Yllättävän pitkään siinä meni (melkein puolitoista kuukautta), mutta nyt on tullut luettua Margaret Mitchellin Tuulen viemää.
Yksi tärkeimmistä syistä siihen, miksi lukuprosessi kesti näinkin kauan, oli se suuri tekstimäärä, jota tuohon 894-sivuiseen romaaniin oli ängetty sekä myös se seikka, että en jaksanut alun innostuksen jälkeen paneutua samalla innolla kirjaan. Ymmärrän täysin, miksi kirjaa pidetään omassa genressään yhtenä klassikkona, mutta ainakaan ihan lähiaikoina en tule sitä lukemaan uudelleen.
Mitchellin kirjoitustyyli oli oikeastaan kirjan parasta antia, samoin mielenkiintoiset henkilöhahmot, joista kolme kohosi aivan ylivoimaisiksi suosikkihahmoikseni: Rhett Butler, Melanie Wilkes sekä hivenen yllättäen Ashley Wilkes. Kirjan päähenkilö eli Scarlett O'Hara puolestaan oli kauniisti sanottuna aivan helvetin ärsyttävä ämmä.
Butlerin sarkastinen suhtautuminen maailmaan oli todella virkistävää ja kun tapahtumapaikkana vieläpä oli USA:n sisällissodan aikainen Georgia, jossa noita epäkohtia riitti vaikka kuinka paljon, hänen maailmaa nähnyt katsontakantansa erottui selvästi muista alueen asukkaista. Lisäksi hänellä vaikutti olevan ainoana kirjan hahmona järkeä sen verran päässä, että hän osasi aavistaa, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.
Melanie oli vuoden -39 -leffaversiossa suosikkinaishahmoni ja sama meno jatkui kirjassa. Hän oli kaikkea sitä, mitä Scarlett ei ollut ja se teki hänestä mielenkiintoisemman hahmon.
Myös hänen puolisonsa Ashley vaikutti kohtalaisen järkevältä tyypiltä ja jotenkin huomattavasti leffaversiota sovittelevampi. Nahjukseksihan Ashley loppupeleissä osoittautui, mutta ainakin hän piti kirjoista, oopperasta ja teatterista, joten ihan toivotan tapaus hän ei ollut.
Näistä kolmesta päästäänkin sitten jouhevasti kirjan tähteen eli lellittyyn Scarlettiin, jonka älykkyyttä sekä empaattisuutta tai oikeammin niiden lähes täydellistä puutetta Mitchell toi usein esille ja varsin usein herkullisella tavalla kirjoitettuna. Harva päähenkilö ja varsinkin naispuoleinen päähenkilö on minua ärsyttänyt niin paljon kuin Scarlett (edellinen sellainen tapaus on Servadio Gaian kirjan Melinda ei halua nukkua yksin päähenkilö). Täydellinen narsisti, veemäinen luonne sekä kaiken lisäksi todella tyhmä pää on sellainen coctail, jolla varustetun henkilön ei luulisi menestyvän elämässään, mutta niin vain hän onnistui kusettamaan itselleen kaksi aviopuolisoa, joista kummatkin olivat aivan liian heikkoja häntä vastustaakseen sekä Rhettin, joka onneksi oli ihan toisenlainen tapaus. Onneksi paha eli Scarlett itse sai palkkansa kirjan lopussa.
Vaikka pidinkin kirjasta suunnattomasti (ihan niin kuin leffastakin), se ei ollut täydellinen. Yksi heikkous oli nimenomaan suuri tekstin määrä ja toinen vielä tärkeämpi syy oli räikeä rasismi, jota kirja houkui melkein joka sivulta. Joo, oman aikansa kuvahan tämäkin opus on, mutta silti se tapa, jolla mustia amerikkalaisia esitettiin kirjassa sai minut usein hiljaa kiroamaan.
****
