesti. Poikani on viime vuodet ollut siinä iässä että kaverit ja oma perhe tuntuvat tärkeämmiltä kuin biologisen isänsä tapaaminen. Aivan viime kuukausina tosin on taas alkanut puhumaan siitä josko tulisi viikonlopuksi kylään. Jutellaan siis melko usein puhelimessa kuitenkin tai lähetellään tekstiviestejä. Poikani asuu vielä melko kaukana minusta joten viikonlopun tapaamisesta puoli vuorokautta menee pelkästään autossa istumiseen. Yhtenä suurena ongelmana vaimoni pitää elatusmaksua jolle minä taas en voi mitään kun se on ikävä kyllä lakisääteinen juttu. Huoran äpärä vie kuulemma kaikki rahamme ja vielä tulee perimään hänenkin omaisuutensa jos omaa lasta ei koskaan saa. Näinhän ei asia oikeasti ole. Toki rintaperillisenä perii ainakin osan minun omaisuuttani mutta avioehdolla ja testamentilla vaimo pystyisi suojaamaan oman ja vanhempiensa omaisuutta. Tämäkin tuntuu kuulemma mahdottomalta kun se äpärä vaikuttaa jo siihenkin että hänen vanhempiensa pitää alkaa jotain testamenttia tekemään.

Uskomatonta miten kaikki ongelmat tuntuu juontavan tähän minun lapseeni ja välillä tuntuu että se on jopa suurempi ongelma kuin oma lapsettomuutemme. Pienessä päässä asioita kun joutuu pyörittelemään, niin kai niistä ongelmista kasautuu suurempia kuin oikeasti ovat. Ehkä joku kallonkutistaja tai muu ulkopuolinen pystyisi hänen päähänsä takomaan "järkeä". Minun puhuminen kun ei auta sillä kaikki ajatukseni torjutaan huoranpenikkajutuilla ja automaattisesti jos puolustan ajatuksiani niin olen hänen mielestään puolustamassa äpärää ja sen huoraäitiä.

En ole kuitenkaan vaipunut epätoivoon, vielä.

 

[Berrie]

Veijarilla on aikasta hankala tilanne. Ulkopuolisen on helppo jeesustella kuten Käyttäjänimetön. Ei muuta ku akka kiertoon, selvittäköön omat ongelmansa... Noinko tehdään ihmiselle josta todella välitetään?

Tuo lapsettomuus ja sen käsittely on aivan kuten kaikki muukin yksilöllistä. Joillekin se on todella iso juttu ja toisille pienempi. Ilmeiseltä näyttää että tässä tapauksessa tarvitaan ulkopuolista apua. Eikö noiden hedelmöityshoitojen yhteydessä ole osoitettu mahdollista tahoa johon ottaa yhteyttä? Itse pitäisin aika ilmiselvänä että tuolla olisi ainakin jonkinlaista ohjausta kallonkutistajalle jos ei tärppää hoidoista huolimatta. Monella on kuitenkin varmasti aikamoisia odotuksia hoitojen suhteen ja pettymys lienee valtaisa.

Ei tuo solmu varmaankaan teidän keskinäisellä keskustelulla avaudu ellei rouvan pysty pääsemään pettymyksestään yksin yli. Tokihan tuota voi yrittää keskustelemalla keskenään, uskoisin että paha virhehän tuossa olisi lähteä vähättelemään ongelmaa että "eihän tuo nyt niin iso juttu ole". En toki sano että olisit näin tehnyt, mutta lähinnä evästykseksi. Tuohon ehkä lopulta pyritään, mutta suorilla ei kannata tuohon varmaan lähteä. Positiivisuuden kautta kuten itsekin asian näet. Mutta vaikka teillä tärppäisikin lapsen suhteen jossain vaiheessa, tämä ongelma kannattaa huolella puhua läpi vaikka nainen tajuaisikin itse virheensä, ettei tuo tule myöhemmin esiin.

Pakko vielä sanoa etten mikään ammattilainen ole, mutta hankaliin tilanteisiin olen joskus itsekin joutunut, mutta pohtimisella ja puhumisella ollaan selvitty.

 

[Alamummo]

Veijari on kyllä niin pihalla, kun sietää tuollaista käytöstä, että sanattomaksi vetää... Niin kyllä, sietää, kun ei ole eronnut. Tuollaista naista ei pidä sietää kahta sekuntia. Mutta sehän tästä maailmasta pahemman paikan tekee, kun löytyy ihmisiä, jotka antavat tuollaisen käytöksen tavallaan anteeksi.

Aika erikoinen asenne sulla, että omasta aviopuolisosta pitäisi oitis erota ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla.

Veijarin tilanne on kieltämättä vaikea, sillä ei tuolla tavalla, millä hänen vaimonsa käyttäytyy, saa käyttäytyä. Vaimolle taitaa olla vaikea paikka se, että miehellä on jo lapsi ja mies sekä lapsen äiti ovat todistaneet tällä lapsella hedelmällisyytensä (kelvollisuutensa) ja hän on tästä todella katkera. Tätä katkeruutta hän sitten purkaa ainoalle mahdolliselle, jolle siitä voi avautua. Pitkää pinnaa tuo vaatii, sillä vaimo tarvitsisi terapiaa pahaan oloonsa. Hänen pitäisi vaan haluta sitä itse. Ehkä voisitte mennä yhdessä perheterapiaan (tai miksi niitä nyt kutsutaan)?

Mutta ymmärrän vaimoakin, sillä lapsettomuus voi olla naiselle valtava ongelma. Pettymyksiä tulee kuukaudesta toiseen aina suurempana ja suurempana eivätkä kavereiden vauvat helpota tilannetta. Joillekin biologisen lapsen saaminen voi olla sen luokan tarve, että se sysää järkevänkin ihmisen raiteiltaan. Toivon sinulle, Veijari jaksamista vaimosi ongelman kanssa. Kunpa jaksaisit edelleen rakastaa häntä ja auttaa häntä ja todella toivon hänen hyväksyvän avuntarjouksesi. Tuli paha mieli teidän molempien puolesta lukiessani kirjoituksiasi.

 

[Surukuku]

...

Vaimoni vihan kohdistamista lapseeni en senkään vuoksi ymmärrä että olen nähnyt poikaani viimeksi varmaan kolme vuotta sitten ja vaimoni on nähnyt hänet yhteensä ehkä kahdesti. Poikani on viime vuodet ollut siinä iässä että kaverit ja oma perhe tuntuvat tärkeämmiltä kuin biologisen isänsä tapaaminen. Aivan viime kuukausina tosin on taas alkanut puhumaan siitä josko tulisi viikonlopuksi kylään. Jutellaan siis melko usein puhelimessa kuitenkin tai lähetellään tekstiviestejä. Poikani asuu vielä melko kaukana minusta joten viikonlopun tapaamisesta puoli vuorokautta menee pelkästään autossa istumiseen. Yhtenä suurena ongelmana vaimoni pitää elatusmaksua jolle minä taas en voi mitään kun se on ikävä kyllä lakisääteinen juttu. Huoran äpärä vie kuulemma kaikki rahamme ja vielä tulee perimään hänenkin omaisuutensa jos omaa lasta ei koskaan saa. Näinhän ei asia oikeasti ole. Toki rintaperillisenä perii ainakin osan minun omaisuuttani mutta avioehdolla ja testamentilla vaimo pystyisi suojaamaan oman ja vanhempiensa omaisuutta. Tämäkin tuntuu kuulemma mahdottomalta kun se äpärä vaikuttaa jo siihenkin että hänen vanhempiensa pitää alkaa jotain testamenttia tekemään.

Uskomatonta miten kaikki ongelmat tuntuu juontavan tähän minun lapseeni ja välillä tuntuu että se on jopa suurempi ongelma kuin oma lapsettomuutemme. Pienessä päässä asioita kun joutuu pyörittelemään, niin kai niistä ongelmista kasautuu suurempia kuin oikeasti ovat. Ehkä joku kallonkutistaja tai muu ulkopuolinen pystyisi hänen päähänsä takomaan "järkeä". Minun puhuminen kun ei auta sillä kaikki ajatukseni torjutaan huoranpenikkajutuilla ja automaattisesti jos puolustan ajatuksiani niin olen hänen mielestään puolustamassa äpärää ja sen huoraäitiä.

En ole kuitenkaan vaipunut epätoivoon, vielä.

Yks' juttu!
Miten luulisit käyvän, jos vaimosi tulisi raskaaksi ja synnyttäisi teille lapsen - olisiko kaikki silloin kenties OK? Miten luulisit hänen sen jälkeen suhtautuvan elämään ja esim. vaikka tähän poikaasi - kaikki kenties OK?
Sorry tämä kärjistäminen, mutta nyt ei liene yksin kysymys hänen lapsettomuudestaan ja sinun poikasi olemassaolosta vaan pikkuisen syvemmällä piilevästä ongelmasta, jonka tämä tilanne on laukaissut.

Tuollaiset traumat kuin vaimollasi eivät ole rationaalisen ajattelun tuloksia eikä niitä siten (rationaalisesti) kannata edes yrittää ymmärtää. Terapia, ensisijaisesti yksilö-, ehkä pariterapiakin, ovat askel siihen suuntaan, millä voi oikeasti olla merkitystä hänen selviämiselleen, mutta sinun on yksin turha yrittää ymmärtää ja auttaa häntä - toki voit luonnollisesti tukea vaimoasi henkisesti parhaan kykysi mukaan. Mutta - kuten Azulkin vihjasi, siinä tukemisessakin ovat omat riskinsä eli pidä itsestäsi, tavallisen arjen jaksamisestasi, hyvää huolta harrastusten, yms. muodossa - lycka till!

 

[Germanicus]

Mun mielestä sellainen hyllyjen välissä väijyminen voisi olla aika hyvä alku. Sitten seuraavassa vaiheessa voisi tosiaan jättää vaikka siihen kassalle rahaa kirjekuoressa.

Väijyt siellä hyllyjen välissä kommandopipo päässä ja neidin tullessa kohdille kamppaat sen ja viet rahat.
Lompakon voit jättää kirjekuoressa kassalle ja seuraavalla kerralla pyydät daamin kahville. Tämä setti tulee halvaksi, sillä itse ei tarvitse maksaa mitään.

Good luck! ;o)

 

[Palstalegenda]

Aika erikoinen asenne sulla, että omasta aviopuolisosta pitäisi oitis erota ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla.

Tartun Alamummon typerään provoon.

Onko kyseessä ensimmäinen vastoinkäyminen? Onko tilanne jatkunut jo pidempäänkin eikä siis heti olla eroamassa? Alamummo osannee vastata näihin.

Parisuhteissa on asioita, jotka voi antaa anteeksi. Niitä on paljonkin, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Ja tuo Veijarin vaimon käytös on aivan kirkkaasti siinä sarjassa, jollaista en sietäisi vuotta, en kuukautta, en viikkoa, en sekuntiakaan. Niin, että vastoinkäymisiä todellakin siedetään, mutta joku roti se siinäkin on mitä voi katsoa yhtään pitempään.

Olen kyllä saanut jälkeenpäin kuulla joiltakin naisilta mm. seuraavaa: "Ahdistuin sun kanssa olemisesta, kun olit niin kiltti, järkevä, etkä lähtenyt mukaan mun hulluuskohtauksiin, jolloin tiesin jo sillä hetkellä, että olen mieletön ja epäreilu". Ja eräs sanoi: "En kestä tätä morkkista mikä mulle tulee, kun oon niin epäreilu sua kohtaan ja itse olet silti kiltti, lämminsydäminen ja reilu". Ja muuan entinen (ensimmäinen sellainen) avokki sattui kerran samaan junaan pari vuotta suhteemme päättymisen jälkeen, oli jo uudessa avoliitossakin, ja totesi: "En kyllä tajua miksi olin sulle niin hirveä, kun et oikeastaan tehnyt mitään kauheaa". Tarkoitukseni nämä esimerkit sanomalla ei ole itsensä kehuminen, ei kiinnosta lainkaan sellainen, vaan se, että kaikenlaiseen parisuhdepaskaan sitä provosoidaan mukaan mutta kyllä se provoileva osapuoli näemmä ennemmin tai myöhemmin näkee, että kuka se mielettömyyksiin sortuu.

Enkä siis Veijarinkin vaimo joskus saattaa tajuta sekopäisyytensä mutta itse en silti sellaisen naisen kanssa olisi enää hetkeäkään. Mutta kukin vetää omat rajansa. Kannattaisi varmaan kuitenkin joku takaraja tuolle touhulle asettaa.

 

[tant gredulin]

Kalliit hedelmöityshoidot on jo käyty läpi ilman tuloksia. Mitään lapsettomuuteen johtavaa syytä ei ole lääkäreiltä saatu joten edelleen on tavallaan mahdollisuus saada lapsi mutta se alkaa kuitenkin olla hyvin epätodennäköistä monen vuoden tuloksettoman yrittämisen jälkeen. Edelleen jokaisten kuukautisten alkaessa tulee se sama pettymys vaikka kuinka epätodennäköisenä raskaaksi tulemista ajattelee. Tästä lapsettomuudesta vaimoni sanoo että se ei ole meidän ongelma vaan yksin hänen - hassua sillä yhdessähän sitä on yritetty, mutta näin hän asiaa ajattelee.

Kuten Alamummo tuossa jo kirjoittikin voi lapsettomuudesta tulla sen luokan 'mörkö', että siitä ei välttämättä ilman ammattiapua selviydy. Adoptio voisi olla yksi ratkaisu, mutta se tietenkin edellyttäisi häneltä 'vakaampaa käytöstä' ja sinulta sitä, että uskot yhteiseen tulevaisuuteenne. Adoption valmistelussa taitaa olla pakko käydä jonkin sortin arviointi läpi.

Vaimosi hakee syyllistä pahaan oloonsa itsensä ulkopuolelta, koska ei uskalla myöntää olevansa katkera siitä, että sinulla on lapsi. Sehän on 'lapsellista' eikä niin saa aikuinen käyttäytyä... Jos hän kohtaisi nämä tunteet ja myöntäisi ne itselleen, niistä voisi myös päästä eroon, kun ne eivät enää kummittelisi 'mörkönä'. Veikkaan, että osa pahaa oloa on myös pelko siitä, että sinä jätät hänet, koska hän on 'epäonnistunut'. Joskus hylätyksi tulemisen pelko jopa oireilee niin, että hylkää ennen kuin itse tulee hylätyksi.

Mutta sinä sitten: jaksatko sinä tätä tilannetta? Jaksatko kuunnella syyllistämistä vaikka tietäisitkin, että olet 'syytön'? Mieti, mitä elämäsi on vuoden päästä. Tai viiden vuoden päästä.

Voimia!

 

[Alamummo]

Adoptioprosessi on kyllä sen luokan myllytys, että siihen ei kannata lähteä ilman ehdottomuutta varmuutta siitä, että haluaa adoptoida lapsen. Kollegani odotti miehensä kanssa kolme vuotta ja kävi läpi lukemattomia selvityksiä, tapaamisia, tupatarkastuksia jne ennen kuin vihdoin tuli tieto lapsesta. Kyllä niiden juttujen kuuleminen kosketti.

 

[TosiFani]

Taidan seuraavaksi ehdottaa vaimolle jotain henkilö- tai parisuhdeterapiaa. Pohjimmiltaan vaimoni on hyvä ihminen, ei todellakaan mikään hirviö vaikka siltä ehkä ulospäin kuulostaa, joten ensimmäisenä en haluaisi avioerosta puhua - se on ehkä liiankin helppo ratkaisu. Haluan ainakin uskoa että on muitakin keinoja ratkaista ongelmamme mutta asia ei ole pelkästään minun käsissäni. Kun tämä lapsettomuus tuli meille arkipäiväiseksi niin sen jälkeen on selvästi, miten sen sanoisi, hänen elämän ilonsa kadonnut ja viha tullut esille jonka nyt kohdistaa minuun ja poikaani...

Naiselle lapsen saaminen on yksi elämän perusteita ja ilman tätä kykyä nainen saattaa tuntea itsensä vaillinaiseksi, turhaksi, epäonnistuneeksi jne. Kun ihminen velloo tällaisten tunteiden kanssa, on hänen reaktionsa aika ymmärrettäviä. Hän projisoi tuskansa siihen minkä menettää eli lapseen. Tuskin hän todella vihaa sinun poikaasi vaan hän vihaa itseään, kun ei voi saada lasta.

Ulkopuolinen apu on tässä kohtaa ehdoton, itse tuskin pystytte avaamaan solmujanne. Sen edellytyksenä on molempien avoin suhtautuminen ja sitoutuminen terapiaan, ainoastaan rehellisyydellä tulee tuloksia.

Jos vaimosi ei halua apua ja kieltäytyy yhteistoiminnasta, lähde suhteesta pois, ketään ei voi auttaa väkisin. Tällöin sinun ei tarvitse jäädä katkeraan parisuhteeseen pilaamaan elämääsi, se ei hyödytä ketään, varsinkaan poikaasi.

 

[moby]

Adoptioprosessi on kyllä sen luokan myllytys, että siihen ei kannata lähteä ilman ehdottomuutta varmuutta siitä, että haluaa adoptoida lapsen. Kollegani odotti miehensä kanssa kolme vuotta ja kävi läpi lukemattomia selvityksiä, tapaamisia, tupatarkastuksia jne ennen kuin vihdoin tuli tieto lapsesta. Kyllä niiden juttujen kuuleminen kosketti.

Minun duunikaveri on adoptoinut kaksi kertaa Kiinasta ja heillä oli ensimmäisellä kerralla samanlainen "mylly". Toisella kerralla kaikki kävi jo helpommin.

Tuossa mielentilassa, jossa Veijarin vaimo tällä hetkellä on, en suosittele edes harkitsemaan adoptiota. Adoptiossa todella mitataan jaksamista ja mielen lujuutta.

 

[TosiFani]

...Parisuhteissa on asioita, jotka voi antaa anteeksi. Niitä on paljonkin, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Ja tuo Veijarin vaimon käytös on aivan kirkkaasti siinä sarjassa, jollaista en sietäisi vuotta, en kuukautta, en viikkoa, en sekuntiakaan. Niin, että vastoinkäymisiä todellakin siedetään, mutta joku roti se siinäkin on mitä voi katsoa yhtään pitempään...

Olen erityisopettajana toimiessani saanut työni puolesta luontaisetuna erittäin kovia solvauksia, nuoret ovat kekseliäitä. Mitä nämä sanalliset solvaukset ovat? Ne ovat nuorten tunteiden sanallisia muotoja, asioita, joista minä opettajana voin ottaa kiinni. En tartu niihin antaakseni jälki-istuntoa tai moittiakseni, vaan rakentaakseni kuvaa huutavasta nuoresta. Miksi hän huutaa, mitä hän viestittää tuolla haukkumisellaan? Tämän kautta pääsen paljon lähemmäksi nuoren todellista minää ja pystyn vaikuttamaan siihen. Olen aina sanonut, että hiljaiset miehet minua pelottaa eli jos nuori on sulkeutunut ja hiljaa, en tiedä mitä hän ajattelee tai suunnittelee.

Aivan sama asia on parisuhteessa eli kun keskusteluyhteys on olemassa, toivoa on, vaikka toinen osapuoli huutaa ja haukkuukin. Tätä puhetta/ huutoa pitää käyttää parisuhteen kehittämiseen, eikä sivuuttaa sitä kun se loukkaa minua. Hyvin harvoin kukaan loukkaa turhaan toista, yleensä löytyy syy kaikkeen toimintaan. Mielestäni on turhaa asettaa mitään rajaviivoja sanallisille loukkauksille, vihapäissään sanottu "pöljä" ja "huora" tarkoittavat aivan samaa, kyse on enemmänkin sanojan taustasta, mitä rumia sanoja on opittu.

 

[BOL]

Aivan sama asia on parisuhteessa eli kun keskusteluyhteys on olemassa, toivoa on, vaikka toinen osapuoli huutaa ja haukkuukin. Tätä puhetta/ huutoa pitää käyttää parisuhteen kehittämiseen, eikä sivuuttaa sitä kun se loukkaa minua.

Allekirjoitan tämän täysin. Olen esim. omalle miehelleni sanonut, että niin kauan kuin mä nalkutan/jankutan samoista asioista/jäkätän, mä välitän. Eli ne asiat eivät ole mulle luokkaa "ihan sama". Ja niiden valitettavien asioiden taustallakin on yleensä vähän suuremmat asiat kuin vain se, että miksi toinen ei saa paskaisia pyykkejään pesukoriin asti. Sitten kun valitus loppuu, on kiinnostuskin mitä luultavimmin loppunut. Sitten mä en enää välitä. Ja kun mä en välitä, niin mitäs sitten? Syttyykö se sillä, että jatkossa vie omat paskapyykkinsä pyykkikoriin? Mitä luultavimmin ei.

Tottakai asioista pitää puhua niiden omilla nimillään ja mieltä kaihertavista asioista pitää uskaltaa voida puhua. Mutta pidemmän päälle sekin käy raskaaksi, jos pitää samoista asioista purkaa mieltään jatkuvasti. Pikkuhiljaa asioista valittamisen sävy saa negatiivisempia piirteitä ja samalla toinen ehkä ummistaa korvansa jopa aikaisempaakin enemmän. Harva ihminen vain oikeasti ymmärtää, että niin kauan, kun asioista jaksaa edes sitten vain nurista, niin kauan on vielä toivoakin. Monissa asioissa sitä vain pikkuhiljaa kypsyy joko positiivisesti tai sitten negatiivisesti ja joko hyväksyy toisen "puutteet" tai sitten ei. Ja kun muutamaan kertaan on tehnyt "ison kuvan " selväksi, ei sitä viitsi aikuiselle ihmiselle enää toistaa uudelleen ja uudelleen. Vastuunsa on molemmilla. En usko yksinomaan mihinkään rivien välistä heitettyihin vihjauksiin, vaan kyllä asioista pitää myös puhua oikeilla nimillään. Mutta kuten totesin, "vakavia keskusteluja" ei jaksa myöskään koko ajan käydä.

Ja aina ei tarvitse vikaa olla edes suhteen perustuksissa. Valitettavasti joskus vain käy niin, että se rikki oleva ovi alkaa vituttaa niin paljon, että se saa suhteettoman suuret mittasuhteet, vaikka perustukset itsessään olisivatkin kunnossa. Tällöin kysytään omaa kanttia, miten paljon jaksaa/pystyy/kykenee sietämään ja katsomaan isoa kuvaa. Pystyykö hyväksymään toisessa ihmisessä hänen rajoittuneisuutensa, vai käykö se itselle liian raskaaksi? Ja jokainen tekee nämäkin päätökset ja mittarinsa itse, ei niistä muiden auta huudella, kun kaikki kuitenkin olemme omia yksilöitämme. Toiset kestää enemmän kuin toiset. Syyllisiäkään on usein turha etsiä, koska me kaikki muutumme ja se vain on hyväksyttävä. Omat ajatuksetkin voivat muuttua ja tasaantua, siksi suuria päätöksiä ei pitäisi hetken mielijohteesta tai vitutuksen valtaamana tehdä.

Sanoisin, että hyvin monessa asiassa on pohjimmiltaan kysymys toisen kunnioittamisesta ja huomioon ottamisesta. Jos homma tökkii pidemmän aikaa, sitä on jossain vaiheessa hyvin vaikea olla ottamatta vittuiluna tai henkilökohtaisuutena. Ja siksi niin moni suhde ajautuu kriisiin tai peräti karille.

Ja tämä nyt ei ole mikään ainoa oikea totuus, ainoastaan omiin kokemuksiini perustuva näkemys.

 

[Morgoth]

Itse en osaa suuresti surra tätä lapsettomuutta koska pyrin ajattelemaan tästäkin ongelmasta positiivisia puolia, kuten sittenpähän on vähemmän lapsenhoito yms ongelmia, voidaan koska tahansa lähteä vaikka maailman ympäri matkalle lasten hoitoa ajattelematta jne.

Olisiko tässä yksi syy miksi vaimosi vihaa myös sinua? Hän haluaisi lapsen juuri sinun kanssasi, mutta sinulle tuo ei ole sellainen elämän ja kuoleman kysymys kuin hänelle se oma lapsi, koska sinulla on jo oma lapsi. Sinä mielummin matkustelisit? Hän haluaisi olla lapsen kanssa jota ei saa?

Vaimoni vihan kohdistamista lapseeni en senkään vuoksi ymmärrä että olen nähnyt poikaani viimeksi varmaan kolme vuotta sitten ja vaimoni on nähnyt hänet yhteensä ehkä kahdesti.

Olet nähnyt poikasi viimeksi kolme vuotta sitten? Ei se yhteydenpito omaan lapseesi ole kovinkaan aktiivista ainakaan, joten ei nyt luulisi että vaimosi viha lasta kohtaan on kovin merkittävä tässä jutussa, ainakaan lapsesi kannalta, jos et käytännössä edes koskaan näe lastasi.

Menkää parisuhdeterapiaan.

 

[Morgoth]

Siinä on aivan helvetin iso ero, uhkaileeko ja huoritteleeko aikuista, vai vetääkö lapsen mukaan. Suhde on lopetettava välittömästi, jos kumppani muodostaa pienenkään fyysisen uhan lapselle. Ja näin sanon jopa minä, joka en liiemmin kakaroista pidä.

Miten lapsi on fyysisen uhan alla, jos isä on nähnyt lapsensa viimeksi kolme vuotta sitten? Ei nyt ainakaan minusta kovin akuutilta vaaralta vaikuta vai?

Jotenkin vain näissä asioissa on aina se toinenkin puoli ja jotenkin vaikea hahmottaa sitä kokonaisuutta vain toisen osapuolen kertoman perusteella ja mielestäni jotenkin vaarallista ruveta hirveästi neuvomaan enemmän tai vähemmän yksipuolisen kirjoituksen perusteella, jonka kirjoittaja kuitenkin pitkälle hakee oikeutusta tai vahvistusta omalle näkökulmalleen.

 

[FreezingHell]

Vaimoni vihan kohdistamista lapseeni en senkään vuoksi ymmärrä että olen nähnyt poikaani viimeksi varmaan kolme vuotta sitten ja vaimoni on nähnyt hänet yhteensä ehkä kahdesti. Poikani on viime vuodet ollut siinä iässä että kaverit ja oma perhe tuntuvat tärkeämmiltä kuin biologisen isänsä tapaaminen. Aivan viime kuukausina tosin on taas alkanut puhumaan siitä josko tulisi viikonlopuksi kylään. Jutellaan siis melko usein puhelimessa kuitenkin tai lähetellään tekstiviestejä. Poikani asuu vielä melko kaukana minusta joten viikonlopun tapaamisesta puoli vuorokautta menee pelkästään autossa istumiseen.

Toki kaikki ei ole aina itsestä kiinni ja on kaikenlaisia olosuhdetekijöitä nykyisyydessä ja menneisyydessä, mutta viestien perusteella vaikutatte aika ihannevanhemmilta.

 

[TQoFE]

Miten lapsi on fyysisen uhan alla, jos isä on nähnyt lapsensa viimeksi kolme vuotta sitten? Ei nyt ainakaan minusta kovin akuutilta vaaralta vaikuta vai?

Huomaat varmaan, että kirjoitin tuon ennen kuin Veijari kertoi, ettei ole nähnyt lastaan kolmeen vuoteen.

 

[Morgoth]

Huomaat varmaan, että kirjoitin tuon ennen kuin Veijari kertoi, ettei ole nähnyt lastaan kolmeen vuoteen.

Niin, jos olisi oikein ilkeä niin sanoisin että ehkä joskus jopa lapsettomuus on ihan hyvä asia.

 

[moby]

Olisiko tässä yksi syy miksi vaimosi vihaa myös sinua? Hän haluaisi lapsen juuri sinun kanssasi, mutta sinulle tuo ei ole sellainen elämän ja kuoleman kysymys kuin hänelle se oma lapsi, koska sinulla on jo oma lapsi. Sinä mielummin matkustelisit? Hän haluaisi olla lapsen kanssa jota ei saa?

Mikä syy tuollainen "olematon" lapsi on vihata miestään? Jos lapsi ei kiinnosta sen vertaa, että kolmeen vuoteen ei ole omaa poikaansa nähnyt, niin jättäisin lapset tekemättä myös tulevaisuudessa. Ymmärrän täysin, ettei Veijaria harmita lapsettomuus, kun ei se ainoakaan lapsi juuri näytä kiinnostavan.

Minun isäni oli juuri tuollainen "Veijari", mutta minä haluan hoitaa asiat toisella tavalla ja olla yhteydessä lapsieni kanssa viikottain, koska omasta kokemuksesta tiedän, että tuollainen "isä" jättää isot traumat lapsen mieleen.

 

[moby]

Ensimmäisen lapsen kanssa en ole saanut viettää kuin hyvin etäistä isä-poika suhdetta.

Niin, jotkut eivät näe lastaan välttämättä ikinä mutta ei se tee heistä huonoa vanhempaa.

On se hienoa etta moby pystyy samaistamaan minut omaan isäänsä. Sen verran voin tuohon kommentoida että äitinsä yhteistyö poikani tapaamisissa ei ole aina ollut kovin yhteistyöhaluista. Halua on kyllä täältä päin ollut mutta enpä ole koskaan väkisin poikaa viikonlopuksi luokseni hakenut.

Näihin kommentteihin en sano muuta kuin, että klassista selittelyä. Jos ei näe lastaan ikinä, on todellakin huono isä/äiti, siitä ei ole kahta sanaa. Olen kuullut nuo toisen osapuolen syyttelyt niin monta kertaa, että ei enää kiinnosta kuulla moista shaibaa.

Lapsen tapaamiset voi hoitaa ja järjestää silloin kun tulee ero/lapsi syntyy riippuen tapauksesta, onko kyseessä suunniteltu lapsi tai vahinko. Pitäisikö lapsesi äidin rukoilla sinua tapaamaan lastasi?. Onko se yhteistyöhalua? Jos ei kiinnosta, ei kiinnosta. Aina voi syyttää muita tai toinen vaihtoehto on katsoa sinne Kimmo Kuhdan peiliin ja kohdata kipeät tosiasiat. Minun isäni ei osannut niitä kohdata ja hän luultavasti tulee kuolemaan katkerana ja syyttelemään muita loppuun asti.

 

[Veijari]

hän luultavasti tulee kuolemaan katkerana ja syyttelemään muita loppuun asti.

Kyllä tässä nyt haiskahtaa että joku muu(kin) kuin isä-moby on katkerana.

Kun et tiedä minun tapaukseni yksityiskohtia niin turhaan tuomitset, tai senkus tuomitset. Totean vain että ei ne kaikki huoltajuustapaukset mene niin kuin teidän perheessä on mennyt. Sitä paitsi alkuperäinen asiani ei ollut suhde poikaani, olkoon se sitten huono tai hyvä, ei se vaikuta mitenkään vaimoni käyttäytymiseen josta tänne alunperin avauduin. Jatkettakoon siitä mielummin.

 

[moby]

Kyllä tässä nyt haiskahtaa että joku muu(kin) kuin isä-moby on katkerana.

Kun et tiedä minun tapaukseni yksityiskohtia niin turhaan tuomitset, tai senkus tuomitset. Totean vain että ei ne kaikki huoltajuustapaukset mene niin kuin teidän perheessä on mennyt. Sitä paitsi alkuperäinen asiani ei ollut suhde poikaani, olkoon se sitten huono tai hyvä, ei se vaikuta mitenkään vaimoni käyttäytymiseen josta tänne alunperin avauduin. Jatkettakoon siitä mielummin.

En ole katkera enää. Olin aikaisemmin, mutta ymmärsin ettei asiat muutu mihinkään, joten sanoin itselleni, että antaapa olla. Ja huoltajuustapaukset yleensä selviävät, jos kaksi AIKUISTA sopii asioista miettien LAPSEN parasta.

Sinun "suhteesi" poikaasi tuntuu vaimollesi olevan suurikin ongelma, vai mistä se huorittelu kumpuaa? Huorittelu on muita kirjoittajia mukaillen täysin asiatonta käytöstä. Jos terapia ei kelpaa, minä tekisin tuosta käytöksestä omat johtopäätökset. Kenekään ei tarvitse kuunnella tuollaista.

 

[Palstalegenda]

Olen esim. omalle miehelleni sanonut, että niin kauan kuin mä nalkutan/jankutan samoista asioista/jäkätän, mä välitän.

Tuossa liikut tavallaan asteikolla 1 ja 2. Ykkösessä ollaan hiljaa eikä välitetä. Kakkosessa vedetään ne perusnalkutukset ja näin osoitetaan jonkinmoista välittämistä. Sitten on kolmaskin kerros. Siinä asioista sanotaan, mutta välitetään ja arvostetaan niin paljon, ettei sanota asioista nalkuttaen vaan nätisti. Suuri osa ihmisistä ei koskaan kykene kolmostasolle, vaan jää lapsuuden ja teini-iän käytösmallien mukaisesti tasolle kaksi. Sitten saatetaan vielä sanoa, ettei tunteilleen voi mitään ja on pakko nalkuttaa. Aluksi niin, vaan harjoittelemalla ei enää huvita nalkuttaa, koska se tuntuisi itsestä niin pahalta. Eikä tämä ole mitään haihattelua. Kokeilkaa. 5-10 vuotta siinä harjoitellessa tosin saattaa mennä.