Miksi Suomi ei pärjää enää kesäolympialaisissa?

[aquanqua]

Kanada, toinen talvi- ja joukkuelajimaa, keräsi vuoden 2000 kisoissa 3 kultaa, 14 mitalia ja nyt näissä kisoissa 9 kultaa, 27 mitalia. Suomi saavutti 2000 kisoissa vielä 2 kultaa, 4 mitalia. Urheilijoita Kanadalla oli 2000 mukana 294, nyt Pariisissa 315; Suomella samat luvut 70, 57.

 

[LiiAaa]

Hyviä kommentteja monelta ja nuo Ylen sekä Apu-lehden jutut kannattaa kyllä lukaista läpi. Kyllähän on selvä se, että suomalainen urheilukoneisto on ylisuuri, pöhöttynyt ja täynnä joo joo henkilöitä. Sama se on muissakin valtion virastoissa, joten miksi olympiakomitea olisi jotenkin erilainen. Tällainen systeemi johdossa ei ole toiminut eikä tule jatkossakaan toimimaan. Pelkästään se, että olympiakomitean johtajan paikka täytetään käytännössä poliittisin perustein on jo ensimmäinen askel kohti metsää. Tämän jälkeen alempi johtoporras on täytetty entisillä urheilijoilla jotka ovat niitä mukavia miehiä/naisia. Kukaan ei halua tai uskalla sanoa yhtään mitään, koska kenenkään varpaille ei haluta astua ja oma työpaikka on niin hyvä, että siitä kannattaa pitää kiinni. Tulee mieleen vanha sanonta, että ei kansanedustajankaan tehtävä ole edustaa kansaa vaan pyrkiä ja päästä jatkokaudelle. Sama pätee Suomen urheilujohtoon. Varmasti mukavia työpaikkoja, ei siinä mitään.

Nyt siellä on jo koko johto kommentoinut miten kaikki perataan läpi ja miten muutosten tuulet tulee puhaltamaan. Edelleen sama poppoo jatkaa ja kohta se pöly on taas laskeutunut. Seuraaviin olympialaisiin on neljä vuotta aikaa ja nyt voi taas kolme vuotta tupakoida ja nostella housuja ennen kuin tuuletin alkaa jälleen pyörimään sekä vieno paskan tuoksu haisemaan. Siihen asti voidaan pyöritellä kaikenlaista mielikuvaa jostain muutoksesta ja paremmista ajoista, mutta aika kuluu ja mitään ei kuitenkaan tehdä. Valtio jatkaa rahan syytämistä saman vanhan koneiston pyörittämiseen ja vuosien päästä on taas uusien selitysten aika, että kaikkea kyllä suunniteltiin, mutta ei tässä neljässä vuodessa ennätetty saada aikaan yhtään mitään.

Johtoportaaseen pitäisi saada oikeita tekijöitä joilla ei ole menneisyyden painolastia olla se "hyvä mies". Esimerkkinä voi käyttää vaikka Liiga-seuroja mihin tällainen johtoportaan saunaseurailu johtaa. Kuinka moni Liiga-seura on kokeillut sitä entistä pelaajaa vaikka toimitusjohtajana. Aika moni ja tulos on ollut käytännössä aina huono. Johtajaksi ei vaan tule siten, että vaihtaa urheilukamat pukuun ja kravattiin. Eikä varsinkaan silloin jos palkkauksen peruste on olla puhdas joo joo mies ja se entinen huippu-urheilija on se CV:n paksuin rivi.

Muutos lähtee siitä, että koko koneisto järkeistetään ja paikoille etsitään oikeasti päteviä henkilöitä. Toisekseen saataville varoille pitää etsiä järkevät kohteet ja niiden käytöstä pitää johtoportaalla olla edes jonkilainen tulosvastuu. Jos rahaa ei aivan jokaiseen kulmaan riitä niin silloin pitää pystyä asioita priorisoimaan. Huippu-urheilu on huippu-urheilua ja se pitää pystyä erottamaan nykyisestä "koko Suomi liikkuu"-ajatuksesta. Mikäli tätä ei kyetä erottamaan vaan jatketaan samaan malliin, niin silloin voi lopettaa puheet mistään huippu-urheilusta ja alkaa puhumaan ainoastaan koko kansan urheilusta.

 

[Kyle]

Keskustelu dopingista on tietenkin haastavaa, kun ollaan pitkälti mutuilun varassa sen suhteen, mikä on tämän hetkinen tilanne.

Samoin naisten seipäässä Wilma Murron on monesti kuvailtu olevan tämän hetken huippuhyppääjistä fyysisimpiä, kun esimerkiksi Caudery tai Kennedy ovat teknisesti parempia. Painija Arvi Savolaisen kohdalla myös kuntotekijät tuntuvat olevan se vahvuus, mutta tekniset taidot matossa taas paljon perässä sarjan terävintä kärkeä.

Samaa mieltä. En kiistä etteikö dopingiin liittyvät asiat ehkäpä olisi toisaalta aina etuna muille maille Suomeen verrattuna mahdollisesti, koska Suomen antidopingin työ on maailman eliittiä kaikilla mittareilla, mutta dopingin tuomaa etua mielestäni usein liioitellaan. En jaksa uskoa 10% etuihin tuloksessa. Jos arvata pitäisi niin yksi kymmenesosa tuosta. Pitää myös muistaa, että tuskinpa mikään doping ei tekniikkaan suoraan vaikuta, mutta ehkä epäsuorasti parantuneiden ominaisuuksien myötä. Syyt menestymättömuuteen lienevät kuitenkin paljon monimutkaisempia aina taloudellisista tekijöistä yhteiskunnallisiin, joihin osaan voi helpommin vaikuttaa kuin toisiin,.

Pyrin välttelemään juupas-eipäs keskustelua doping-asioista koska ne tietyllä tapaa ovat vain uskomuksia. Todella vaikea näyttää toteen.

Oma kohtaiset näkemykseni perustuvat siihen, että viime vuosina on laajasti voima- ja kehonrakennuspiireissä entiset huiput myöntäneet avoimesti käyttäneen kaikkea mitä vain on saaneet käsiinsä. Ja samalla sieltä on tullut aika suoraa palautetta, että kaikessa urheilussa sitä käytetään, mutta nyt vain kehonrakennus- tai voimailupiireissä siitä on alettu avoimesti puhumaan. En esim. epäile, etteikö Suomessa olisi sen verran pienet piirit dopingaineiden jakeluverkostossa, etteikö siellä aika hyvä käsitys ole kenelle kiellettyjä aineita menee.

- Suomessa ja maailmalla käytetään isoja resursseja sekä suoritusta parantavien lääkkeiden kehittämiseen, että kieltämiseen. Harrastajien ei ole tarpeen käyttää aineita jotka ylipäätänsä ovat hirmu kalliita, että terveydelle haitallisia. Se satsaus mitä näihin käytetään puolesta ja vastaan tukee käytännössä vain urheilijoita jotka tekevät sitä ammatikseen.

- Itse olen jopa niin skeptinen, että uskon että Lahti 2001 oli vain jäävuoren huippu. Melkein sanoisin, että ihan järjestäen melkein kaikki sitä aikaisemmatkin talvi- tai kesäarvokisamitallit ovat tullee siten, että ollaan oltu ovelampia kuin testaajat. Ei Lahdessa pitänyt näkyä mitään testeissa ja ilman tuota yhtä yksittäistä kömmähdystä kukaan ei olisi koskaan epäillyt meiden hiihtosankareita. "Silloin vain nuoret liikkuivat enemmän"

- Ja ei kaikki doping aineet ole automaattisesti mitään pahoja, moni voi olla oikeasti joku reseptilääke jolla on suoritusta parantava lääke. Toisaalta taas ei dopingit ole mikään oikotie onneen jota käyttämällä tarvitsee reenata vähemmän - päinvastoin. Monesti doping aineet mahdollistavat sen, että pystyt treenaamaan 6-7 päivää viikossa täysiä, että palautusaika on lyhyt. Puhdas urheilija tarvitsee sen ylimääräisen lepopäivän. Pelkästään tekniikkatreenissä tuo mahdollisimman lyhyt palautumisaika on huipputärkeä juttu, väsyneillä lihaksilla on yhtä tyhjän kanssa treenata tekniikkaa.

- Olen ihan varma, että nykyisistäkin Olympiakäviöistä moni käyttää harjoituskaudella kiellettyjä aineita siellä vaan tiedetään koska tulee testit ja siten kannattaa antaa puhdas näyte. Se mitä peräänkulutan Suomen antidoupingliitolta, olympiakomitealta tai miltä tahansa taholta jolla on vaikutusvaltaa testaukseen, jos oikeasti haluttaisiin menestyä olisi se, että esim puolivuotta ennen olympiakisoja annettaisiin epäsuorasignaali että "meidän testaus järjestelmä reistailee". Jos urheilijat ovat puhtaita läpi harjoituskauden niin eihän tuo vaikuta kehenkään mitenkään. Sen sijaan, ehkä tälläinen ilmoitus takaisi sen, että koko vuoden kuntohuippu saataisiin ajotettua juuri oikeaan hetkeen eli Olympialaisiin. Puolivuottakin olisi pitkä aika, mutta edes pari kuukautta jolloin varmistettaisiin, ettei meidän urheilijatoivojen ulkopuolelta suuremmin nousta kisakoneeseen mutta nykyiset huiput saavat sen saman edun mitä kenties vastustajansa.


Tässä hyvä artikkeli muutaman vuoden takaa Essee: Dopingin kilpajuoksu on tullut urheiluun jäädäkseen

 

[ahal]

Siirretty 2024 ketjusta tänne:

Niin jos miettii omasta lapsuudestani ja teinivuosistani vaikkapa näitä urheilijoita, jotka ovat olleet omissa lajeissaan niitä urheilijoita, jotka olivat ihan aidosti niitä olympialaisten ja MM-kisojen "kultamitaliurheilijoita". Siis, että heiltä odotettiin kultamitalia, tai ainakit nyt ihan vähintään jonkin väristä mitalia ja näytöt puhuivat puolestaan, että sitä oli myös täysin realistista odottaa. Joiltakin se onnistui myös näissä suurissa arvokisoissa, ja joiltakin ei. Joillakin se aivan absoluuttisella huipulla olo kesti vain 1-2 arvokisojen ajan, ja joillakin pidempään.

Sievisen lisäksi tulee mieleen ainakin Valentin Kononen, Janne Ahonen, Hannu Manninen, Heli Rantanen, Arsi Harju, Aki Parviainen, Antti Kasvio, Jani Soininen, Samppa Lajunen, Mika Myllylä, Thomas Johanson/Jyrki Järvi, Seppo Räty, Juha Hirvi, Marko Yli-Hannuksela, Tanja Poutiainen, Kalle Palander, Virpi Sarasvuo (os. Kuitunen), Janne Lahtela, Matti Hautamäki, viestihiihdot naisissa ja miehissä, sekä joukkuekilpailut mäkihypyssä ja yhdistetyssä.

Nuo kaikki mahtuvat reilun 10 vuoden aikaikkunaan.

Sitten kun miettii vaikka tästä taaksepäin suunnilleen samalta ajanjaksolta, niin ketä ovat olleet sellaiset ns. "vastaavan kaliiberin" urheilijat?

Saattaa olla, että jonkun unohdan, mutta nopeasti mietittynä tulee Kaisa Mäkäräinen, Tero Pitkämäki, Iivo Niskanen, Krista Pärmäkoski ja Enni Rukajärvi. Vähän kun venyttää, niin Kerttu Niskasen, Antti Ruuskasen ja Mira Potkosen saa vielä mahdutettua.

Niin onhan nämä aivan siellä kiistattomalla huipulla olevat urheilijat aivan valtavasti vähentyneet.

Se mikä enemmän tai vähemmän kaikkia näitä mainittuja nimiä yhdistää on ollut aivan maaninen suhtautuminen harjoittelemiseen ja menestymiseen. Sitä se vaatii.

Enkä nyt sano sitä, että nykyiset urheilijamme olisivat jotenkin asenteeltaan löysiä. Mutta jotain meidän huippu-urheilun saralla kuitenkin on jo pitkään tehty todella huonosti.

Suomalaisessa urheilussa ovat iät ja ajat pärjänneet sisukkaat ja jonkin verran omapäiset puurtajat. Ovat uskoneet omaan juttuunsa ja jaksaneet vuodesta toiseen tahkota kilometrejä ja kiloja. Tähtäin on kuitenkin ollut suurissa tapahtumissa, ei kyläkisoissa. Adolfin listaan voi lisätä mm. olympiavoittajat Pertti Karppinen ja Mikko Kolehmainen. Molemmat osallistuivat useisiin olympialaisiin 70-90-luvuilla. Tahto rautainen vei läpi harmaan kallion, kuten laulussa sanotaan. Heidän kaltaisiaan himoharjoittelijoita ei tahdo enää löytyä ruuhkaksi asti.

Maaninen harjoittelija on ollut myös muuan nuori seiväshyppääjä, Duplantis. Hyppäämisen alkeet opittiin jo tarhaikäisenä, ja urheilijavanhemmat ovat osanneet tukea ja kannustaa lastaan monipuolisesti. Tulokset ovat kaikkien tiedossa. Meillä jotain vastaavaa voisi olla Niskasen perheen omistautuminen sisarusten urheiluharrastukseen. Haastatteluissa niin Kepa kuin Iivokin ovat kiitelleet vanhempiensa monipuolista tukea. Toki pelkkä tuki ei riitä menestykseen, jos homma ei nuorelle itselleen maistu.

2000-luvun trendi on ollut monien joukkuelajien kasvava suosio. Menestys aikuisissa lisää nuortenkin intoa. Lisäksi joukkuelajit ovat sikäli "armolliset", että yhdessä voitetaan tai hävitään. Harvoin enää yhtä pelaajaa nostetaan tikun nokkaan tai tuupataan roviolle. Lisäksi joukkuelajien harrastaminen voi olla halvempaa kuin yksilölajeissa. Seurasta riippuen.

Ajat muuttuvat vuosikymmenten mukana eikä paluuta menneisyyteen ole. Toki vanhoja hyviä aikoja on kiva muistella, mutta kilpailu tänään on monin verroin kovempaa kuin vaikkapa 50 vuotta sitten (121 maata 1972, 192 vuonna 2024). Suomen kannalta "uusi normaalitavoite" voisi olla a) urheilijan pääsy kisoihin ja b) finaalipaikka omassa lajissaan. Voitto on sitten bonusta ja usein milleistä ja tuurista kiinni.

 

[Pavlikovsky]

Olipa mainio puheenvuoro Konoselta eilisessä olympiastudiossa. Rohkeaa, perusteltua ja selkeää kritiikkiä. Erityisesti ydinsanat toimintamalli sekä voittamisen kulttuuri ovat sellaisia, joita on hyvä alleviivata. Niitä nimittäin ei ole ja johtuen todennäköisesti ensin mainitusta johtaen viimeisimmäksi mainittuun.

Kononen on tarkastellut huippu-urheilua monelta tasolta eli ensin menestyvänä mestaritason kävelijänä ja sen jälkeen ruohonjuuritason valmennuksessa, mutta myös organisaation tasolla, koska totesi hakeneen tuota Heikkisen paikkaa aikanaan haussa. Nyt tarvitaan juuri tätä eli puhutaan asioiden oikeilla nimillä ja ihan ensimmäiseksi ennen kuin vastuuta aletaan pakoilemaan, niin myönnettäisiin tehdyt virheet prosessissa. Siitä kaikki alkaa. Jos sitä ei tapahdu, en jaksa itse uskoa mihinkään muutokseen. Voidaan kyllä taivastella nykytilannetta ja olla huolestuneita tilanteesta, mutta mitä se konkretia on, niin se jää arvoitukseksi.

 

[adolf]

Suomen kannalta "uusi normaalitavoite" voisi olla a) urheilijan pääsy kisoihin ja b) finaalipaikka omassa lajissaan. Voitto on sitten bonusta ja usein milleistä ja tuurista kiinni.

Jos Norjasta, Tanskasta ja Ruotsista löytyy tämän vuosituhannen aikana nähtyä olympiamenestystä, niin on perinjuurin kummallista, että täältä Suomesta ei muka olisi mahdollista nousta sellaisia urheilijoita, joiden mitaleille pääsemistä ei tarvitsisi laskea tuurin varaan tai että se nähtäisiin jonkinlaisena bonuksena.

Ei voi olla niin, että se on taso johon tyydytään. Eli nämä pistesijat, jotka nyt saavat mielestäni aivan aiheettoman suurta huomiota.

 

[MegaForce]

Seison korjattuna, kun olin käsittänyt, että myös hänen äitinsä olisi slovakki.

Sikälihän nämä ovat haastavia kysymyksiä, etenkin kuten olen sanonut, globalisaation myötä moninaisen taustan omaavien suomalaisten määrä tulee vain kasvamaan tulevaisuudessa.

Nyt kun Suomi on ottamassa askelia kohti kapeakatseista nationalismia, missä monen mielestä ainoastaan kapeat kriteerit omaavat ihmiset kelpaavat suomalaisiksi, en ihmettelisi, vaikka tulevaisuudessa yhä useampi Suomea edustamaan oikeutettu urheilija valitsisi toisin.

En usko, että poikkeuksellinen eristäytyminen, kapeakatseisuus ja (ääri)nationalismi ovat suuria (tai sen suurempia) trendejä Suomessa, kuin muuallakaan. Suomen jalkapallo- koripallo- ja olympiajoukkueeseen tulee lisää diversiteettiä tulevaisuudessa vääjämättä, kuten muutenkin yhteiskuntaan.

Mielenkiintoinen havainto on ollut itseltäni, että moni liikkuvista maahanmuuttajataustaisista ja kantasuomalaisista nuorista (noin 8-13 vuotiaista) keitä olen täällä Helsingissä nähnyt jalka- tai koripallo kädessään lenkkarit jalassa, puhuvat keskenään samoista globaaleista tähdistä kuin muutkin ikäisensä. Esikuvia ovat nykyään esimerkiksi Lamine Yamal, Karim Benzema, Kylian Mbappe, Jude Bellingham, sekä Noah Lyles. Vanhoja legendoja taas Usain Bolt ja LeBron James, mutta moni heistä ei ole koskaan nähnyt tai muista Boltin juokseen. Kulttuuri on tämän suhteen muuttumassa. Omalle sukupolvelleni Saku Koivu ja Teemu Selänne olivat niitä sankareita. Nykypäivän teini-ikää lähestyvä sukupolvi ei näitä kovin hyvin edes tunne tai tiedä. Torino 2006:sta eivät myöskään ole koskaan kuulleet. Osalle heistä tämä kesä oli myös ensimmäinen kerta, kun Suomi jäi jalkapallon EM-kisojen ulkopuolelle.

 

[Pavlikovsky]

Maaninen harjoittelija on ollut myös muuan nuori seiväshyppääjä, Duplantis. Hyppäämisen alkeet opittiin jo tarhaikäisenä, ja urheilijavanhemmat ovat osanneet tukea ja kannustaa lastaan monipuolisesti. Tulokset ovat kaikkien tiedossa. Meillä jotain vastaavaa voisi olla Niskasen perheen omistautuminen sisarusten urheiluharrastukseen. Haastatteluissa niin Kepa kuin Iivokin ovat kiitelleet vanhempiensa monipuolista tukea.

2000-luvun trendi on ollut monien joukkuelajien kasvava suosio. Menestys aikuisissa lisää nuortenkin intoa. Lisäksi joukkuelajit ovat sikäli "armolliset", että yhdessä voitetaan tai hävitään. Harvoin enää yhtä pelaajaa nostetaan tikun nokkaan tai tuupataan roviolle. Lisäksi joukkuelajien harrastaminen voi olla halvempaa kuin yksilölajeissa. Seurasta riippuen.

Kyllä. Mikäli oman lajin aivan absoluuttinen huippu kiinnostaa, niin silloin työmäärän on oltava kertakaikkisen hurja lapsuudesta lähtien ensin hyvin monipuolisesti elimistöä kuormittaen ja jatkuvasti spesifimmin itse lajia kohden. Luonnollisesti vaatimustaso nousee jatkuvasti ja siten kehittävät ärsykkeet ja täten kaiken muun tulee olla alisteista harjoittelulle. Duplantiksen dokumentin nähtyäni hommahan menee juuri noin. Siellä faija piti vaatimustasoa yllä lujaa. Miten hyvin tuollainen treenimäärä istuu muuhun elämään ja koulunkäyntiin on asia erikseen, mutta kilpailluissa lajeissa pitää olla se poikkeusyksilö, joka kasvaa sisältäpäin vaativan harjoittelun filosofiaan.

Niskaset ovat vielä iästään johtuen viettäneet lapsuuttaan aktiivisessa ympäristössä hyvin todennäköisesti ilman sähköskuutteja, älylaitteita tai muita vempeleitä ja olen käsittänyt, että kuuluisat pohjat on luotu Vieremän maastoissa erittäin monipuolisesti ja hiihtoonhan tuo sopii kuin Kasatonov Neuvostoliiton ylivoimapeliin. Tänä päivänä tällainen valmistautuminen muuttuu talvilajeissakin yhä hankalammaksi, kun maaseudut tyhjenevät ja erittäin varhain pitää olla valmis muuttamaan ties minne lukioihin satojen kilometrien päähän opiskelemaan/urheilemaan, joka on vaativa yhdistelmä iässä, jolloin suurimmat kehitysharppaukset pitäisi ottaa.

Joukkuelajit kiinnostavat varmasti kollektiivisuuden, näkyvyyden, houkuttelevuuden ja esimerkkien kautta. Isoissa kaupungeissa joku liigakiekko on moninkertaisesti enemmän näkyvillä kuin jotain juoksusuoraa edes takaisin ravaava kävelijä tai syksyn loskissa urheilukenttää ympäri kaahaava maileri.

Joukkuelajit ovat fasiliteeteiltaan yksinkertaisesti mukavampia harrastaa Suomen haastavissa olosuhteissa. Kohtuullisen tasoiset palloilu/jäähallit/sisäfutishallit, joissa ryhmässä toimitaan harjoitusten/pelimatkojen muodostaessa toiminnan perustan, jossa sosiaalinen ulottuvuus tulee samalla täytettyä, koska usein joukkueet ovat täynnä luokkakavereita ym. joten siirtymä koulumaailmasta vapaa-ajan palloiluharrastukseen on luonteva. Joukkueena tekeminen on henkisesti helpompaa, koska voitot ja häviöt ja ilot sekä murheet jaetaan eikä kukaan ota kontolleen useinkaan koko tappiota. Pelikausi on selkeä ja monesti kaikki on valmiiksi suunniteltua. Tehkää tuo tämä se ja kierrä tuolta ja olkaa siellä täällä tuolla siihen aikaan ja bussi lähtee sinne silloin ja palaa tällöin ym.

Yksilölajit ovat usein aivan jotain muuta ja mikäli unohdamme laskuista golfit ja purjehdukset, niin rahan puute sekä kehnohkot fasiliteetit ympäri vuoden ovat alituinen riesa. Esimerkkinä yleisurheilu. Suomen sääolot eivät kannusta juurikaan yleisurheilun harrastamiseen kesäkuukausia lukuunottamatta. Pimeä tulee varhain sekä kylmät kelit, joka on lihaksistolle kaikkea muuta kuin optimi. Hallit ovat usein varattuja, ahtaita sekä monikin jo pian ajasta jälkeen jääneitä ja kun tammikuussa -27 asteen pakkasesta siirryt sisätilaan, niin ensimmäinen tunti varmaan menee lämmitellessä. Yksilöurheilussa harjoittelu tapahtuu lähtökohtaisesti yksin, koska vastaat itse harjoittelusta.

Ei nykynuori ehkä oikein tahdo innostua jostain varsaloikista lokakuun pimeydessä, mutta sekin työ olisi tehtävä, jos lajin vaatimaa vuosisuunnitelmaa haluaa noudattaa edes kansallisellakin tasolla mielestäni. Yksilöurheilija on koko hommasta aivan eri tasolla vastuussa kuin samanikäinen joukkueurheilija mielestäni. Mitä syöt ja miten paljon nukut ja mikä on päivän vireystila tänään ja voitko sen treenin tehdä nyt ja onkohan se paskainen juoksusuora nyt vapaana ja sitä rataa. Monenlaista kompromissia. Edelleen tämäkään ei varmaan suurinta osaa kiehdo lainkaan. Lisäksi vastaat itse suorituksesta toki niin hyvässä kuin huonossa. Tähän päälle jatkuvasti nousevat treenimäärät ja koulut sun muut alkaa olla sellainen yhtälö, että en ihmettele mikseivät yksilölajit juurikaan vedä. Toisaalta ehkä juuri tämän takia yksilölajien puolelta ponnistaa yhteiskuntaan tosi fiksua, järjestelmällistä ja valmista tyyppiä työelämään joukkuelajeja yhtään toki nälvimättä. Yksilölajien urheilijat ovat tottuneet tähän aikataulutukseen, paineeseen ja erilaiseen toimintaan.

Mikäli se raha saataisiin ohjattua entistä tehokkaammin urheilija-valmentajaparin käyttöön ns. huipputasolla, niin se mahdollistaisi esimerkiksi leiritykset paikoissa, jossa maailman huippu-urheilija tulee harjoitella eli yleisurheilun tapauksessa mahdollisimman lämpimissä olosuhteissa ja vaikkapa sellaisessa paikassa, jossa leireilisi muita lajin huippuja. Jatkuva testaaminen/kisaaminen lajin huippuja vastaan on kehittävää. Sen takia itse olen hieman skeptinen siitä, että vaikka Suomessa keskitettäisiin kaikki maan huiput keskenään kisaamaan, niin nostaako se meitä yhtään sen lähemmäksi maailman huippua ko. lajissa? Vaikeita kysymyksiä, vähän vastauksia.

 

[lunde]

Suomalaisessa urheilussa ovat iät ja ajat pärjänneet sisukkaat ja jonkin verran omapäiset puurtajat. Ovat uskoneet omaan juttuunsa ja jaksaneet vuodesta toiseen tahkota kilometrejä ja kiloja. Tähtäin on kuitenkin ollut suurissa tapahtumissa, ei kyläkisoissa.

Olipa mainio puheenvuoro Konoselta eilisessä olympiastudiossa. Rohkeaa, perusteltua ja selkeää kritiikkiä. Erityisesti ydinsanat toimintamalli sekä voittamisen kulttuuri ovat sellaisia, joita on hyvä alleviivata. Niitä nimittäin ei ole ja johtuen todennäköisesti ensin mainitusta johtaen viimeisimmäksi mainittuun.

Nämä kommentit liittyvät mielestäni yhteen. Niin Kononen kuin studiossa hänen vieressä istuneen ex-huippulentopalloilija Riikka Lehtosen puheenvuorot kertoivat tästä samasta. Suomalaisessa huippu-urheilussa palaa rahaa rakenteisiin, mutta sitten kuitenkin puuttuu se urheilijoita oikeasti tukeva järjestelmä, joka nostaisi nuorten arvokisoissa muiden Pohjoismaiden urheilijoiden tasolla pärjäävät lupaukset myös aikuisten tasolla mitalitason urheilijoiksi.

Lehtonen kertoi oman kokemuksensa, miten hän olympiatavoitteensa vuoksi vaihtoi huippulentopallouran rantalentikseen, koska näki siellä paremman mahdollisuuden taistella olympiavoitosta oman uransa aikana. Hän kertoi myös, että hän itse ja taustaryhmänsä joutuivat rakentamaan olympiatavoitetta tukevan polun. Mitään valmista järjestelmää siihen ei ollut ainakaan rantalentiksen puolella.

Sama tilanne vaivaa todennäköisesti suurinta osaa olympialajeista. Jopa niitä entisiä menestyslajejakin. Satunnainen orastava menestys ja jättipotit ovat liikaa yksittäisen urheilijan ja hänen taustaryhmänsä osaamisen ja rahkeiden varassa. Kun vastassa on yhä useamman huippumaan isot koneistot, niin perinteinen romantisoitu yksin puurtaminen jossain suolla rämpimällä ei vaan johda todennäköisyyksienkään perusteella kovin usein jättipottiin.

Suomessa tehdään ymmärtääkseni kyllä paljon hyvää tutkimusta ja innovaatioita urheiluunkin liittyen, mutta isompi järjestelmällinen urheilijoita huipulle nostava ja tukeva koneisto puuttuu tai vähintäänkin sen menneisyydessä menestystä jauhaneet rattaat ovat huoltamatta ja ruosteessa.

Tämä on todennäköisesti ainakin osittain populismia, mutta Konosenkin kommentit alleviivasivat omaa käsitystä huippu-urheilun rajallisten resurssien valumista liian usein urheilupomojen raskaaseen byrokratiaan, eikä kentälle urheilijoihin ja valmentajiin.

2000-luvun trendi on ollut monien joukkuelajien kasvava suosio. Menestys aikuisissa lisää nuortenkin intoa. Lisäksi joukkuelajit ovat sikäli "armolliset", että yhdessä voitetaan tai hävitään. Harvoin enää yhtä pelaajaa nostetaan tikun nokkaan tai tuupataan roviolle. Lisäksi joukkuelajien harrastaminen voi olla halvempaa kuin yksilölajeissa. Seurasta riippuen.

Tämä todennäköisesti selittää ainakin osittain olympialaisten yksilölajien romahdusta samalla, kun kilpailu on tiukentunut. Palloilulajien maajoukkueet ovat pärjänneet viime vuosikymmeninä huomattavasti paremmin kuin menneinä vuosikymmeninä. Näihin lajeihin on myös osoitettu resursseja niin julkisista kuin yksityisistäkin varoista merkittävästi. Itseäni palloilulajien suurena ystävänä tuo toki lämmittää, mutta ymmärrän, että se on ihan hyvin voinut vähentää yksilölajien resursseja ja tehdä niihin liittyvästä puurtamisesta vähemmän houkuttelevaa.

En tiedä, onko kyse myös isommasta muutoksesta kaupungistumiseen liittyen vai onko suomalainen mielenmaisema ja luonne muuttunut yksin puurtajasta enemmän tiimipelaajaksi. Ainakin jo koulumaailma ohjaa vahvasti jälkimmäiseen, vaikka toki nykyinen koulumaailma vaatii myös entistä enemmän itseohjautuvuutta.

Tämä viesti lähti nyt rönsyilemään vähän joka suuntaan, mutta toivottavasti tässä on edes jotain järkeä ja joku punainen lanka löydettävissä.

 

[ahal]

Jos Norjasta, Tanskasta ja Ruotsista löytyy tämän vuosituhannen aikana nähtyä olympiamenestystä, niin on perinjuurin kummallista, että täältä Suomesta ei muka olisi mahdollista nousta sellaisia urheilijoita, joiden mitaleille pääsemistä ei tarvitsisi laskea tuurin varaan tai että se nähtäisiin jonkinlaisena bonuksena.

Ei voi olla niin, että se on taso johon tyydytään. Eli nämä pistesijat, jotka nyt saavat mielestäni aivan aiheettoman suurta huomiota.

Näen, että kyse on paljolti kulttuurisista asioista. Muut pohjoismaat ovat esim. monissa palloilulajeissa (pl. jääkiekko, säbä, koris, lentis...) Suomea edellä ja siellä on laajempi harrastuspohja sekä vankempi historia. Lisäksi on yleistä, että monet yksilöurheilijat treenaavat "joukkuemaisesti" toisiaan tukien ja kannustaen. Viime vuosien hiihtomenestys Ruotsissa ja Norjassa on oiva osoitus keskinäisestä kilpailusta, joka hyödyttää jokaista, mutta ei ole välttämättä pois keneltäkään.

Voi olla, että meillä ollaan menossa samaan suuntaan harjoittelussa, mutta vielä olemme takamatkalla. Mutu-tuntuma myös on, että meillä on vähemmän rahaa käytettävissä yksilöä kohti kuin naapureilla. Urheilujärjestöjen johto voi (ja sen kuuluukin) huolehtia talouspuolesta, mutta mikään 1-3 vuoden projekti ei välttämättä tuota toivottua tulosta. Pitkässä juoksussa tulisi kiikaroida aina 5-10 vuotta eteenpäin.

 

[adolf]

Vaikka joukkuelajit vetävätkin enemmän lapsia ja ovat houkuttelevia, sekä helppoja lapsille ja vanhemmille, niin ei tuokaan nyt oikein kanna vettä kuitenkaan kovinkaan pitkälle minun mielestäni.

Tanskassa on about saman verran asukkaita, kuin meillä. Voittivat juuri olympiakultaa käsipallossa, ja ovat lisäksi jalkapallossa valtavasti Suomea edellä. Näiden kahden erittäin vetovoimaisen joukkuelajin lisäksi ovat myös yksilölajeissa Suomea valovuosia edellä kesäolympialaisissa.

Ruotsissa lahjakkaita urheilijoita vie ainakin jääkiekko, jalkapallo, käsipallo ja salibandy. Siitä huolimatta ihan sama tarina.

Norjassa on saman verran asukkaita, kuin meillä. Siellä ei sillä tavalla ikinä ole ollut niin vahvaa kulttuuria pallopeleissä, kuin ehkä korkeintaan käsipallon suuntaan. Ovat talviolympialaisten supervalta ja sen lisäksi ovat viime vuosikymmenet myös kesäolympialaisissa menestyneet yksilölajeissa todella selkeästi Suomea paremmin.

Suomi on pudonnut täysin kyydistä.

 

[ahal]

Suomi on pudonnut täysin kyydistä.

Juu, olen samaa mieltä tästä, mutta yritin ääneen pohtia mistä moinen johtuu. Helppoja ja yksinkertaisia ratkaisuja ei lie näköpiirissä enkä kadehdi urheilujohtoakaan, mutta kasa pitää tonkia pohjia myöten. Asetelman, että "meillä on vahva johto mutta heikko kenttä", kääntäisin mieluusti toisinpäin. Katsotaan, mitä syksy tuo tullessaan.

 

[vanukas]

Vaikka joukkuelajit vetävätkin enemmän lapsia ja ovat houkuttelevia, sekä helppoja lapsille ja vanhemmille, niin ei tuokaan nyt oikein kanna vettä kuitenkaan kovinkaan pitkälle minun mielestäni.

Tanskassa on about saman verran asukkaita, kuin meillä. Voittivat juuri olympiakultaa käsipallossa, ja ovat lisäksi jalkapallossa valtavasti Suomea edellä. Näiden kahden erittäin vetovoimaisen joukkuelajin lisäksi ovat myös yksilölajeissa Suomea valovuosia edellä kesäolympialaisissa.

Ruotsissa lahjakkaita urheilijoita vie ainakin jääkiekko, jalkapallo, käsipallo ja salibandy. Siitä huolimatta ihan sama tarina.

Norjassa on saman verran asukkaita, kuin meillä. Siellä ei sillä tavalla ikinä ole ollut niin vahvaa kulttuuria pallopeleissä, kuin ehkä korkeintaan käsipallon suuntaan. Ovat talviolympialaisten supervalta ja sen lisäksi ovat viime vuosikymmenet myös kesäolympialaisissa menestyneet yksilölajeissa todella selkeästi Suomea paremmin.

Suomi on pudonnut täysin kyydistä.

Onhan se varmaan totta, että jos Suomi päättäisi liittyä Norjaan niin neljän vuoden päästä Suomen alueelta tulevat urheilijat tahkoaisivat useamman mitalin ja kahdeksan vuoden päästä 6-8. Suomalaiset eivät ihan samanlaista liikkujakansaa ole kuin norjalaiset, mutta vahvuudet on meilläkin.

 

[Pavlikovsky]

Vaikka joukkuelajit vetävätkin enemmän lapsia ja ovat houkuttelevia, sekä helppoja lapsille ja vanhemmille, niin ei tuokaan nyt oikein kanna vettä kuitenkaan kovinkaan pitkälle minun mielestäni.

Juu ei se joukkuelajien vetovoima ainoa syy ole, mutta olen itse melko varma, että se vie mennessään useiksi vuosiksi potentiaalisesti yksilölajeissa ehkä kohtuullisen hyvinkin menestyviä urheilijoita, jotka taas eivät joukkuelajeissa esille pääse.

Esimerkkinä helsinkiläinen 19 - vuotias pikajuoksija Laszlo Merenyi, joka lopetti jalkapalloilun ja siirtyi HKV:en yleisurheilijaksi pikajuoksuun niin, että säännöllistä harjoittelua on tapahtunut viime syksystä asti muistaakseni koordinoidusti. Noh, Merenyi juoksi näillä pohjilla 10,27 n. reilu kuukausi sitten. Suomen ennätys miesten 100 metrillä on Samuelssonin 10,12. Okei, Merenyilla oli takana +2,1 m/s tuulta, mutta siitä huolimatta. Tuolla taustalla (viime syksy) ja noin lujaa. Tuomas Raja kertoi muistaakseni tästä Kalevan Kisojen yhteydessä lähetyksessä ja sittemmin luin myös hänestä, kun juoksi tuon hurjan ajan. Jos hän olisi alunperin siirtynyt sadalle metrille, niin kuinka lujaa nyt mentäisiin?

 

[I am not Jesus]

Juu ei se joukkuelajien vetovoima ainoa syy ole, mutta olen itse melko varma, että se vie mennessään useiksi vuosiksi potentiaalisesti yksilölajeissa ehkä kohtuullisen hyvinkin menestyviä urheilijoita, jotka taas eivät joukkuelajeissa esille pääse.

Esimerkkinä helsinkiläinen 19 - vuotias pikajuoksija Laszlo Merenyi, joka lopetti jalkapalloilun ja siirtyi HKV:en yleisurheilijaksi pikajuoksuun niin, että säännöllistä harjoittelua on tapahtunut viime syksystä asti muistaakseni koordinoidusti. Noh, Merenyi juoksi näillä pohjilla 10,27 n. reilu kuukausi sitten. Suomen ennätys miesten 100 metrillä on Samuelssonin 10,12. Okei, Merenyilla oli takana +2,1 m/s tuulta, mutta siitä huolimatta. Tuolla taustalla (viime syksy) ja noin lujaa. Tuomas Raja kertoi muistaakseni tästä Kalevan Kisojen yhteydessä lähetyksessä ja sittemmin luin myös hänestä, kun juoksi tuon hurjan ajan. Jos hän olisi alunperin siirtynyt sadalle metrille, niin kuinka lujaa nyt mentäisiin?

Niin vai olisiko jo treenannut paikat rikki tai vähintään ylikuntoon?

 

[adolf]

Juu ei se joukkuelajien vetovoima ainoa syy ole, mutta olen itse melko varma, että se vie mennessään useiksi vuosiksi potentiaalisesti yksilölajeissa ehkä kohtuullisen hyvinkin menestyviä urheilijoita, jotka taas eivät joukkuelajeissa esille pääse.

Ihan varmasti on näin, että joukkuelajit vievät Suomessa paljon sellaisia urheilijoita mennessään, jotka olisivat erittäin lahjakkaita jossain yksilölajissa.

Mutta pointtina on se, että eikö se sitten muka tee sitä muissakin maissa? Ihan samalla tavalla se jalkapallo imee puoleensa lahjakkaimpia urheilijoita Tanskassa, Ruotsissa tai vaikkapa Kroatiassa. Joku Slovenia tai Serbia pärjää erittäin hyvin useassakin erittäin kilpaillussa ja globaalissa palloilulajissa. Myöskin Tsekissä jääkiekko ja jalkapallo ovat hyvin suosittuja.

Palloilulajien menestyksestä huolimatta nämä maat ovat valtavasti Suomea edellä myös yksilölajeissa olympialaisissa. Tätä tahdoin sanoa. Ei Suomessa pidä sen taakse mennä, että kun palloilulajit vievät lahjakkaat urheilijat. Niin ne vievät todella monissa muissakin maissa, ja silti on onnistuttu rakentamaan valtavan paljon parempaa menestystä myös siellä yksilölajien puolella. Väestömäärät eivätkä vauraammat yhteiskunnat myöskään voi käydä mistään tekosyystä.

Jotain näissä hyvin monissa maissa vaan tehdään paremmin, kuin täällä.

 

[Steril]

Mutta pointtina on se, että eikö se sitten muka tee sitä muissakin maissa? Ihan samalla tavalla se jalkapallo imee puoleensa lahjakkaimpia urheilijoita Tanskassa, Ruotsissa tai vaikkapa Kroatiassa. Joku Slovenia tai Serbia pärjää erittäin hyvin useassakin erittäin kilpaillussa ja globaalissa palloilulajissa. Myöskin Tsekissä jääkiekko ja jalkapallo ovat hyvin suosittuja.

Kyllä. Ja Kroatia, Slovenia tms. ovat populaatioltaan niin pieniä maita, että väestömassan kapeuteen vetoaminen olisi puhdasta itsepetosta. Sloveniassa päälle kaksi miljoonaa ihmistä ja silti siellä on parempi jalkapallojoukkue, lentopallojoukkue, koripallojoukkue ainakin ja lisäksi runsaasti parempia yksilöurheilijoita (myös talvilajeissa). Kroatiasta puhumattakaan.

Enkä nyt niele sitäkään että juuri suomalaisilla olisi ratkaisevasti huonommat geenit...

 

[IceWalker]

Nopeast googlasin noita lisenssimääriä ja oheisen vuodelta -23 oleva artikkeli pisti silmään (Salon Seudun Sanomien juttu liittyen YU-lisenssimääriin) Analyysi: Kenttiä riittää, mutta ei harrastajia – yleisurheilu on menettänyt kuudessa vuodessa 10 000 harrastajaa ja pudonnut suosiossa jo koripallon taakse

Tuosta kun lukee, niin ei liene menestystä odotettavissa tulevaisuudessa edes sitä vähää kuin nyt. Vuonna -22 oli SUL:lla lisenssiurheilijoita enää reilut 21 tuhatta ja niistä esimerkiksi 13-17 vuotiaita poikia reilu 1700 ja samana vuonna vastaavan ikäisiä poikia oli jalkapallossa (lisenssipelaajia) reilut 21 000 ja artikkelissa mainitaan että vuoden -23 SM kisoissa esimerkiksi 14 vuotiaden 300 metrin aidoissa oli ollut vahvat kaksi osallistujaa. Kun ikäluokat vielä pienenevät niin voi olla kohta tilanne että tuossa poikien ikäryhmässä 1000 lisenssiurheilijan määrä on vielä kova haaste.

Jos miettii sitä, että miesten puolella tuosta 1700 urheilijan ryhmästä pitäisi löytyä ne mitalitoivot Los Angelesiin ja sitä seuraavalla olympiadille niin ei tuo kovin lupaavalta näytä.

Tilanne pojissa on se, että monessa lajissa osallistujia ei riitä edes mitalikorokkeelle pm- kisoissa. Jos siis haluaisi itselleen kovan saldon nuoruuden urheiluista, pojan kannattaisi harrastaa yleisurheilua. Ainoa lohtu tässä varsin synkässä tilanteessa on se, että kilpailu miehissä on niin kovaa, ettei juuri mikään harrastajamäärä takaa huippuyksilöiden esiinmarssia. Sääli tosin, jos finnkampen joudutaan tulevaisuudessa lopettamaan harrastajien vähyyden vuoksi.

Tytöissä taas jopa pm-tasolla on tervettä kilpailua, halua menestyäkin. Onhan olemassa joitakin hyviä roolimalleja kuten Kosonen, Vanninen tai Murto.

Kunpa suomalaisia kiinnostaisi joukkuelajeista vesipallo ja käsipallo edes sen verran, että saataisiin joukkue mukaan. Voisi noita lajeja näyttää vähän enemmän, niin voisi lasten kiinnostuskin lisääntyä.

Käsipallo on aika lailla rajoittunut ruotsinkieliseen etelärannikkoon, Karjaalla lienee vieläkin ihan aitoa kulttuuria lajin parissa. Vesipallomaajoukkueemme ei ole niitä menestyksekkäimpiä, otos viime EM-karsinnoista:

• Slovenia - Suomi 25-4
• Suomi - Romania 6-19
• Sveitsi - Suomi 15-10

Käsipallossa menestys lienee vielä vaikeampaa, mutta ehkä vesipallossa voitaisiin pärjätä hieman vähemmällä vaatimustasolla. Joskus on nähty nopeitakin nousuja kv. palloiluissa ja onhan Suomellakin tuo legendaarinen curling-menestys takanaan.

 

[adolf]

Kroatia esimerkiksi on ihan käsittämätön maa. Maassa vähän päältä 4 miljoonaa asukasta. Jalkapallon MM-kisat(!) 2018 hopeaa ja 2022 pronssia.

Koripallossa EM-kisojen vakiokävijä, ja ovat vielä 2010-luvulla hyvin pärjänneetkin siellä. Pronssimatsissa parhaimmillaan.

Vesipallossa maa kuuluu lajin suurmaihin. Viimeinen MM-kulta on vuodelta 2017. Pariisista tuli olympiahopeaa.

Myös käsipallossa ovat MM- ja EM-kisojen vakiokävijöitä. Ja ovat siellä menestyneetkin ihan hyvin. Mitalejakin joskus ollut kotiin tuotavina.

Ja silti 24 mitalia enemmän, kuin Suomella viimeisten 4 olympiadin aikana. Esimerkiksi nyt päättyneissä Pariisin olympialaisissa voittivat 7 mitalia, joista 6 tuli yksilölajeista.

Miten 4-miljoonainen kansa, joka on onnistunut viimeisen 6 vuoden aikana voittamaan maailman kilpailluimmassa urheilulajissa 2 kertaa mitalin kykenee tämmöiseen? Tuo on aivan käsittämätön fakta, että tuollainen menestys jalkapallossa on tämän kokoiselta kansakunnalta kyetty vielä yhdistämään tuollaiseen menestykseen muissa palloilulajeissa sekä yksilölajeissa.

Ja Suomi ei saa mitalin mitalia. Nyt ihan oikeasti. Ei auta selitellä.

 

[Roger Moore]

Luottamus suomalaista urheilujärjestelmää kohtaan on sen verran vahva tällä hetkellä, että eiköhän tämä tulla ratkaisemaan jotenkin näin:

-Perustetaan ensiksi muutostyöryhmä pohtimaan syitä huonoon menestykseen
-Muutostyöryhmän pohdintojen myötä leikataan ensiksi urheilijoille jaettavaa rahaa
-Säästyneellä rahalla palkataan joku kovapalkkainen konsultti, mielellään ulkomailta selvittämään missä menee vikaan
-Konsultti tekee raportin, tämän jälkeen perustetaan uusi työryhmä joka pohtii rapotin tuloksia
-Pohdintojen perusteella tullaan siihen tulokseen, että jotain tarttis tehdä
-Tehdään jotain, lopulta systeemin ulkopuolelta tulee joku mirapotkonen joka nappaa tuuripronssin seuraavissa kesäolympialaisissa
-Maksetaan johtajille mittavat bonukset kun Pariisi 2024 veroinen farssi ei enää toistunut ja taputellaan toisia selkään

Tämä toistetaan sitten joka toinen olympiadi kun ollaan siellä nollakerhossa. Kyllä Suomi todennäköisesti jonkun tuurimitalin tulee ottamaan joskus, olihan se nytkin periaatteessa parinkymmenen sentin päässä. Tuurimitalilla tarkoitan lähinnä sitä, että meillä ei neljän vuoden päästäkään tule nykymenolla olemaan yhtään sellaista urheilijaa keneltä voisi sitä mitalia odottaa, kullasta puhumattakaan.

En tiedä, ehkä ne päät otettaisiin pois perseestä sitten jos talvikisoissa jäätäisiin nollille.

 

[Peltinen]

Ei voi olla niin, että se on taso johon tyydytään. Eli nämä pistesijat, jotka nyt saavat mielestäni aivan aiheettoman suurta huomiota.

Näitä "pistesijoja" ei ole nykyään enää edes olemassa eikä niitä virallisesti tilastoida. Joskus Kekkosen aikaan näitä laskettiin vielä ihan oikeasti ja lehdissä oli erikseen maiden pistetaulukoita mutta tänä päivänä ne ovat ihan puhtaasti suomalainen juttu. Sattuneesta syystä.

 

[DAF]

Hyviä kommentteja monelta ja nuo Ylen sekä Apu-lehden jutut kannattaa kyllä lukaista läpi. Kyllähän on selvä se, että suomalainen urheilukoneisto on ylisuuri, pöhöttynyt ja täynnä joo joo henkilöitä. Sama se on muissakin valtion virastoissa, joten miksi olympiakomitea olisi jotenkin erilainen. Tällainen systeemi johdossa ei ole toiminut eikä tule jatkossakaan toimimaan. Pelkästään se, että olympiakomitean johtajan paikka täytetään käytännössä poliittisin perustein on jo ensimmäinen askel kohti metsää. Tämän jälkeen alempi johtoporras on täytetty entisillä urheilijoilla jotka ovat niitä mukavia miehiä/naisia. Kukaan ei halua tai uskalla sanoa yhtään mitään, koska kenenkään varpaille ei haluta astua ja oma työpaikka on niin hyvä, että siitä kannattaa pitää kiinni. Tulee mieleen vanha sanonta, että ei kansanedustajankaan tehtävä ole edustaa kansaa vaan pyrkiä ja päästä jatkokaudelle. Sama pätee Suomen urheilujohtoon. Varmasti mukavia työpaikkoja, ei siinä mitään.

Yhä edelleen, Olympiakomitean hallitus ei ole työ, eikä siitä makseta edes palkkioita. Perusteita voi miettiä - ylipäätään lajiliittojenkin harrastama poliitikkojen valitseminen luottamusjohtoon (jolla on ajateltu resurssien turvaamista) on vanhan suuntainen ajatus. Näitä ei kuitenkaan tule sekoittaa, niin Vapaavuori kuin muukin OK:n hallitus on palkkatöissä muualla.

Operatiivinen toiminta niitä pohjia luo, ja se myös maksaa. Voimme vaihtaa koko OK:n hallituksen - jonka muodostavat lajiliitot yhdistyksen jäseninä - vaikka huomenna, mutta sen vaikutus mihinkään on pieni.

 

[opelix]

Ihan varmasti on näin, että joukkuelajit vievät Suomessa paljon sellaisia urheilijoita mennessään, jotka olisivat erittäin lahjakkaita jossain yksilölajissa.

Varmasti joukkuelajit vievät harrastajia ja massaa mutta onkohan kumminkaan niin että ihan vaikkapa nyt yleisurheilussa Kalevan Kisojen mitalisteja? Varmasti joku Lauri Markkanen olisi pärjännyt monessakin lajissa ja rapakon takana NBA:huippupelaajat toki myös. Silti en usko hetkeäkään että jalkapallokentiltä löytyisi 10.20 pikajuoksijaa tai edes 750 pituushyppääjää. Jos katsoo nyt vaikka Huuhkajia niin ei siellä sellaisia fyysisiä lahjakkuuksia ole, kun mennään lätkän puolelle tilanne tuskin kovasti muuttuu. Taas voisi kuvitella että meidän kärki NHL:ssä olisivat varmaan lajinsa löytäneet mutta ominaisuudet ovat kovin erilaisia ja vaade kun vertaa yleisurheiluun.

Jotenkin nuo joukkuelajit ovat mielestäni huono selitys. Tarpeeksi lahjakas yksilöurheilija suurimmilta osin jatkaa lajiaan missä on kavereihin verrattuna ylivoimainen. Nämä kaverit tulisi löytää ennen lopettamista tai ennen kun siirtyvät joukkuelajeihin pääsemään helpommalla.

 

[Kyle]

Jos ihan valmennuksesta puhutaan ja nimenomaan lasten valmennuksesta niin yksi ihan konkreettinen henkilötyyppi joka on tippunut pois joka oli vielä ehkä noin 2000-luvun alkuun, mutta nyt on mielestäni hävinnyt katukuvasta pois oli "kylien vapaaehtoisvalmentajat". Itse muistan elävästi -90-luvulla kun lähes jokaisessa taajamassa tai kylässä oli niitä vanhoja yleisurheilijoita jotka käytti kaiken vapaa-aikansa siihen, että järjesti lähes joka viikonlopulle jonkunlaista yleisurheilutapahtumaa. Sitten siellä bongasivat kaikkein lahjakkaimpia joita lähtivät viemään piirin- ja suomen mestaruuskisoihin.

Olin oikeastaan unohtanut kokonaan sen, että vielä 90-luvulla kokoonnuttiin monena iltana yleisurheilukentälle kisaamaan ja harjoittelemaan. Näillä jokapaikan vapaaehtoisvalmentajilla oli aina kentän varastojen ja korkeushyppypatjojen avaimet mukana ja tulivat antamaan yleisurheiluvälineitä vapaaseen käyttöön, opastamaan ja vahtimaan ettei tule ilkivaltaa.

Nykypäivänä lienee turha edes haaveilla, että saisi minkä tahansa yleisurheiluvälineen käyttöön kaupungin varastosta jos et soita 12 puhelua ja senkin jälkeen varmaan sinun pitää kuulua johonkin seuraan. Sen lisäksi, pitää katsoa kalenterista kellon ajat yms.

----

Voisi vaikka järjestää oikeasti katugallupin, että kuinka monesta lapsi-taloudesta löytyy edes yksi seuraavista asioista: Yleisurheilukeihäs, -kuula, -kiekko tai korkeushyppyyn tai seiväshyppyyn soveltuva paikka/välineet.
Todennäköisesti vastaus on jotain väliltä 1-5/100:sta

Sen jälkeen voisi esittää jatkokysymyksen. Jos joku edellä olevista asioista olisi vapaassa käytössä niin osaisitko opettaa lapselle oikeaa tekniikkaa. Todennäköisesti hirveän moni ei osaisi, vaikka moni näin kuvittelisikin.

Ja itse muistan ainakin, että 90-luvulla nämä välineet olivat lähikentillä vapaassa käytössä lähes joka ilta ja jos ei ollut, niin aina joku tunsi jonkun joka tuli avaamaan yleisurheilukentän varaston.

 

[Con Tsales]

Heikkismatti tekee analyysia A-studiossa. Leuat käy mutta mitään ei sano.