Siirretty 2024 ketjusta tänne:
Niin jos miettii omasta lapsuudestani ja teinivuosistani vaikkapa näitä urheilijoita, jotka ovat olleet omissa lajeissaan niitä urheilijoita, jotka olivat ihan aidosti niitä olympialaisten ja MM-kisojen "kultamitaliurheilijoita". Siis, että heiltä odotettiin kultamitalia, tai ainakit nyt ihan vähintään jonkin väristä mitalia ja näytöt puhuivat puolestaan, että sitä oli myös täysin realistista odottaa. Joiltakin se onnistui myös näissä suurissa arvokisoissa, ja joiltakin ei. Joillakin se aivan absoluuttisella huipulla olo kesti vain 1-2 arvokisojen ajan, ja joillakin pidempään.
Sievisen lisäksi tulee mieleen ainakin Valentin Kononen, Janne Ahonen, Hannu Manninen, Heli Rantanen, Arsi Harju, Aki Parviainen, Antti Kasvio, Jani Soininen, Samppa Lajunen, Mika Myllylä, Thomas Johanson/Jyrki Järvi, Seppo Räty, Juha Hirvi, Marko Yli-Hannuksela, Tanja Poutiainen, Kalle Palander, Virpi Sarasvuo (os. Kuitunen), Janne Lahtela, Matti Hautamäki, viestihiihdot naisissa ja miehissä, sekä joukkuekilpailut mäkihypyssä ja yhdistetyssä.
Nuo kaikki mahtuvat reilun 10 vuoden aikaikkunaan.
Sitten kun miettii vaikka tästä taaksepäin suunnilleen samalta ajanjaksolta, niin ketä ovat olleet sellaiset ns. "vastaavan kaliiberin" urheilijat?
Saattaa olla, että jonkun unohdan, mutta nopeasti mietittynä tulee Kaisa Mäkäräinen, Tero Pitkämäki, Iivo Niskanen, Krista Pärmäkoski ja Enni Rukajärvi. Vähän kun venyttää, niin Kerttu Niskasen, Antti Ruuskasen ja Mira Potkosen saa vielä mahdutettua.
Niin onhan nämä aivan siellä kiistattomalla huipulla olevat urheilijat aivan valtavasti vähentyneet.
Se mikä enemmän tai vähemmän kaikkia näitä mainittuja nimiä yhdistää on ollut aivan maaninen suhtautuminen harjoittelemiseen ja menestymiseen. Sitä se vaatii.
Enkä nyt sano sitä, että nykyiset urheilijamme olisivat jotenkin asenteeltaan löysiä. Mutta jotain meidän huippu-urheilun saralla kuitenkin on jo pitkään tehty todella huonosti.