Ei vaan kritisoin lähinnä sitä, että huippu-urheilun tilannetta arvioidaan aivan liian suppealla kriteeristöllä, jonka moni tuntuu typistävän olympiamitalien määrään. Lisäksi kritisoin sitä, että kuinka täälläkin osa tuntuu juoksevan vain mitalien perässä ja haluavan niitä 'keinotekoisesti' vaikka sitten melonnasta vaikka kärjistetysti se ei ketään kiinnosta.
Tarkennuksena vielä, että minulle sopii oikein hyvin mitali melonnasta ja arvostaisin sitäkin suuresti. Jos jollain melojalla on menestysmahdollisuudet niin ilman muuta häntä pitää tukea. Ei kuitenkaan niin, että lähdetään keinotekoisesti hakemaan niitä lajeja, joissa menestysmahdollisuudet ovat laskennallisesti helpoimmat ja aletaan pumppaamaan rahaa niihin vaikka kentällä kiinnostaisi ihan muut lajit.
Tässä ollaan samalla syvien, joskin byrokraattisten kysymysten äärellä. Toiminnan laadun ajatus on toki tärkeä rahoitusta päätettäessä. Voidaan miettiä sellaisia kriteereitä kuin aktiivien määrä, harrastusmahdollisuudet, nuorisotyö, kilpailutoiminta, organisoitumisen taso ja niin edelleen. Mutta jos näistä kriteereistä säännöllisesti unohtuvat menestyskriteerit, vaikkapa ammattilaisten määrä ja menestys arvokisoissa, silloin tuetaan huippu-urheilun sijasta vain urheilua, mikä toki on arvokasta sinänsä.
Hyvää laatukriteereissä on se, että pitkäjänteiseen toimintaan panostaminen tavallaan palkitaan, mutta huonoa se, että muutoksiin on vaikea reagoida, jos laji toimii laadukkaasti, mutta ei tee lainkaan tulosta. Vertaisin tässäkin yritystoimintaan, siinä missä yritys tavoittelee suurinta mahdollista voittoa markkinoilla, huippu-urheilun ja lajin arvo mitataan myös markkinantapaisessa systeemissä, kilpailussa. Ongelmana tässä on se, että urheilijan menestyminenkään ei kaikissa lajeissa tuota taloudellista jatkuvuutta, vaan urheilija on pakotettu turvautumaan valtion apuun. Valtio taas saattaa tukea menestynyttä urheilijaa, mutta itse urheiluympäristön tukeminen jää vähälle.
Valtion tai olympiakomitean sen välikappaleena, on analysoitava kulloistakin markkinatilannetta eri lajeissa ja tehtävä sen nojalla päätöksiä valtion tuesta. Urheilija ei kuitenkaan urheile missään tyhjiössä, vaan tarvitsee tuekseen harjoittelupaikkoja, valmentajan, taloudellista ja henkistä tukea, saman lajin harrastajia, julkisuutta yms., jolloin ajatus vain yksilöön perustuvasta tuesta ei välttämättä johda optimaaliseen tulokseen. Tietyn lajin tukeminen huippu-urheilijan ohella on siksi perusteltua, jo lajin jatkuvuudenkin kannalta, eritoten, jos kyseessä on pieni laji.
Rahan silmitön pumppaaminen johonkin lajiin, jossa mitalien saaminen olisi helpointa, ei ole minunkaan mielestäni järkevää. Suomella on kuitenkin vahvoja perinteitä monissa lajeissa, mutta aika ajoin saatu menestys on kuitenkin aina onnistuttu hukkaamaan syystä tai toisesta. Olisi pitänyt takoa rautaa, silloin kun se on kuumaa. Olisi pitänyt huolehtia lajin menestyksen jatkuvuudesta vaatimalla myös lajiliitolta korkeaa toiminnan tasoa ja kykyä mainostaa omaa tekemistään nuorisolle. Tähän olisi vaadittu osaavia markkinoijia. Joku melonta koki uuden nousun 90-luvulla, mutta sitäkään ei osattu hyödyntää. Tässä valtio olisi voinut ojentaa auttavaa kättään, kuitenkin niin, että vaatimuksena olisi ollut kyky hyödyntää auennutta positiivista julkisuuskuvaa. Mietitään vaikkapa soudun murheellista kuvaa Karppisen lopetettua.
Suomi ei ole pitkään aikaan ollut enää edes kinthaalla, kun puhutaan uusista olympialajeista. Tämäkin on verraten ihmeellistä, kun puhutaan yhteiskunnasta, joka on korkealla teknistymisen tasolla. Eikö tieto kulje vaikkapa nyt BMX-pyöräilyn mahdollisuuksista, muista nyt puhumattakaan. Käy ikävä kyllä säännöllisesti niin, että suomalaiset joutuvat hyppäämään liikkuvaan junaan, kun sen sijaan pitäisi olla jo lajin tekemisen ytimessä. Ollaan niin paljon takamatkalla, ettei vain synny sellaisia lahjakkuuksia, jotka voisivat vetää nuoria lajin pariin. Voisin vain kuvitella sitä innostuksen määrää, jos oltaisiin olympiakisoissa saatu joku mitalisti tällaiseen uuteen, nuorisoa kiinnostavaan lajiin.