Käyttäjänimettömän tapaan olen katsonut jonkin aikaa muksun hankkinutta nuortaparia hyvin läheltä. Pikkuveli sai mukulan jokin aika sitten, tosi kiva pikkutyttö onkin. Jo 1v hymyilee, naureskelee, ottaa kivasti kontaktia, huutaa vähän ja antaa ainakin toisinaan vanhempiensa nukkua riittävästi. Arki ei ole ollut ihan kauhutarinoiden mukaista, mutta molemmat vanhemmat ovat silti kroonisesti aivan poikki.
Meillä on kumppanin kanssa menossa 8. yhteisasumisvuosi, ihan hyvin pyyhkii. Kumppani jaksaa hurttia, jopa näennäisen sovinistista huumoriani, ja tullaan toimeen hyvin. Parisuhteemme on hyvinkin tasapainoinen ja sukupuolirooliton, vaikka huumori onkin toisinaan niin karua (puolin ja toisin), että satunnaisten ulkopuolisten tuntuu olevan vaikea sitä edes hyväksyä.
Ulkopuolinen paine sekä naimisiin että lasten hankkimisen suhteen on melko kova. Meinaa vituttaa, molemmat päätökset ovat kuitenkin sellaisia, etteivät ne mielestäni kuulu kaveripiirille eivätkä edes mahdollisille isovanhemmille.
Naimisiinmeno on yhteisellä päätöksellä jo haudattu avioliiton ollessa näkökulmastamme merkityksetön ja vanhanaikainen instituutio. Laajan avioehdon jälkeen jäisi vain symboliikkaa, sitäkin vähän, kun kumpikin on eronnut kirkosta.
Molemmilla on periaatteessa halu hankkia lapsia, mutta olemme todella epävarmoja jaksamisemme suhteen. Uskoisin kyllä, että kasvatuksessa onnistuisimme keskivertoa paremmin, mutta työstressikin tuntuu välillä liialliselta, toisinaan olen joutunut tämän vuoden aikana nykimään 12-tuntisia päiviä aamukahdeksasta iltakahdeksaan asti. Mikään sääntö nuo eivät ole, mutta kotiintuloaikaa ei oikein pysty määrittelemään etukäteen, vaan päivän venymisen arvaa puolenpäivän aikoihin ja silloinkin kotiintuloajan ennustaminen on hemmetin vaikeaa. Nämä duunit kyllä palkitsevat sekä rahallisesti että henkisesti varsin hyvin. Hommat ovat monipuolisia ja haastavia, omarahoitteiset eläkepäivät voisi tätä tahtia aloittaa kirkkaasti ennen viittäkymppiä. Riippuu tietysti, minkätyyppistä juoksevaa tuottoa sijoituksilleen tulevaisuuden maailmassa on mahdollista saada...
Elämänkumppanini on hammaslääkäri, jonka työajat säännölliset ja työ omalla tavallaan tasaisen stressitöntä. Silti tuo on aivan loppu jo suht normaalia pariskunnan arkea eläessämme.
Nuorempana ajattelin aina, että lapset pitää hankkia hyvissä ajoin, jotta ne osaa kasvattaa vähän nuorekkaammalla asenteella. Vanhempani saivat minut ollessaan juuri työelämään siirtyneitä, 22-vuotiaita nuoria aikuisia, kieltämättä ainakin teini-iässä oli mukavaa, että vanhemmat olivat juopottelun ja muun kikkailun kanssa edes auttavasti samalla aaltopituudella. Kavereiden jopa 20v iäkkäämmät vanhemmat toimivat monesti vähän eri tavalla. Tämä juna meni jo.
Meille lapsien hankkiminen on todella hankala päätös. En haluaisi jäädä isoa kokemusta vaille, mutta lapsen järjestäminen omaan elämäntilanteeseen ja arkeen tuntuu lähes mahdottomalta. Tilanne tuskin tulee edes muuttumaan, mikäli en tee työelämässä täyskäännöstä.
Vaikeita ja vittumaisia päätöksiä edessä.