Ei varmaan ihan samankaltaista, eikä suoraan osu tähän, mutta mieleen tuli kuitenkin Douglas Prestonin ja Lincoln Childin Pendergast sarja. Tämä on aika jännä sarja, sillä vaikka tämä ei sinänsä kevyttä ole, niin jokin jännä pilke silmäkulmassa tässä kirjoitustyylissä ja agentti Pendergastin käytöksessä on. En ole itsekään kuunnellut kuin vasta pari kirjaa. Ehkä tässä on vähän kuivakkaa piilohuumoria, mikä toimii varsin hyvin.Täältä poimittujen, erinomaisten suositusten perusteella tuli kuunneltua kaikki tarjolla olleet Sofie Sarenbrandtit, Emelie Scheppit ja Stefan Ahnhemit - ja siihen jatkoksi sopi hyvin kuunneltavaksi Kristina Ohlssonin Fredrika Bergman sarja, joka nyt on siis menossa.
Mutta, seuraavaa kuunneltavaa vailla alkaisin taas aika pian olla. Jos vaihtaisi vähän tyylilajia - edelleenkin haluan, että työmatkakuuntelemiseni on suhteellisen kevyttä ja mieleeni juolahti, että joskus aikanaan luin kirjoina ihan innolla Donald E. Westlakea, mm. Dortmunderin seikkailuja. Rikossarjaa tuokin, mutta tyylilaji nyt kuitenkin vähän eri. Olisiko kellään ideoita vähän samankaltaisista kirjoista, joita olisi siis myös äänikirjana. Westlakea ei hirveästi äänikirjana ole - itsellä on toistaiseksi ainakin Elisan kirjasto käytössä, niin siellä ei ole edes tarjolla niitä englanninkielisiä, joita olisi olemassa.
Kiitos, ihan pakko kuunnella seuraavaksi tätä, kunhan saan Ohlssonit kuunneltua.Kuvaus tuntuu jo heti sen verran osuvalta, että arvelisin toimivan.Ei varmaan ihan samankaltaista, eikä suoraan osu tähän, mutta mieleen tuli kuitenkin Douglas Prestonin ja Lincoln Childin Pendergast sarja. Tämä on aika jännä sarja, sillä vaikka tämä ei sinänsä kevyttä ole, niin jokin jännä pilke silmäkulmassa tässä kirjoitustyylissä ja agentti Pendergastin käytöksessä on. En ole itsekään kuunnellut kuin vasta pari kirjaa. Ehkä tässä on vähän kuivakkaa piilohuumoria, mikä toimii varsin hyvin.
Oli kyllä lähes sanasta sanaan mun ajatukseni. Miten ne tuntui sillon joskus niin valtavilta ja nyt vain... mitättömiltä.Ensin pahoitin mieleni Dyynillä, nyt Säätiöllä. Kummastakin setistä tykkäsin ekalla rundilla vuosikymmeniä sitten muistaakseni kuin hullu puurosta. Ensimmäinen säätiö oli poukkoilevaa kerronta eikä oikein edennyt mihinkään. Säätiö ja imperiumi nojasi Muuliin ja Toinen säätiö ties mihin. Miten hitossa mä olen joskus suorastaan ahminut nuo kirjat? Säätiö-trilogia ei ole oikein muutenkaan kestänyt aikaa, kun "tulevaisuus" näyttää nykypäivänä aika kivikautiselta. Mutta se ei sinänsä ole kuin ehkä lievästi huvittava pointti. Ikävintä tuossa trilogiassa (niitä tuli kai lisääkin, ei kiinnosta) on se, että aikajana ja sivumäärä eivät mätsänneet millään tasolla. Asimov meni henkilöhahmojen kohdalla riman alta ja luotti liikaa tarinaan. Se tarinakin oli lopulta aika ohkainen, kun se mentiin tuolleen puolijuoksua läpi.
Varmaan sama kuin itsellä, ensimmäinen kerta luettu muistaakseni joskus 12-14 vuotiaana ja silloin upposi juuri tuollainen kama. Tosin jo silloin tajusin, kuinka surkeita ne alkuperäisen Säätiö-trilogian jälkeen kirjoitetut jatko-osat olivat. Alakouluikäisenä Edgar Rice Burroughsin Pellucidar-kirjat olivat ihan parhaita. Sellainen olisi hauska löytää selattavaksi, tuskin sitä pystyisi enää lukemaan.Oli kyllä lähes sanasta sanaan mun ajatukseni. Miten ne tuntui sillon joskus niin valtavilta ja nyt vain... mitättömiltä.
Oli kyllä lähes sanasta sanaan mun ajatukseni. Miten ne tuntui sillon joskus niin valtavilta ja nyt vain... mitättömiltä.