Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[nummenkallio]

Alice Echols: Janis Joplin - Paratiisin arvet

Olin lukenut tämän toki ennenkin, ihan omasta kirjahyllystä löytyy. Mutta tämä on kyllä todella maukas ja älykäs elämäkerta, joka todella tavoittaa jotain Janisista, lähipiiristään, sen ajan rockista ja myös sen aikaisesta yhteiskunnasta. Tämän pariin on aina pakko palata, yksi parhaita rokkikirjoja ikinä. Vahva suositus.

 

[Iisoppi]

Nicolas Hermansson&Peter Ryberg:
Karhu sotilaana
Tarinoita toisen maailman sodan unohdetuista tarinoista ja ihmeellistä tapahtumista. Ihan mielenkiintoisia juttuja vaikka osa olikin jo minulle tuttuja muista lähteistä. Ei mennyt mihinkään syvällisyyksiin joten oli varsin kevyttä luettavaa. Hyvin kirjoitettu ja viihdyttävä kuitenkin.

 

[Peltinen]

Teemu Keskisarjan Raaka tie Raatteeseen. Keskisarja kirjoittaa kyllä mielenkiintoisesti ja viihdyttävästi historiasta silti puhdasta tietokirjaa ilman mitään keksittyjä tarinoita.

 

[Ilmari Ahde]

Jossain ketjussa äskettäin mainittiin ja kehuttiin Tapio Suomisen elämäkertaa Urheiluhullu, kävin lainastosta hakemassa ja alkuun on päästy. Joskus elämäkerrat on hieman tylsiä, siloiteltu kuva vailla säröjä ja kolhuja, tässä tapauksessa tunnutaan menevän eri suuntaan vaikka matkan olen vasta aloittanut.

 

[axe]

Vaikka yleensä kirjastossa sokkona käyminen on tuskaa, ja yleensä pitääkin olla tiedossa mitä etsii tai sitten hakee vain varauksen, niin joskus tulee niitä ihania löytöjäkin kun menee vaan katsomaan olisiko "jotain". Viimeksi osui käteen Rautainen 80-luku, jossa tutkistellaan nimivuosikymmenensä toimintaleffoja silleen vähän analyyttisemmin mutta kuitenkin lähes pelkästään viihteen ehdoilla. Rambot, commandot, predatorit, chucknorrikset, schwarzeneggerit, stallonet sun muut, plus vähän näiden merkkiteosten esi-isiä aiemmilta ajoilta kuten Dirty Harry ja Death Wish.

 

[alwahla]

Stephen King - Liseyn tarina

Vähän parempaa Kingia tarjosi tämä tarina verrattuna Laitokseen. Hyvä kerronta sekä tarpeeksi pieni hahmomäärä tekivät tarinasta varsin miellyttävän lukukokemuksen. Tässäkin tarinassa liikutaan yliluonnollisen maailman parissa, ihan kirjaimellisesti, sillä normaalin maailman lisäksi kirjan päähahmo, kauhukirjailijan leskeksi jäänyt yli 50-vuotias vaimo pääsee tutustumaan miehensä mielikuvitusmaailmaan ensin erilaisissa takaumissa ja sittemmin in real life. Jännitystä lesken arkeen tuo sekopäinen fani, joka haluaa tappaa lesken jostain vähän hämäräksi jääneestä syystä johtuen. Kirjan kantavana teemana on koko ajan sekä rakkaus että kaipaus.

Kaiken kaikkiaan keskitasoista Kingiä, jota voi suositella tosifaneille luettavaksi.

***

---

Seuraava kirja, jonka luen, tulee olemaan vähän toisenlainen tapaus: Emily Brontën Humiseva harju.

 

[Rod Weary]

Ensin pahoitin mieleni Dyynillä, nyt Säätiöllä. Kummastakin setistä tykkäsin ekalla rundilla vuosikymmeniä sitten muistaakseni kuin hullu puurosta. Ensimmäinen säätiö oli poukkoilevaa kerronta eikä oikein edennyt mihinkään. Säätiö ja imperiumi nojasi Muuliin ja Toinen säätiö ties mihin. Miten hitossa mä olen joskus suorastaan ahminut nuo kirjat? Säätiö-trilogia ei ole oikein muutenkaan kestänyt aikaa, kun "tulevaisuus" näyttää nykypäivänä aika kivikautiselta. Mutta se ei sinänsä ole kuin ehkä lievästi huvittava pointti. Ikävintä tuossa trilogiassa (niitä tuli kai lisääkin, ei kiinnosta) on se, että aikajana ja sivumäärä eivät mätsänneet millään tasolla. Asimov meni henkilöhahmojen kohdalla riman alta ja luotti liikaa tarinaan. Se tarinakin oli lopulta aika ohkainen, kun se mentiin tuolleen puolijuoksua läpi.

Minkäs nostalgiapläjäyksen pilaan itseltäni seuraavaksi? Robin Hoodin? Saako sitä e-kirjana? Taisin lukea paperiversioni puhki jo esiteininä.

 

[axe]

Ensin pahoitin mieleni Dyynillä, nyt Säätiöllä. Kummastakin setistä tykkäsin ekalla rundilla vuosikymmeniä sitten muistaakseni kuin hullu puurosta. Ensimmäinen säätiö oli poukkoilevaa kerronta eikä oikein edennyt mihinkään. Säätiö ja imperiumi nojasi Muuliin ja Toinen säätiö ties mihin. Miten hitossa mä olen joskus suorastaan ahminut nuo kirjat? Säätiö-trilogia ei ole oikein muutenkaan kestänyt aikaa, kun "tulevaisuus" näyttää nykypäivänä aika kivikautiselta. Mutta se ei sinänsä ole kuin ehkä lievästi huvittava pointti. Ikävintä tuossa trilogiassa (niitä tuli kai lisääkin, ei kiinnosta) on se, että aikajana ja sivumäärä eivät mätsänneet millään tasolla. Asimov meni henkilöhahmojen kohdalla riman alta ja luotti liikaa tarinaan. Se tarinakin oli lopulta aika ohkainen, kun se mentiin tuolleen puolijuoksua läpi.

Oli kyllä lähes sanasta sanaan mun ajatukseni. Miten ne tuntui sillon joskus niin valtavilta ja nyt vain... mitättömiltä.

 

[Peltinen]

Oli kyllä lähes sanasta sanaan mun ajatukseni. Miten ne tuntui sillon joskus niin valtavilta ja nyt vain... mitättömiltä.

Varmaan sama kuin itsellä, ensimmäinen kerta luettu muistaakseni joskus 12-14 vuotiaana ja silloin upposi juuri tuollainen kama. Tosin jo silloin tajusin, kuinka surkeita ne alkuperäisen Säätiö-trilogian jälkeen kirjoitetut jatko-osat olivat. Alakouluikäisenä Edgar Rice Burroughsin Pellucidar-kirjat olivat ihan parhaita. Sellainen olisi hauska löytää selattavaksi, tuskin sitä pystyisi enää lukemaan.

 

[Rod Weary]

Vielä jäin miettimään tuota scifiä. Olen viime aikoina lukenut aika paljon noita trilogioita. Sylvain Neuvel (jumalat/jättiläiset), Alastair Reynolds (kostajat), Hugh Howey (siilot), silkkaa laatua alusta loppuun. Ei se siis ole genren syy, jos lukeminen aiheuttaa aikuisena myötähäpeää tai kiukkua. Eivätkä kaikki uusintakierrokset pilaa muistoja. Luin pari vuotta sitten uudelleen Robert A. Heinleinin Beyond this Horizon (Yli-ihmisen aika), mikä oli edelleen ihan ok. Ei ehkä niin tajunnanräjäyttävä kuin ekalla kierroksella, mutta uskaltaisin kuitenkin suositella.

 

[Glove]

Yöpöydällä aloittamista odottaa Markus Laakson kirja Amorphis. Kuulemma hyvä kirja.

 

[vanukas]

Oli kyllä lähes sanasta sanaan mun ajatukseni. Miten ne tuntui sillon joskus niin valtavilta ja nyt vain... mitättömiltä.

En ole Säätiö-sarjaa lukenut sitten esiteinivuosien ja teidän kommenttien pohjalta ei ehkä kannatakaan. Muistan olleeni ylpeä kun keksin Toisen Säätiön olinpaikan ennen kuin se kirjassa paljastettiin.

 

[Ollakseni]

Säätiö on konseptina äärimmäisen mielenkiintoinen. Eivät ne hahmot sinällään ole se homman pääasia vaan ikäänkuin lukisi fiktiivistä historiaa. Itse ainakin nautin niistä äänikirjoina ihan hyvin.

 

[Eddie]

Suurin toivein aloitin Kingin tornisarjan. Revolverimiestä olen tässä kahlannut läpi ja ei meinaa millään innostaa. Ajatus karkailee, eikä kirja tunnu yhtään kiinnostavalta. Tätä sarjaa olen nähnyt niin paljon hehkutettavan, että olo on vähintäänkin hämillinen. Tässäkö tää nyt on? Vai onko tämä eka osa vain heikompaa kuin jatkot?

 

[alwahla]

Suurin toivein aloitin Kingin tornisarjan. Revolverimiestä olen tässä kahlannut läpi ja ei meinaa millään innostaa. Ajatus karkailee, eikä kirja tunnu yhtään kiinnostavalta. Tätä sarjaa olen nähnyt niin paljon hehkutettavan, että olo on vähintäänkin hämillinen. Tässäkö tää nyt on? Vai onko tämä eka osa vain heikompaa kuin jatkot?

Ensimmäinen osa on ihan ok. Ei sarjan vahvin, muttei myöskään heikoin. Kannattaa kahlata se läpi, sillä jatkossa tarina tulee muuttumaan mielenkiintoisemmaksi.

 

[axe]

Mustassa tornissa eka osa on outo, hämillisyys kuuluu asiaan. Eihän sitä ehkä oltu edes alunperin tarkoitettu miksikään magnum opuksen aloitukseksi vaan oli vähän sellanen leikittely, ehkä. Tokassa osassa lähtee isolle vaihteelle ja se on sarjan paras. Kolmonen ja nelonen myös oikein hyviä (vaikka nelkki vähän turhan pitkästi keskittyy rakkaustarinaan). Vitonen on ihan hyvä, ja siitä pikkusen tippuu ensin 6 ja vielä vähän 7.

 

[Rod Weary]

Pitääkin ottaa Tornit 2. kierrokselle. Itsekin hämmennyin avauksesta, mutta jatko-osat ovat rautaa.

 

[Ilmari Ahde]

Antti Tuurin Taivaanraapijat, Kylmien kyytimies, Ikitie -trilogian otan haltuun. Piti ensin lukea vaan Ikitie mutta selvisi, että kolmikko on Jussi Ketolan tarinaa, joten luetaanpa kaikki.

 

[Valapatto]

Antti Tuurin Taivaanraapijat, Kylmien kyytimies, Ikitie -trilogian otan haltuun. Piti ensin lukea vaan Ikitie mutta selvisi, että kolmikko on Jussi Ketolan tarinaa, joten luetaanpa kaikki.

Tämä on hyvä trilogia. Tykkäsin kaikista ja mukavan erilaisia ovat myös, vaikka Ketola on kyllä Ketola jokaisessa ja hyvä niin.

 

[Kilgore Trout]

Luen Kai Niemisen uutta suomennosta Ryookanin (tai Ryōkan) runoista, nimeltään Huoletta ja hölmönä.
Siinä on osittain samoja runoja kuin varhaisemmassa suomennoksessa Suuri hupsu, ja lisäksi ennen suomentamattomia. Ryōkan on zen-munkki, joka eli Japanissa 1758-1831.

Kuka sanoo minun runojani runoiksi?
Minun runoni eivät ole runoja.
Vasta kun ymmärrät etteivät runoni ole runoja
voimme ryhtyä keskustelemaan runoudesta.

 

[Kilgore Trout]

Lisäksi minulla on menossa tiiliskiviromaani Fernando Aramburun Äidinmaa, sekä Murakamin Vieterilintukronikka, joka vastaa jo puoltatoista tiiliskiveä 878 sivua pitkänä. Niiden väliin on mukava lukaista kevennykseksi muutama Ryookanin runo.

 

[Jj]

Booktoritapahtumasta ostamani Juicen pokkari "Siinäpä tärkeimmät, Edellinen osa, e.Ch.".

Ainoa Juicen itse ehtimänsä kirjoittama elämäkerta, "ennen kirroosia". Suunnitteilla oli tietenkin jatkoa mutta elämän polkuun tuli taitos. Lapsuus, muutto, aviot ja erot, Slamit. Mainiota sanailua ja heittämällä eläväisempi kuin vaikka Risainen elämä -tiiliskivi. Kesto: Tku-Tre-Tku junamatka.

Seuraavaksi ehkä Blondie - Mustaa valkoisella.

 

[Ilmari Ahde]

Arkadi Babtšenko - Sodan värit

Kahdesti Tsetsenian sodassa sotinut kaveri kertoo sotajuttuja. Kalustosta irroitetaan kaikki minkä voi myydä (jopa viholliselle), ammuksia myöten, miehiä voi heittää lihamyllyyn surutta kun uusia saa aina, upseerit pyörii kännissä ja simputus on sitä luokkaa, että täällä saisi siviilissä isommankin vankeustuomion. Onhan tuosta todistetta taas saatu, että on uskomattoman paska armeija ja hyvä niin, toivottavasti taso pysyy ja mielellään vielä laskee.

 

[Ilmari Ahde]

Onpa nyt itärajan taakse sijoittuvaa kirjallisuutta luvussa. Tuurin Jussi Ketola -trilogiassa mentiin kapitalismin kehdosta kansojen vankilaan, kulkien Suomen kautta. Päähenkilö oli tosiaan itsensä joka osassa kuten @Valapatto kertookin, maisema muuttui mutta Jussi pysyi.

Sitten olikin Babtšenkon varsin päräyttävä Sodan värit, nyt on vuorossa Svetlana Aleksijevitš - Neuvostoihmisen loppu. Häneltä olen aiemmin lukenut muut suomennetut kirjat: Sodalla ei ole naisen kasvoja ja Tšernobylista nousee rukous

 

[vetti]

Cathrine Belton - Putinin sisäpiirissä on tällä hetkellä luettavana.