Miksi Suomi ei pärjää enää kesäolympialaisissa?

  • 33 406
  • 386

Kyle

Jäsen
Itse olen tässä viime vuosina kallistunut siihen suuntaan, että ei ole puhdasta eli doping-vapaata urheilua muutakuin Suomessa. Lahti 2001 jätti sellaiset traumat, että yhden yhtään uutta doping tapausta ei Suomessa tulla näkemään urheilukisoissa. Sen sijaan muusta maailmasta en olisi niinkään varma. Ja nyt ei ole kyse siitä, etteikö kisoissa urheilijoita testattaisi tasavertaisesti - niitähän jää kiinni vähän väliä. Sen sijaan kaikki testaaminen kisojen ulkopuolella on sitten niin ja näin. Onko ihme, että suomestakin välillä ne urheilijat joilla on edes vähän varaa matkustaa haluavat matkustaa johonkin Etelä-Afrikkaan tai muualle kaukaisimpaan kolkkaan mihin ei varmasti Suomen anti-douping henkilökunta löydä.

- Uskon, että alle 18-vuotiaiden kisoissa on vielä suht puhtaita kaikki urheilijat. Kuitenkin näkee paljon urheilijoita, jotka parantavat siinä kohtaan kun nousevat oman maan top 5-10 urheilijaksi (yleensä 20-vuoden jälkeen) niin yhdessä kesässä mielettömiä harppauksia tuloskehityksessä. Väitän, että juuri se ratkaiseva ero puhtaan ja doping-aineita käyttävän urheilijan ero.

- Toiseksi tuntuu, että jatkuvasti tulee yksi sukupolvi aina yhdestä maasta joka dominoi hetken tiettyä laija ja sen jälkeen katoaa kuvasta.

- Se on lapsen uskoa, että ennenvanhaan kaikki olisi tapahtunut vain sen takia, että liikuttiin aamusta iltaan. Suomessa on nytkin salit ja kentät väärällään nuoria 15-17 vuotiaita urheilijoita jotka nostavat todella kovia rautoja ja juoksevat kovia aikoja. Se viimeinen steppi vaan jää ottamatta kansainväliselle tasolle juuri siinä vaiheessa, kun naapurimaan poika parantaa yhden(ensimmäisen doupatun kesän aikana) parantaa omaa ennätystään 10% ja itse jo tippuu kyydistä kun kehitys on oikeastaan vain lineaarista.

- Summa summana, järjestelmällinen douppaaminen joka lähtee liiton ja olymppiakomitean valvonnassa takaa Suomelle jatkossa samat mahdollisuudet kuin muillekin pärjätä kisoissa. Pitää vaan huolen, ettei kärähdä kuten Lahdessa 2001.
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Väkilukuun suhteutettuna Suomi on varmaankin yksi surkeimmin olympialaisissa pärjäävistä maista koko maailmassa. Jääkiekossa Suomi on maailman mahtimaa, jota pelataan tosissaan ainoastaan muutamissa valtioissa ja sitten meillä on olympiatasolle pari ihan hyvää hiihtäjää. That's about it...

Meillä elää joku tämmöinen myytti jostain urheiluhullusta maasta. Paskanmarjat, se myytti pitäisi nyt purkaa ja katsoa raakaa totuutta silmiin. Me ollaan ihan paskoja, mutta tie on mahdollista korjata ylöspäin. Oli Valentin Konoselta kyllä painavaa asiaa Ylen studiossa. Kononen puhui siinä 90-luvusta ja vaikka silloinkaan ei tullut mitään mitalien vyöryä ikinä olympialaisista, niin oli Suomessa kuitenkin näitä aivan oman lajinsa timanttisinta kärkeä olevia urheilijoita edes joitakin. Missä ne nyt on?

Ei enää mitään Lasse Virenin kaatumisen tai Nykäsen dominoinnin muisteloja. Kauheaa on ollut katsoa jotain Ylen studioita, kun siellä on joskus pyöritelty oikein antaumuksella jotain menneiden vuosikymmenien tähtihetkiä. Tuo oikein alleviivaa sitä, että miten paskasti meillä menee, että kun nykypäivästä ei enää ole tarjota mitään, niin sitten pitää jostain menneisyydestä kaivaa aikoja, kun edes joskus on pärjätty sentään.

Nyt pitää alkaa elämään tätä päivää. Ja olla rehellinen.
 

chauron

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIMARS
Pitää varmaan alkaa rakentaan ihan nyt junnuista lähtien, 14-vuotiaat on ens olympialaisissa niitä 18v jossa aletaan jo nähdä onko lahjakkuutta vai ei, ja voidaan vielä vaihtaa lajeja. Ja pitäis pystyä keskittyä urheiluun jopa opiskelun kustannuksella, ainakin lukion/amis jälkeen. Yliopistoon ehtis kyllä urheilu-uran jälkeenkin.

Parempi valmennuskulttuuri ja kova vaatimustaso tarvitaan tottakai. Ehkä rohkeasti pitäis kans mennä ulkomaille asti valmennukseen tai tuoda sitä osaamista tänne.
 

Analyytikko_

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, HJK, QPR, ManU, Hertha BSC
Minä en osaa sanoa, miksi Suomi ei pärjää. Mutta olympiakisat ilman ainuttakaan mitalia pakottavat muutoksiin. Ohessa omat ajatelmat.

1) mahdolliset henkilövaihdokset. Joku toimittaja taisi jo kirjoittaakin Matti Heikkisen asemasta. Jos henkilövaihdoksiin päädytään, niin otettaisiinko joku ”tuore kasvo”. Mites esim. Jarkko Nieminen tai Kaisa Mäkäräinen? Olisivatkohan kiinnostuneita?

2) urheilija-apurahojen kriteerit uusiksi. Tarvitseeko esim. palkintorahoja tienaava tai hyvät yhteistyökumppanit omaava urheilija julkista rahoitusta? Ehdoksi esim. se, että urheilijan vuositulot eivät saa ylittää jotakin tiettyä euromääräistä summaa. Kohdennetaan apurahat niille urheilijoille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat.

3) arvokisavalintojen kriteerit uusiksi ja tiukemmiksi. Ruotsin mallin mukaan kisoihin valitaan vain ne, joilla on mahdollisuus menestyä ja nuoret lupaukset (jotenkin näin se taitaa länsinaapurissa mennä).

4) sovitaan laadukkaan Yhdysvaltalaisen yliopiston kanssa sopimus, jotta joka neljäs vuosi yksi lahjakas suomalainen yleisurheilija pääsee yliopistoon opiskelemaan ja treenaamaan. Pääaineeksi pitää valita jotakin urheiluun liittyvää, urheilujohtaminen, urheilumarkkinointi tms. Opiskelu tapahtuu täydellä stipendillä ja rahat tähän otetaan urheilija-apurahoista. Määritellään kriteerit, jotka pitää täyttää (menestys juniorina), jotta voi osallistua ja hakea mukaan. Valinta tapahtuu arvonnan kautta.
 
(1)
  • Tykkää
Reactions: Apa

erku

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat
Itse olen tässä viime vuosina kallistunut siihen suuntaan, että ei ole puhdasta eli doping-vapaata urheilua muutakuin Suomessa. Lahti 2001 jätti sellaiset traumat, että yhden yhtään uutta doping tapausta ei Suomessa tulla näkemään urheilukisoissa. Sen sijaan muusta maailmasta en olisi niinkään varma. Ja nyt ei ole kyse siitä, etteikö kisoissa urheilijoita testattaisi tasavertaisesti - niitähän jää kiinni vähän väliä. Sen sijaan kaikki testaaminen kisojen ulkopuolella on sitten niin ja näin. Onko ihme, että suomestakin välillä ne urheilijat joilla on edes vähän varaa matkustaa haluavat matkustaa johonkin Etelä-Afrikkaan tai muualle kaukaisimpaan kolkkaan mihin ei varmasti Suomen anti-douping henkilökunta löydä.
Keskustelu dopingista on tietenkin haastavaa, kun ollaan pitkälti mutuilun varassa sen suhteen, mikä on tämän hetkinen tilanne.

Oma näkemykseni on se, että tuo on vähän löysä selitys Suomen huippu-urheilun alennustilalle. Aika monen suomalaisen huippu-urheilijan kohdalla on pikemminkin niin, että fysiikka on vahvuus, mutta teknisessä tai taktisessa osaamisessa annetaan tasoitusta kilpakumppaneille. Esimerkiksi maastohiihdossa Suomen kärkiyksilöt tuntuvat olevan sitä parempia, mitä lähemmäs mennään veridouppaajan ihanneolosuhdetta eli korkealle, hitaisiin olosuhteisiin, pitkiin nousuihin ja väliaikalähtömuotoisiin kilpailuihin. Kun taas mennään nopeassa kelissä yhteislähdöllä lyhyitä nousuja ja mutkaisia laskuja, niin menestys on keskimäärin paljon huonompaa.

Samoin naisten seipäässä Wilma Murron on monesti kuvailtu olevan tämän hetken huippuhyppääjistä fyysisimpiä, kun esimerkiksi Caudery tai Kennedy ovat teknisesti parempia. Painija Arvi Savolaisen kohdalla myös kuntotekijät tuntuvat olevan se vahvuus, mutta tekniset taidot matossa taas paljon perässä sarjan terävintä kärkeä.
 

Kiisa

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, HPK-Inkkarit, IHN ja FC HML
En yritä edes kaikkia yksityiskohtia ymmärtää, mutta jos jotain, mikä jäi tämän päiväisestä Yle Urheilun keskustelusta Valentin Konosen kanssa mieleen, että oltiin siis tilattu joku "tutkimus" ulkopuolisilta Tanskasta, että mikä suomalaisessa urheilussa mättää ja mitä pitäisi tehdä. Tämä raportti on saatu muutama vuosi sitten, mut sen ehdottamia muutoksia ei ole edes aloitettu tähän mennessä. Käsittämätöntä, uskomatonta ja muut sanat tähän perään, jos näin oikeasti on. Noh, tärkeintähän on, että kampaviinereitä riittää johtajille palavereissa.
 

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Keskustelu dopingista on tietenkin haastavaa, kun ollaan pitkälti mutuilun varassa sen suhteen, mikä on tämän hetkinen tilanne.

Oma näkemykseni on se, että tuo on vähän löysä selitys Suomen huippu-urheilun alennustilalle. Aika monen suomalaisen huippu-urheilijan kohdalla on pikemminkin niin, että fysiikka on vahvuus, mutta teknisessä tai taktisessa osaamisessa annetaan tasoitusta kilpakumppaneille.
Samaa mieltä. En kiistä etteikö dopingiin liittyvät asiat ehkäpä olisi toisaalta aina etuna muille maille Suomeen verrattuna mahdollisesti, koska Suomen antidopingin työ on maailman eliittiä kaikilla mittareilla, mutta dopingin tuomaa etua mielestäni usein liioitellaan. En jaksa uskoa 10% etuihin tuloksessa. Jos arvata pitäisi niin yksi kymmenesosa tuosta. Pitää myös muistaa, että tuskinpa mikään doping ei tekniikkaan suoraan vaikuta, mutta ehkä epäsuorasti parantuneiden ominaisuuksien myötä. Syyt menestymättömuuteen lienevät kuitenkin paljon monimutkaisempia aina taloudellisista tekijöistä yhteiskunnallisiin, joihin osaan voi helpommin vaikuttaa kuin toisiin,.
 

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
1) mahdolliset henkilövaihdokset. Joku toimittaja taisi jo kirjoittaakin Matti Heikkisen asemasta. Jos henkilövaihdoksiin päädytään, niin otettaisiinko joku ”tuore kasvo”. Mites esim. Jarkko Nieminen tai Kaisa Mäkäräinen? Olisivatkohan kiinnostuneita?
Tätä pitäisi juuri välttää suomalaisessa urheilussa nyt mielestäni vimmaisesti tässä vaiheessa, jos joku pysyvämpi muutos halutaan saada aikaan. Ei mitään toki pois Niemisen ja Mäkäräisen osaamisesta, mutta....

En millään jaksa uskoa, että mikään asia muuttuu, jos konttorin pehmeimpään toimistotuoliin haetaan jälleen yksi hiljattain lopettanut urheilija hyvien verkostoitumisten ja suhteiden kautta, sillä perusteella, että "hän oli tässä vaiheessa sopivin ja pitkän urheilu-uran tuomien näkemysten myötä hänellä on varmasti paljon annettavaa".

Edellä mainittua lausahdusta eri variaatioin on mielestäni totuttu muotoilemaan suomalaisissa urheilujärjestöissä ja urheilujohtajan titteleiden rekrytoinneissa erittäin pitkään, koska me jotenkin ihmeellisesti luotamme kuin vuoreen, että pitkän/menestyksekkään huippu-urheilijan uran tehneellä henkilöllä on heti tietotaito ohjata koko laivaa mukaan lukien kaikki lajikokonaisuudet sekä linjata toimintaa ylhäältäpäin.

Suomessa piirit ovat loppujen lopuksi hyvin pienet ja vaihtoehtoja on vähän, koska rekry tuntuu kohdistuvan aina melko pieneen joukkoon. Toisaalta ymmärrettävää, koska kehenkään viittaamatta sinänsä miellyttävästi käyttäytyvä ja ilman kohuja rypenyt neutraalia urheilujargonia koko uransa hokenut joojoo-mies on sinänsä helpoin hahmo taustalle nyökyttelemään, josta kenelläkään ei ole mitään pahaa sanottavaa. Asiat varmasti liukuvat sillä omalla painollaan, mutta mikä se mittari on, jolla tätä toiminnan vaikuttavuutta mitataan? Varmasti ajankohtainen kysymys näin mitalittoman kisarupeaman päätteeksi. Lisäksi tulisi mielestäni välttää sitä, että uuden johtajan kaveriporukkaa alkaa hakeutumaan siihen keskijohdon tuoleille. En sano, että sitä olisi aina suoraan tapahtunutkaan, mutta koska ne piirit on edelleen pienet, niin lopulta aika luonnollista tuo varmaan olisi.

Välillä tuntuu, että näitä kovimpia linjauksia hakeva ihminen pitäisi hakea jostain ulkomailta tai jopa urheilupiirien ulkopuolelta ja pitkältä matkalta. Kuulostaa kovalta, mutta silloin aloitettaisiin oikeasti puhtaalta pöydältä todella raikkain tuulin ilman mitään taustaa mihinkään lajiin tai luottamustehtäviin jne. Yhden ihmisen show se ei saa olla, mutta ennen kuin yhtään muutostyöryhmää julistetaan vireille, niin yhteisen tiimin luomat tavoitteet konkretiassa olisivat tärkeitä, joita mahdollisimman monipuolisesti rekrytoitu joukko pystyisi tekemään. Tätä ennen olisi saatava joku selonteko, että millä todennäköisyydellä mikäkin tekijä on saanut Suomen tällaiseen alemmuudentilaan suomalaisessa kesäolympialaisissa. Joko tässä tarvitaan tekoälyä apuna?
 
Viimeksi muokattu:

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Painavaa asiaa. Tämä oli se Konosen ja Lehtosen viesti myös eilen Ylellä, johon tiivistyy jotain todella olennaista:

Urheiluliiton puheenjohtaja Riikka Pakarinen sanoo, että isojen liittojen tulee syksyn aikana käydä erittäin perusteelliset keskustelut Olympiakomitean kanssa sen jättimäisestä roolista kattojärjestönä. Pakarinen näkee Olympiakomitean rakenteen huippu-urheilulle haitalliseksi.

– Se pitää aivan kokonaan erottaa siitä muusta toiminnasta. Se on ytimiään myöten niin erilaista kuin liikunta tai edes niin sanottu tavallinen kilpaurheilu. Ja on paljon syitä pohtia, onko siinä muussa Olympiakomitean toiminnassa paljonkin sellaista, jonka voisivat hoitaa lajiliitot ja seurat.

 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Tätä pitäisi juuri välttää suomalaisessa urheilussa nyt mielestäni vimmaisesti tässä vaiheessa, jos joku pysyvämpi muutos halutaan saada aikaan. Ei mitään toki pois Niemisen ja Mäkäräisen osaamisesta, mutta....

En millään jaksa uskoa, että mikään asia muuttuu, jos konttorin pehmeimpään toimistotuoliin haetaan jälleen yksi hiljattain lopettanut urheilija hyvien verkostoitumisten ja suhteiden kautta, sillä perusteella, että "hän oli tässä vaiheessa sopivin ja pitkän urheilu-uran tuomien näkemysten myötä hänellä on varmasti paljon annettavaa".
Näin se on. Ei se todellakaan ole mikään tae mistään, että ihmisellä on pitkä ja komea urheilu-ura takanaan. Olihan Matti Heikkiselläkin.

Se, että siellä ruohonjuuritasolla, valmentajien ja urheilijoiden tasolla tapahtuu asioita, jotka mahdollistavat olympialaisten mitalitason huippu-urheilemisen. Päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. 24/7/365.

Joku sellainen ihminen, joka on tämän sisäistänyt ja lähtee tätä aidon konkreettisesti ajamaan. Semmoinen ihminen sinne johtoon tarvitaan. Oli hänen oma urheilijauransa nyt sitten ihan millainen hyvänsä.

Tuo huippu-urheilu taitaa olla vähän semmoista hommaa, että ihan kauhean korkealle hakukriteereissä ei varmaankaan kannattaisi asettaa esimerkiksi sitä, että on kiva tyyppi, joka tulee kaikkien kanssa toimeen.
 

Harzan

Jäsen
Suosikkijoukkue
Joe DeLoach
Aivan mainio kirjoitus, joka kannattaisi kyllä lukea jokaisen useampaan kertaan, mutta myös norsunluutornissa. Mitalittomuus saattaa olla suurin palvelus suomalaiselle huippu-urheilulle koko 2000-luvun kesäolympialaisten ajanjaksolla. Kiittäminen käy vain koko Suomen tiimiä.
Tuossa ollaan ytimessä. Itse nostaisin kirjoituksen tärkeimmäksi kohdaksi tämän:
"Aitoa huippu-urheilua ei voi tuottaa millään järjestelmällä, johon lahjakkaat urheilijat tungetaan jalostumaan. Aito huippu-urheilija on aina poikkeustapaus, yksilö, jota pitää hioa yksilöllisellä prosessilla."

Tärkeintä olisi tunnistaa eri lajien lahjakkuudet ja ohjata osaavan valmennuksen pariin. Luontevin paikka tällaiselle tarkkailulle olisi tietenkin koulujen liikuntatunnit, mutta jotenkin tuntuu, että tällainen tarkkailu ja urheilumenestyksen erityisasema kouluissa ei istuisi nyky-Suomen mielipideilmastoon. Esim. USA:ssahan koulumaailma ja urheilu ovat erittäin sidoksissa toisiinsa ja käytännössä esimerkiksi yleisurheilu nojaa täysin koulumaailmaan.
 

Lystikäs

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kiekko-Espoo
Kauheaa on ollut katsoa jotain Ylen studioita, kun siellä on joskus pyöritelty oikein antaumuksella jotain menneiden vuosikymmenien tähtihetkiä. Tuo oikein alleviivaa sitä, että miten paskasti meillä menee, että kun nykypäivästä ei enää ole tarjota mitään, niin sitten pitää jostain menneisyydestä kaivaa aikoja, kun edes joskus on pärjätty sentään.

Nyt pitää alkaa elämään tätä päivää. Ja olla rehellinen.
Todella hyvää analysointia edellä. Itse menisin askelta pidemmälle ja väittäisin, että se mikä vaivaa kansakuntaamme urheilun saralla, vaivaa meitä hyvin monella muullakin yhteiskunnan osa-alueella. Helvetin raskas hallinto. Ja meillä on täällä paljonkin asioita, jotka toimivat surkeasti eurooppalaisessa vertailussa, mutta kiitos median - meitä tuuditetaan jatkuvasti siihen harhaan, että olisimme jotenkin maailman onnellisin kanssa (ikään kuin täällä oltaisiin jotenkin oikeasti onnellisia), ja sitä mukaa emme tajua ihmetellä sitä missä yhteiskuntamme oikeasti makaa kansainvälisessä vertailussa.

Tuntuu rakenteellisesti siltä, että jos on olemassa ongelma, me perustamme lukuisia järjestöjä, säätiötä ja ajatuspajoja pohtimaan ja hoitamaan näitä ongelmia, ja syydämme valtion tukirahat näihin välikäsiin, josta niitä tihkuu jossain määrin kohteisiinsa sen sijaan, että syytäisimme rahaa suoraan ongelmaan. Amnesty international teki aikoinaan tutkimusta korruptiosta, ja vaikka meillä ei ole sellaista isoa suorannaista katukorruptiota, rakenteellisessa korruptiossa (järjestösuhmuroinnissa) rinnastuimme Valko-Venäjään.

Itselläni on vähän sellainen fiilis, että koko yhteiskuntaa pitää mäiskiä olan takaa mattopiiskalla, jotta sieltä karisisi nämä kaikki turhat verorahoja imevät järjestöt ja säätiöt… ja entisten poliitiikkojen rahakkaat suojatyöpaikat. Mutta tämän jälkimmäisen seikan takia sitä ei tule koskaan tapahtumaan. Vaikka lainsäätäjistä löytyy varmasti poliitikkoja, jotka olisivat tähän valmiita, hänestä tulisi hylkiö jos hän lähtisi sorkkimaan muiden poliitikkojen (kavereittensa) tulevaa leipää… Eikä valtionmedia (YLE) tule tuskin puremaan omistajaansa ja kättä joka sitä ruokkii.
 
Kunpa suomalaisia kiinnostaisi joukkuelajeista vesipallo ja käsipallo edes sen verran, että saataisiin joukkue mukaan. Voisi noita lajeja näyttää vähän enemmän, niin voisi lasten kiinnostuskin lisääntyä.
 

Barcelona

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat
Kun juttelen eri ihmisten kanssa heidän lastensa urheiluharrastukista niin tuntuu että ainakin täällä pk-seudulla jokaisen muksun liikuntaharrastus on joku joukkuelaji. Liikunnan ilon lisäksi harrastuksesta haetaan niitä kavereita. Vanhemmille myös kimppakyytien järkkääminen on varaan helpompaa, kuin yksilölajien kohdalla. Nuorilla on jääkiekossa ja fudiksessa monta esikuvaa ja koriksessa taas on Markkanen.

Näen että joukkuelajien suosio kurittaa entisestään kesäyksilölajien harrastajamäärää. Sitten kun kesä olympialajit on niin globaalisti sen verran suosittuja, niin eipä tämä nollan mitallin kesä olymppialaiset mikään yllätys ole. Voi olla ihan uusi normaali. Itseä ei kiinnosta kesä olympialaiset juuri ollenkaan, joten eipä toi haittaa. Pääasia on että nuoret nyt harrastaa jotain liikuntaa. Sieltä sitten tulee talentteja niihin lajeihin mihin tulee.
 
(1)
  • Tykkää
Reactions: ahal

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Siirretty 2024 ketjusta tänne:

Näin se on. Itse näen uhkakuvana, että meillä alkaa kohta olla luvattoman pitkä aika niistä vuosista, kun meillä joku urheilija aidosti ilmoittaa, että kulta vain kelpaa ja hän tietää pystyvänsä siihen ja sitä heittoa tukee myös kylmä data viimeaikaisista tuloksista, joka ei miellyttele ketään. Jani Sievinen Atlantasta tulee ensimmäisenä mieleen. Kuinka kauan Sievinen oli ollut voittamaton ennen noita kisoja? Ja se pettymyksen tuska, joka kesti kauan Sievisellä saadun hopean jälkeen, se oli aistittavissa kotisohville saakka, vaikka samaan aikaan se oli uskomattoman kova temppu hurjan kilpailussa lajissa ja matkalla. Mutta kuka olisi siinä vaiheessa mennyt kertomaan mitalitaulukoista tai pistesijoista Sieviselle? En usko, että uskalsikohan edes kukaan? Tunnettiinko Atlantan vuosina jo pistesijat? Meidän nykyiset/tulevat urheilijapolvet eivät näistä saa esimakua, kuin jostain kaitafilmeiltä enää pian.
Niin jos miettii omasta lapsuudestani ja teinivuosistani vaikkapa näitä urheilijoita, jotka ovat olleet omissa lajeissaan niitä urheilijoita, jotka olivat ihan aidosti niitä olympialaisten ja MM-kisojen "kultamitaliurheilijoita". Siis, että heiltä odotettiin kultamitalia, tai ainakit nyt ihan vähintään jonkin väristä mitalia ja näytöt puhuivat puolestaan, että sitä oli myös täysin realistista odottaa. Joiltakin se onnistui myös näissä suurissa arvokisoissa, ja joiltakin ei. Joillakin se aivan absoluuttisella huipulla olo kesti vain 1-2 arvokisojen ajan, ja joillakin pidempään.

Sievisen lisäksi tulee mieleen ainakin Valentin Kononen, Janne Ahonen, Hannu Manninen, Heli Rantanen, Arsi Harju, Aki Parviainen, Antti Kasvio, Jani Soininen, Samppa Lajunen, Mika Myllylä, Thomas Johanson/Jyrki Järvi, Seppo Räty, Juha Hirvi, Marko Yli-Hannuksela, Tanja Poutiainen, Kalle Palander, Virpi Sarasvuo (os. Kuitunen), Janne Lahtela, Matti Hautamäki, viestihiihdot naisissa ja miehissä, sekä joukkuekilpailut mäkihypyssä ja yhdistetyssä.

Nuo kaikki mahtuvat reilun 10 vuoden aikaikkunaan.

Sitten kun miettii vaikka tästä taaksepäin suunnilleen samalta ajanjaksolta, niin ketä ovat olleet sellaiset ns. "vastaavan kaliiberin" urheilijat?

Saattaa olla, että jonkun unohdan, mutta nopeasti mietittynä tulee Kaisa Mäkäräinen, Tero Pitkämäki, Iivo Niskanen, Krista Pärmäkoski ja Enni Rukajärvi. Vähän kun venyttää, niin Kerttu Niskasen, Antti Ruuskasen ja Mira Potkosen saa vielä mahdutettua.

Niin onhan nämä aivan siellä kiistattomalla huipulla olevat urheilijat aivan valtavasti vähentyneet.

Se mikä enemmän tai vähemmän kaikkia näitä mainittuja nimiä yhdistää on ollut aivan maaninen suhtautuminen harjoittelemiseen ja menestymiseen. Sitä se vaatii.

Enkä nyt sano sitä, että nykyiset urheilijamme olisivat jotenkin asenteeltaan löysiä. Mutta jotain meidän huippu-urheilun saralla kuitenkin on jo pitkään tehty todella huonosti.
 

Hagi

Jäsen
Suosikkijoukkue
Rauman Lukko
Jotenki tiivistyy Ella Junnilaan. Todella lahjakas hyppääjä. 25-v iässä ehkäpä uran huippukunnossa ja koko uran tärkein kisa edessä. Karsinta menee aivan perseelleen ja reilusti alle perustason. Kisan jälkeen on silti hyvä fiilis ja ei harmita lainkaan.

Tuossa minusta jotenkin tiivistyy koko asia. Ei mennä tekemään tulosta, vaan hakemaan hyvää fiilistä tms.
 

DAF

Jäsen
Suosikkijoukkue
se kolmikirjaiminen. PISTI PALLON MAALIIN
Minä en osaa sanoa, miksi Suomi ei pärjää. Mutta olympiakisat ilman ainuttakaan mitalia pakottavat muutoksiin. Ohessa omat ajatelmat.

1) mahdolliset henkilövaihdokset. Joku toimittaja taisi jo kirjoittaakin Matti Heikkisen asemasta. Jos henkilövaihdoksiin päädytään, niin otettaisiinko joku ”tuore kasvo”. Mites esim. Jarkko Nieminen tai Kaisa Mäkäräinen? Olisivatkohan kiinnostuneita?
Tai ennemmin joku urheilun ja valmennuksen ammattilainen, jos sitä halutaan kehittää. Jos halutaan kehittää myyntiä ja markkinointia, Mäkäräinen-Heikkinen-tyypit lienevät oikeinkin toimivia. Tältä sektoriltahan esimerkiksi Heikkisellä on aidosti näyttöjä enemmän kuin huippuvalmentamisesta tai sen koordinoinnista - toki hänestä voisi hiihtovalmentajana olla iloa. Tai suomalaiselle urheilulle ehkä eniten Hiihtoliiton toiminnanjohtajana, kun tuntee lajin läpikotaisin ja on liiketalouden ammattilainen.

Urheilu-ura ei tunnetusti tarkoita millään osa-alueella hyvää valmentajaa/valmennuksen johtajaa, eikä näistä mainituista kai kenelläkään ole sen alan koulutusta. Vanhoista urheilijoista saadaan valitettavasti usein melkoisia helppoheikkejä, kun noustaan tasoa tai kahta ylemmäs yksilövalmentautumisesta.

Sinänsä yksittäisiä henkilöitä vaihtamalla tuskin saavutetaan paljonkaan sellaista, mitä nykyisillä ei - ongelmathan ovat muualla kuin heissä. Kokonaisresurssissa, erityisesti yksityisen sektorin tuen osalta, organisaation sekavuudessa, mistä Pakarinenkin puhui (vanhamuotoinen Olympiayhdistys tähän toimintaan ja Valo/Skuli/SLU liikunnan edistämiseen, kiitos).
 

Turder

Jäsen
Suosikkijoukkue
Toronto Maple Leafs
Ei mennä tekemään tulosta, vaan hakemaan hyvää fiilistä tms.
Jep, ja varmaan pitäisi olla edes sisäisenä motivaationa mallia "olen olympiavoittaja x vuoden kisoissa". Voi sen sanoa julkisestikin, mutta saanee vain kovat puheet -leiman täällä pessimismin luvatussa maassa. Ei voi olla vain kokemuksen hakeminen ja oma tekeminen syynä lähteä kisoihin.
 

Loorz15

Jäsen
Suosikkijoukkue
Helsingin Jokerit | Huuhkajat | Teuvo Teräväinen
Jotenki tiivistyy Ella Junnilaan. Todella lahjakas hyppääjä. 25-v iässä ehkäpä uran huippukunnossa ja koko uran tärkein kisa edessä. Karsinta menee aivan perseelleen ja reilusti alle perustason. Kisan jälkeen on silti hyvä fiilis ja ei harmita lainkaan.

Tuossa minusta jotenkin tiivistyy koko asia. Ei mennä tekemään tulosta, vaan hakemaan hyvää fiilistä tms.
Tämä. Se oli aivan käsittämätön, suorastaan pöyristyttävä haastattelu. Ella Junnila vaikuttaa oikeasti ihanalta ihmiseltä, mutta maailman huipulle hän ei tuolla asenteella koskaan tule nousemaan. Kisaturisti, sanan varsinaisessa merkityksessä. Jos sulla on rahkeet sijoittua finaalissa niille kuuluisille PISTESIJOILLE, mutta sitten hyppäät kauden surkeimmat hypyt karsinnassa, niin en voi ymmärtää miten haastattelussa myhäili tyytyväinen ja iloinen urheilija. Joo, ei tietenkään pidä vaipua masennukseen tai olla liian ankara itseään kohtaan, mutta älä lähde olympialaisiin jos siellä kauden huonoimman tuloksen tekeminen ei edes vituta.
 

Kuuukko

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomi
Minä en osaa sanoa, miksi Suomi ei pärjää. Mutta olympiakisat ilman ainuttakaan mitalia pakottavat muutoksiin. Ohessa omat ajatelmat.

1) mahdolliset henkilövaihdokset. Joku toimittaja taisi jo kirjoittaakin Matti Heikkisen asemasta. Jos henkilövaihdoksiin päädytään, niin otettaisiinko joku ”tuore kasvo”. Mites esim. Jarkko Nieminen tai Kaisa Mäkäräinen? Olisivatkohan kiinnostuneita?

2) urheilija-apurahojen kriteerit uusiksi. Tarvitseeko esim. palkintorahoja tienaava tai hyvät yhteistyökumppanit omaava urheilija julkista rahoitusta? Ehdoksi esim. se, että urheilijan vuositulot eivät saa ylittää jotakin tiettyä euromääräistä summaa. Kohdennetaan apurahat niille urheilijoille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat.

3) arvokisavalintojen kriteerit uusiksi ja tiukemmiksi. Ruotsin mallin mukaan kisoihin valitaan vain ne, joilla on mahdollisuus menestyä ja nuoret lupaukset (jotenkin näin se taitaa länsinaapurissa mennä).

4) sovitaan laadukkaan Yhdysvaltalaisen yliopiston kanssa sopimus, jotta joka neljäs vuosi yksi lahjakas suomalainen yleisurheilija pääsee yliopistoon opiskelemaan ja treenaamaan. Pääaineeksi pitää valita jotakin urheiluun liittyvää, urheilujohtaminen, urheilumarkkinointi tms. Opiskelu tapahtuu täydellä stipendillä ja rahat tähän otetaan urheilija-apurahoista. Määritellään kriteerit, jotka pitää täyttää (menestys juniorina), jotta voi osallistua ja hakea mukaan. Valinta tapahtuu arvonnan kautta.
1) Ainakin ylen studiossa Kononen jakoi suoraviivaisia kommentteja nykytilaan johtaneista ratkaisuista jotka ainakin omaan korvaan kuulosti järkeviltä. Kononen myös vaikuttaa henkilöltä joka uskaltaa keinuttaa venettä ja sitä olympiakomitea tällä hetkellä tarvitsee. Myös Dettmanista mainitsi että oli ollut Konosen lailla ehdolla pari vuotta takaperin ja mitä itse Dettmanin ajatusmaailmaa ja tyyliä on tullut kuultua, niin voisi olla toinen hyvä vaihtoehto. Ylipäätään olympiakomitean pitää olla itse halukas muutoksiin, muuten se on ihan se ja sama kuka siellä on puikoissa.

2) Nykyään apurahoissa taitaa olla jo 100k€ raja vuosituloissa, eli sen yli tienaavat eivät ole tuen piirissä. Melko vähän näitä toki on, mutta esim kovimmat hiihtäjät näin ollen tuen ulkopuolella. Onko tuo summa sitten oikealla tasolla on myös hyvä keskustelun aihe.

3) Ruotsin malli taitaa olla, että täytyy olla realistinen mahdollisuus top 12-sijalle ja poikkeuksena myös nuoret joilla tulevissa kisoissa tuohon on mahdollisuus. Mielestäni olisi toimiva malli myös meille. Toki hieman lajista riippuvaista kuinka sopiva raja tuo top 12 on, esim naisten pika-aidoissa ei siinä tapauksessa olisi ollut mukana ketään.

4) Yhteistyö jenkkiyliopistojen kautta voi olla hyvä malli, mutta jokin kiintiöpaikka kuulostaa vain rahansiirrolta olympiakomitealta ulkomaille ilman vastuita. Mieluummin rakennetaan kotimaahan valmis putki, jonka läpikäyneet ovat niin kiinnostavia urheilijoita, että yliopistot haluavat jakaa heille stipendejä. Mitä jos lupaavimmat yksilöurheilijat kasattaisiin yhteen lukion alkaessa (esim Vierumäelle), jossa heille tarjottaisiin opiskelujen kylkeen täysipainoinen mahdollisuus lajinsa treenaamiseen, keskittämällä tietotaitoa ja fysiikkavalmennusta saman katon alle? Tuota kautta ikäluokan parhaat treenaisivat ja kisaisivat joka päivä toisiensa kanssa, jolloin vaatimustaso pysyisi jatkuvasti korkealla. Voi olla ettei kaikkia lajeja täysin samaan lokaatioon saada sijoitettua, mutta muutamaan kategoriaan jakaminen sen mukaan missä parhaita olosuhteita on tarjolla olisi vielä hallittavissa.

Tällä hetkellä systeemi on tehoton ja melkoista sissitoimintaa tuntuu harvat potentiaaliset suomalaismenestyjät elävän. Tällä tarkoitan sitä, että vuotuinen apuraha tuntuu olevan ainoa tuki ylempää ja muuten mennään pitkälti urheilija+valmentaja -yhtälöllä, joka tuottaa tulosta tai sitten ei. En tosin systeemiä täysin tunne eli voin olla tässä myös täysin väärässä. Pelkkä ulkomailta valmennusavun hakeminen ei myöskään ole 100% varma avain onneen, josta esimerkkinä Viivi Lehikoisen tämä kausi. Tärkeintä olisi päivittää valmennuksen tasoa kokonaisvaltaisesti Suomessa. Hakea verrokkimailta niitä pieniä asioita, jotka tekemällä paremmin kuin muut voidaan saada kilpailuetua.

Kuopion kokoisella Grenadalla oli kisoissa mukana 6 urheilijaa, jotka kantoivat kotiin 2 mitalia. Jos tuon kokoisesta väestöstä pystytään puristamaan pari huippuyksilöä. niin meidän pitäisi pystyä moninkertaistamaan tuo määrä.
 

Roger Moore

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kokudo Keikaku, Miljoonamiehistö, Ranska, KuPS
Jep, ja varmaan pitäisi olla edes sisäisenä motivaationa mallia "olen olympiavoittaja x vuoden kisoissa". Voi sen sanoa julkisestikin, mutta saanee vain kovat puheet -leiman täällä pessimismin luvatussa maassa. Ei voi olla vain kokemuksen hakeminen ja oma tekeminen syynä lähteä kisoihin.
Mitenkähän paljon Matti Mattson sai paskaa niskaansa siitä, kun totesi Lontoon olympialaisten jälkeen että Riosta otetaan kultaa? No ei ottanut, miehelle naureskeltiin ihan helvetisti ja osa oli varmaan tyytyväisiäkin että "hehheh siitä sait". Luojan kiitos Mattson pystyi edes vähän näpäyttämään takaisin kun Tokiosta tuli pronssia, se oli itse asiassa kaikkiin lähtökohtiin nähden ihan jäätävän kova tulos.

---------------------------------

Jos nyt alkuun miettii joitakin parannuskohteita, niin tietysti jokainen olympiakomitean työpaikka pitäisi syynätä ihan helvetin tarkkaan läpi, koska olen ihan varma että siinäkin organisaatiossa on ties mitä paperinpyörittäjää joiden virkoja voitaisiin esim. yhdistää muihin tehtäviin ja lakkauttaa kokonaan.

Tietysti sitten toinen on näiden urheilijoiden apurahojen maksaminen, eli varmaan sielläkin voidaan jonkinlaista tehostusta tehdä sen suhteen että kenelle niitä myönnetään ja millä perusteella. Yksi kriteeri on toki se, että urheilijan ansiotulot tai kilpailupalkkiot ei saa ylittää 80 000 euroa vuodessa, tämä onkin nyt sulkenut pois sitten esim. muutamia hiihtäjiä kuten Niskasen sisarukset ja Krista Pärmäkosken. Tämäkin on toki silleensä vähän huvittava asia, että tuossa katsotaan pelkkiä ansiotuoloja. Esimerkiksi Pärmäkoski ja Kerttu Niskanen olivat tuen piirissä vuosikausia kun ansiotulot seilasivat vuosittain siinä 50-70 000 euron välissä, mutta samalla näillä molemmilla on taustayritys joka tekee tulosta. Ja tuohan on siis ehdottomasti järkevää verosuunnittelua, mutta onhan tossakin ollut ihan käsittämätön porsaanreikä kun apurahan myöntäminen ottaa huomioon pelkät ansiotulot. Ehkä vähän kommunistinen ajatus joo, mutta olisiko tuotakin ollut syytä tarkistaa jossain vaiheessa että onko nämä nyt varsinaisesti niitä jotka sitä rahaa tarvitsevat.

Kriteereissä mainitaan myös "Apurahan tavoitteena on luoda urheilijan ammattimaiselle ja päätoimiselle valmentautumiselle taloudelliset edellytykset siten, että urheilijalla on mahdollisuus menestyä kansainvälisissä arvokisoissa." Emmä nyt tiedä, tuntuu että tuollakin on aika iso joukko urheilijoita joille sitä apurahaa on maksettu lähinnä siksi että voivat ylläpitää harrastustaan, mutta kansainväliset tulokset on olleet aika laihoja.
 

Charwin

Jäsen
Lajit epäonnistuvat järjestelmällisesti tuottamaan riittävästi huipulle tähtääviä urheilijoita, verrattuna naapurimaihimme. Meillä on useimmissa lajeissa moninkertaisesti vähemmän urheilijoita, jotka kestävät 18- vuotiaana kansainvälisen vertailun.

Lapset pitäisi saada liikkumaan jo ennen kouluikää huomattavasti enemmän. Enemmän liikuntapäiväkoteja, harrastuksia ja mikä tärkeintä, perheen kanssa liikuntaa. Tuettaisiin joka tilanteessa monilajisuutta, jos se on urheilijan oma tahto. Ymmärrettäisiin viimeinkin, minkälaista lahjakkuutta tulee etsiä; Sitä, joka on valmis sitoutumaan, treenaamaan ja panostamaan 100% asialle, vaikka loppu tuloksesta ei ole varmuutta.

Valmentajien koulutusta pitäisi lisätä myös. Heidän ymmärrystään lasten herkkyyskausista pitäisi vahvistaa. Säännöllistä koulutusta kaikille seuravalmentajille, jotta ammattitaito lisääntyy. Lajiliittojen pitäisi järjestää laajalla otannalla leirityksiä hyvässä vauhdissa kehittyville nuorille. Lajiliittojen pitäisi myös järjestää mahdollisimman paljon kansainvälisiä kilpailuja.

Loppu viimein, se on yksilöstä itsestään kiinni, onko olympialaisissa sijoilla top 10, vai kaukana siitä. Mutta mikäli järjestelmä tuottaa riittävästi väkeä tavoittelemaan niitä top10 sijoja, joku sieltä aina onnistuukin!
 

hege

Jäsen
Nopeast googlasin noita lisenssimääriä ja oheisen vuodelta -23 oleva artikkeli pisti silmään (Salon Seudun Sanomien juttu liittyen YU-lisenssimääriin) Analyysi: Kenttiä riittää, mutta ei harrastajia – yleisurheilu on menettänyt kuudessa vuodessa 10 000 harrastajaa ja pudonnut suosiossa jo koripallon taakse

Tuosta kun lukee, niin ei liene menestystä odotettavissa tulevaisuudessa edes sitä vähää kuin nyt. Vuonna -22 oli SUL:lla lisenssiurheilijoita enää reilut 21 tuhatta ja niistä esimerkiksi 13-17 vuotiaita poikia reilu 1700 ja samana vuonna vastaavan ikäisiä poikia oli jalkapallossa (lisenssipelaajia) reilut 21 000 ja artikkelissa mainitaan että vuoden -23 SM kisoissa esimerkiksi 14 vuotiaden 300 metrin aidoissa oli ollut vahvat kaksi osallistujaa. Kun ikäluokat vielä pienenevät niin voi olla kohta tilanne että tuossa poikien ikäryhmässä 1000 lisenssiurheilijan määrä on vielä kova haaste.

Jos miettii sitä, että miesten puolella tuosta 1700 urheilijan ryhmästä pitäisi löytyä ne mitalitoivot Los Angelesiin ja sitä seuraavalla olympiadille niin ei tuo kovin lupaavalta näytä.
 

Ann Arbor

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна
Jotenki tiivistyy Ella Junnilaan. Todella lahjakas hyppääjä. 25-v iässä ehkäpä uran huippukunnossa ja koko uran tärkein kisa edessä. Karsinta menee aivan perseelleen ja reilusti alle perustason. Kisan jälkeen on silti hyvä fiilis ja ei harmita lainkaan.

Tuossa minusta jotenkin tiivistyy koko asia. Ei mennä tekemään tulosta, vaan hakemaan hyvää fiilistä tms.
Vaikka mitään Seppo Rädyn kaltaista mököttämistä tuskin juuri kukaan 2020-luvulla haluaa nähdä, kyllähän tuo Junnilan "hyvä fiilis", vaikkapa Reetta Hurskeen rajuun purkaukseen välieristä niukasti ulosjääneenä osui silmään. Molemmat aika saman kaliiperin urheilijoita, joilla täydellisesti onnistuessaan mahdollista rikkoa Suomen ennätys. Hurskeelta toki arvokisavoitto löytyy.

En Junnilan harjoitusmetodeista yms. lajille omistautumisesta toki tiedä, mutta ikävä faktahan on se, että mikäli haluat nousta lajissasi maailman absoluuttisten huippujen joukkoon, vaatii se kuten aiemmin mainittiinkin useimmissa tapauksissa maanista harjoittelua ja täydellistä tavoitteelleen omistautumista.

Todelliset poikkeusyksilöt toki usein pärjäävät ns. vähemmälläkin, vaikka toki sitä näin suomalaisen urheilun ystävänä toivoisi, että mahdollisimman moni suomalainen huippu-urheilija pääsisi mittaamaan täyden potentiaalinsa. Yhtenä esimerkkinä tuli mieleen viime vuosikymmenten kirkkaimman menestyslajin, toki NHL:ssä pelipaikkansa vakiinnuttanut, mutta mielestäni paljon potentiaalia käyttämättä jättänyt Kasperi Kapanen.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös