Jättipotti on lähellä
Olin hieman skeptinen maajoukkueen MM-loppuottelupaikasta, vaikken sitä mahdottomuutena ehkä pitänytkään. Tiesin, tietyllä tapaa myös odotin Suomen tekevän Moskovasta menestystarinan mitalin myötä, mutta mahdollisen kullanhuuhdonnan jätin mielellään jo alkuturnauksessa taka-alalle. Varsinkin, kun katselin muiden joukkueiden lopullisia kokoonpanoja. En uskonut kiekkoteoreetikko Westerlundin käsittelevän oikein pelaajiston yksilöllisiä vahvuustekijöitä. Ällistyttävää lieneekin, että meneillään olevat MM-kisat tekevät Erkka Westerlundista Suomen A-maajoukkueen menestyksekkäimmän valmentajan yhdessä Hannu Aravirran kanssa. Yhtään väheksymättä Westerlundin aikaansaamaa modernia pelitapaa tai mitalisadetta; jääkiekko on tosiaankin pelaajien peli.
Aistin, että sukupolvenvaihdoksen sisäänajo ja lievä nuorennusleikkaus joukkueen sisällä kansalliselle tasolle kestäisi aikansa – suuri menestys tulisi vasta joskus lähitulevaisuudessa. Joskus Jukka Jalosen aikana. Kunhan rutiinien tuoma kovien pelien suunnannäyttökyky kumpuaisi kunnolla taitavimmista yksilöistä esiin. Onneksi aistini eivät tällä kertaa toimineet. Joukkue on näyttänyt sisukkaan leijonasydämen turnauksen edetessä Kari Lehtosen, Tuomo Ruudun ja Mikko Koivun johdolla. Nuorten pelaajien läpimurtoturnaus koitti aikaisemmin kuin saatoin kuvitellakaan. Näin ollen Suomen parhain peli saattaisi olla vasta tulollaan. MM-kisojen kulta paistaa suomalaisen identiteetin ääripäistä vahvan tuntuisesti läpi. Uskomatonta, mutta totta!
Näkisin siis Suomen pelillisen jäävuoren huipun sijoittuvan tähän päivään.
Turnauksen alku oli mielestäni erityisen hankala. Etenkin henkisesti. Tämä johtui keskeisten yksilöiden loukkaantumisista sekä muista erinäisistä poisjäänneistä. Nimet Olli Jokinen, Saku Koivu tai Teemu Selänne ovat timantinkovia ammattilaisia. Ammattilaisia, joihin nuori pelaajisto katsoo psykologisesti hankalissa tilanteissa. Luunkovan Moskovan tuhkimotarinasta tekee se asia, että maajoukkue ei ole tarvinnut näitä nimiä, vaan poisjäännit on poistettu mielistä olan kohautuksilla. Uusia pelillisiä suunnannäyttäjiä on syntynyt, vaikka vieläkin oma kritiikin kärki kohdistuu ykkössentteriin; Suomella ei ole selvää, kuka kantaa rakenteellisesti tärkeää ykköskeskushyökkääjän viittaa. Toki on myös samaan hengenvetoon huomautettava, että pelilliset elementit olivat alkuturnauksessa vaiheessa. Kärjistäen Suomi näytti kurittomalta ja virhealttiilta joukkueelta, jonka pelitapa oli kadoksissa. Näin ollen pelillinen ykkössentteri ei ole vielä syntynyt. Näkojään selkeää ykköskeskushyökkääjää ei edes tarvita, mikäli joukkue menestyy näinkin hyvin.
Turnauksen edetessä joukkue on kuitenkin kasvanut itseluottamustasoltaan kärkimaiden joukkoon. Pelitavan selkeytyminen, työtapojen uudet linjaukset ja sementoituneet roolijaot ovat kehittäneet käyrän, jonka kehityskaarta on ollut todella mukava katsoa. Tietyllä tapaa USA-pelin Petteri Nummelinin loukkaantuminen, debytantti Ville Koistisen mukaantulo ja istuttaminen suoraan ykköspuolustajan pelilliseen rooliin symboloivat Suomen joukkuehenkeä. Yhtenäisyyttä.
USA-kuolemanpeli oli viimeistään myös pelillisen hengenluojan vedenjakaja. Ottelu toimi suurena herätyskellona nimenomaan omaan puolustustekemiseen, joka kieltämättä oli Yhdysvaltoja vastaan liian avointa. Enää se ei sitä ole, vaan tunnepelaamisen kautta tuleva osa-alueiden täydellinen hallinta on rikkautena pelaajien selkäytimessä. Juuri oikeilla hetkillä.
Itseluottamuksen mukana tuleva joukkueen laatutekeminen on yhtä askelta vaille valmis kirjoitettavaksi historiikkiin. Loppuottelu vaatii paljon, mutta paljon se myös antaa; viedään nyt Westerlundin loppuunhiottu moderni pelitapa päätyyn asti! 12 vuoden tauon jälkeen. Nostetaan Suomen kansallinen identiteetti uusille ulottuvuuksille.