Anna Karenina - Leo Tolstoi
Taas yksi klassikko luettu (viimeiset 30 sivua tuli luettua läheisen puiston penkillä ja tuli aika vilu) ja täytyy todeta, että verrattuna Sotaan ja rauhaan oli tämä 910-sivuinen romaani aikamoinen pettymys. 1870-lukulainen Venäjä (Pietari ja Moskova sekä maaseutu) olivat kyllä hyvin kirjoitettu ja kuvattu, mutta päähenkilö Anna Karenina jätti itsestään vastenmielisen kuvan, varsinkin tarinan lopussa. Sairaalloisen mustasukkainen ihminen, joka keimailee kaikille miespuolisille henkilöille, mutta vaatii ehdotonta uskollisuutta suurelta rakkaudeltaa, kreivi Vronskilta.
Mielenkiintoisimmat hahmot tarinassa ovat Kitty ja Levin, joilla on jalat maassa ja jotka ovat tunteneet toisensa jo vuosikausien ajan. Näidenkin henkilöiden kiiltokuvamaisuutta alkaa ainakin minun silmissäni rapauttamaan koko ajan voimistuva kristillinen sanoma, joka saa ensin Kittyn ja myöhemmin Levinin täysin pauloihinsa. Kirja on tässä suhteessa kovinkin oman aikakautensa kuva ja juuri tämä jatkuva uskonnollisuuden työntäminen tarinaan alkoi ärsyttämään suunnilleen puolivälistä alkaen, varsinkin kun olen itse ateisti.
Tolstoin tyyliin teksti on todella raskasta ja aika monta kertaa tuli mietittyä, pitäisikö vain jättää leikki kesken, koska sivukaupalla liikuttiin asioissa ja aihepiireissä, jotka eivät suoraan sanottuna minua yhtään kiinnostaneet, mutta hammasta purren kahlasin sivut läpi. Sikäli mielenkiintoinen huomio tästä kirjasta: 1870-luvulla venäläisiä kiinnosti täsmälleen samat aiheet kuin nykyäänkin eli itäisen Euroopan venäläistäminen.
Tämä taitaa olla niitä kirjoja, jotka luen vain kerran, sillä pettymys on sen verran suuri odotuksiin nähden.
***
