Josko sitä taas pitkästä aikaa avautuisi omista suhdetilanteistaan tähän topikkiin, edellisen kerran varmaan joskus viime vuonna.
Eli syksyllä päättyi pitkä, lähes vuosikymmenen jatkunut suhde. Talven aikana ei ollut minkäänlaista intoa naissukupuolta kohtaan, mutta hitaasti kevään aikana se alkoi taas löytyä. Minulta vei noin puolivuotta, että jaksoin taas naisista innostua.
Sitten kevään mittaan löysinkin erään naisen, hänen kanssaan tutustuimme ensin netin kautta kirjoitellen paljon. Hänkin oli eronnut syksyllä, joten meillä riitti jutun aihetta ja olimme varmasti erittäin hyvää terapiaa toisillemme, kun saimme purkaa sydäntämme ja tiesi, että toinen ymmärtää, koska samanlaiset kokemukset oli takana. Viestittelyä kesti kuukausia ja lopulta päätimme tavata. Nainen asuu toisessa kaupungissa, mutta välimatkaa ei kuitenkaan kuin parisataa kilometriä. Naisella on kaksi lasta ja hän on jokseenkin saman ikäinen kanssani, mikä on minulla myös uutta, sillä aiemmin tapailin ja seurustelin aina itseäni huomattavasti (min. 6 vuotta) nuorempien naisten kanssa.
Tapaamisemme sujui hyvin, ja tapasimme toisen kerran, kolmannen ja juhannuksena neljännen. Tällä hetkellä olemme kumpikin hyvin ihastuneita toisiimme. Silti minua vähän pelottaa ja olen hieman varauksellinen, en ole uskaltanut täysin heittäytyä. Minua pelottaa se, että kun kummallakin on tuore ero taustalla, että miten se vaikuttaa. Kukaties se alitajuisesti ajaa meitä ns. laastarisuhteeseen eli vaikka tuntuu hyvältä, vaikka ollaan ihastuksissaan ja vaikka mitä, mutta entä jos tämä on kuitenkin vain laastarisuhde, joka on tuomittu epäonnistumaan. Aivan toipunut en selvästikään vielä ole, sillä ex tulee välillä ajatuksiini vaikka en hänen kanssaan enää suhdetta kaipaakaan. Samoin olen huomannut, että sängyssä en ole vielä saanut yhtä merkittävää elintäni yhteistyökykyiseksi eroni jälkeen. Kerta kerralta sujuu paremmin, mutta taitaa tuo olla yhdenlainen tunteiden tulkki. Kun ei liki vuosikymmeneen tullut harrastettua seksiä kuin exän kanssa niin näin aluksi tuo askel on tuntunut henkisesti isolta, sillä psyykkistähän tuo on. Mutta kuten sanottua, onneksi kerta kerralta sujunut paremmin.
Päivä päivältä ja tapaaminen tapaamiselta sitä kiintyy toiseen enemmän ja enemmän. Olen saanut mieleeni ajatuksia, joita en ole koskaan aiemmin halunnut tai tosissani ajatellut. Edes ajatus ryhtyä kahden lapsen isäpuoleksi ei kauhistuta. Toki tämä varmaan osaltaan johtuu siitä, että ihastusvaihe on menossa, joten ei ajattele rationaalisesti ja osaltaan siitä, että asumme eri kaupungeissa eikä hän puheidensa mukaan ole mitään uutta isää lapsilleen etsimässä, joten jos tuohon mennään niin todennäköisesti ainakaan pitkään aikaan minusta ei tulisi mitään täysipäiväistä isäpuolta. Vielä ei lapsia ole sotkettu kuvioon lainkaan, sillä olemme tapailleet vain silloin kun lapset ovat olleet isänsä hoidossa.
Mikähän tämän koko viestini pointti oikein oli..no, ehkä se että sainpahan purkaa ajatuksia ja se, että vaikka nyt menee hyvin ja vaikka tuntuu hyvältä niin pelottaa se, että olemmeko sittenkään valmiita uuteen suhteeseen, kumpikaan. Mutta tässä vaiheessa ei kumpikaan enää pysty laittamaan hommaa seis, joten pyrimme vain etenemään hyvin rauhallisesti. Eli mitään pika yhteen muuttoja, sormusten vaihtoja jne ei ole tulossa. Oi kunpa tietäisi, että missä vaiheessa voi luottaa siihen, että nämä tunteet ovat ihan aitoja ja sitä itseään, eikä vain osa edellisen suhteen paranemisprosessia ja näin tuhoon tuomittua laastarisuhdetta.
