Kaikkein ylimielisimmätkin tuomarit ovat kuitenkin vain ihmisiä. On ihan selvä, että jollakin suurkaupungin täydellä areenalla viheltäessä painetilanne ja vaikkapa mediahuomio ovat tuomarillekin aivan jotain muuta kuin syrjäseudun hajuttomassa keskiviikkoillan matsissa. Tilannetta voisi verrata esiintymisjännitykseen, jota esiintyy valtaosalla ihmisistä. Esiintymisjännitys on tutkitusti sitä suurempaa mitä suuremman tai arvovaltaisemman ihmisjoukon eteen esiintyjä (esim. puheenpitäjä, laulaja, jääkiekkotuomari) heitetään. Siksi Kristian Vikmanin tyyppinen kaveri ei koskaan voisi viheltää tällaista jäähyä esim. HIFK:n kotipelissä.
Totta kai Tuomainen. Pelaajat ovat kuitenkin sen verran fiksuja jopa ruuhka-Suomen ulkopuolellakin, että lienevät jo tapahtumahetkellä ymmärtäneet, että kyseessä ei tuomarilta ollut mikään oikeuden toteuttaminen vaan lähinnä mielivaltainen, jääkiekko-ottelun henkeä (tai legendaarista kirjoittamatonta koodia) vastaan sotiva kosto. Jääkiekko-ottelun vallankäyttäjänä toimineelta Kristian Vikmanilta loppuivat kyvyt ymmärtää ja hallita ottelun osapuolten mielenmaisemaa ja nähty tapaus oli se, mihin hän siinä tilanteessa pystyi. Heikon johtajuuden tunnistaa.
Eivät ketkään. Kävin ensimmäisen kerran jääkiekko-ottelussa 7.11.1985, jonka jälkeen olen nähnyt tuhansia pelejä. Niissä otteluissa ei tällaista jatkoaikajäähyä ole vihelletty kertaakaan. Siitäkään minulla ei ole tietoa, onko edeltävien 34 vuoden aikana (so. 1951-1985) nähty tuollaista tilannetta. (Tuskinpa, koska jatkoajat tulivat SM-liigan runkosarjoihin vasta 1984.)