Ehkä joskus voisi olla paikallaan pohtia niiden omien tunteiden lisäksi, mitä se vastapuoli mahdollisesti ajattelee.
Ihmisen ajattelu ja tunteet ovat suurelta osin ulkoapäin määritellyt. Sosiaalinen malli opettaa tavat puhua ja reagoida puheeseen.
Kulttuuri, jossa täytyy ylikorrektisti varoa uskovaista, sairasta, tummaihoista tai vammaista sen sijaan että heihin suhtauduttaisiin samalla tavalla kuin muihin, on poissulkeva. Tällaisessa lähestymistavassa ihmisestä tehdään tietyn piirteen perusteella ulkopuolinen, jota täytyy käsitellä silkkihansikkain ja ulkoisesti määriteltyjen kriteereiden mukaan sen sijaan että hän olisi yksi meistä ja kestäisi saman kohtelun kuin muutkin. Kun ihmistä täytyy varoa, hän ei kuulu meihin eikä ole meidän vertaisemme.
Syrjintä, jonka taustalla ovat pahantahtoiset motiivit, on eri asia kuin kyseleminen, joka perustuu vilpittömään sosiaalisuuteen ja uteliaisuuteen. Jos joku olettaa, että tummaihoisen taustasta kyseleminen on rasismia, tämä joku todistaa vain oman pahantahtoisuutensa, koska hän tahtoo nähdä rasismia siellä, missä sitä ei oikeasti ole.
Viestinnän tai deittailun ammattilaiset opettavat, että ihminen puhuu kaikkein mieluiten itsestään, minkä vuoksi on kohteliasta kysellä häneltä asioista, jotka ovat hänelle läheisiä. Suuri osa ihmisistä puhuu mielellään taustastaan. Kun puhuminen tummaihoisuuden taustalla olevista tekijöistä tulkitaan syrjinnäksi tai rasismiksi, kysymys on vallankäytöstä. Silloin tietty teko tahdotaan nähdä tietyssä merkityksessä täysin riippumatta siitä, millaiset teon motiivit ovat.
Jos nykykulttuurissa jotain kannattaisi varoa, niin ammatin kysymistä. Suomessakin on prosentuaalisesti suuri määrä mielenterveysongelmaisia ja vajaakuntoisia, jotka eivät pysty lainkaan työelämään tai joiden selviäminen työelämässä on vajavaista. Kun tällaiselta ihmiseltä kysyy työstä, riski häpeän aiheuttamiseen on suuri. Sen sijaan juurista kyselyyn ei häpeää liity, jos ei sitten ajattele, että tummaihoisuus sinänsä olisi häpeällistä.
Vakavasti sairastuneet tai suuren surun kohdanneet mainitsevat usein, että sairastumisen tai suuren menetyksen jälkeen kaverit kaikkoavat ympäriltä. Tämä on esimerkki ilmiöstä, jossa varovaisuuden vuoksi jätetään ihminen selviämään oman onnensa nojaan.
Ihmiset pelkäävät sairautta ja surua, mutta hyvin paljon myös sitä, että he eivät osaa toimia oikein. Jokainen on varmasti kuullut neuvon, että puolisonsa tai lapsensa menettäneelle
ei saa sanoa "otan osaa".
No, ihan varmasti saa. Pääasia on, että huomioi ihmisen eikä jätä häntä yksin. Kun motiivit ovat hyväntahtoiset, muotomenoilla ei ole merkitystä, koska mikään muoto ei kata kaikkien näkemystä. Joku ottaa aina nokkiinsa. Jos ei muuten, niin turhamaisuuttaa ja itseään korostaakseen. Sairastaminen tai suru eivät hävitä ihmisen narsistisia piirteitä. Ihminen voi hyödyntää niitä silloinkin, kun elämä pistää vastaan.
Ei tule antaa periksi aatteelle, että tummaihoiset ovat varottavia ja pyhiä. Se on heidän eristämistään, esittämistä erilaisina kuin itse olemme. Tummaihoiset ovat ihan tavallisia ihmisiä, joihin voi soveltaa samaa uteliaisuutta kuin muihinkin ihmisiin.
