Tuli jouduttua tässä vähän samaan ansaan kuin tiipii. Onneksi ei ole mitään kaveri-korttia viuhuteltu vielä sentään...
Oon kohta vuoden päivät jutellu päivittäin yhden naiseläjän kanssa, joka asuu parinsadan kilometrin päässä. Kesällä tavattiin ensi kertaa, sitä tapaamista ennen en ollut oikeastaan kiinnostunut hänestä kuin ihmisenä. Noh, kuten arvata saattaa, niin ensitapaamisen jälkeen ei päässä ole pyörinyt juuri ketään muuta.
Vaikka oon vannottanut itseäni, ettei tämä poika ala mihinkään kaukosuhteisiin, niin nyt näyttää pahalta...tosin naisen kanssa ei oo tullut juteltua että pitäisikö tästä sen suuremmin puhua, että löytyykö niitä oikeanlaisia tunteita sieltä toiseltakin suunnalta. Luultavasti pitäisi tapailla useamminkin, että niitä tunteita ja puheita alkaisi tulemaan oikealla volyymillä takaisinpäinkin. Molemmilla kuitenkin koulut ja rahatilanne aika kriittisessä pisteessä, ettei sitä voi oikeen edestakaisin reissailla alvariinsa. Nyt jos vaikka ite hoitais koulut pois alta ja sitten kattois josko tytön paikkakunnalta löytyisi pariksi vuodeksi töitä, niin saisi tähän ihmissuhteeseen selvyyden ja hieman perspektiiviä tähän elämiseen, kun on tullut kuitenkin asuttua koko elämä samassa kaupungissa ja samalla seudulla..
Noh, ohan tässä vielä sekin, että nainen saattaa koska vaan löytää jonkin inhottavan jantterin vierelleen ja minä tipun korkealta ja kovaa, vaikka sitä on kuinka luvannut itselleen pettymysten jälkeen, ettei enää koskaan menisi tykästymään tällä tapaa kehenkään. Toisaalta ei tämä tunnu ollenkaan samalta kuin aikaisemmat tykästymiset tai ihastumiset. Tässä on jotenkin eri mittakaavassa kuin muihin ihmisiin kohdistuneissa tunteissa enemmän sitä... mitä ei voi pukea sanoiksi. Sitä mistä tykkää.
Tämmöstä pohdintaa täältä.