Erittäin hyvä viesti tämäkin.Minä ainakin myönnän ihan reilusti, että tämä elämisen rajoittaminen vaikuttaa mun henkiseen hyvinvointiini, voisiko jopa sanoa rajummin että mielenterveyteeni. Pieni apu tuli kun kuntosalit saatiin taas auki, mutta edelleen kaikki muu mun elämästäni telkkarinkatselua lukuun ottamatta on kiellettyä. Normaalioloissakin sosiaalinen elämäni on melko vähäistä, mutta rajoittajien takia se on nyt nolla. En ole mikään seuraleikkiapina, mutta silti minäkin kaipaan edes sitä pientä sosiaalisuutta.
Miksi minun ja satojen tuhansien kaltaisteni hyvinvointi arvotetaan täysin mitättömäksi? Kaikki suojelun- ja vastuullisuuden tarpeet laitetaan siihen pieneen prosenttiin, jolle tämä tauti voi olla vaarallinen. Ethän sinä halua olla huono ihminen ja tappaa sairaita mummoja? En halua, mutta ei mun empatiakykyni myöskään riitä siihen, että suostuisin kiltisti voimaan pahoin heidän vuokseen. Enkä edes usko, että kukaan heistä edes vaatisi sitä. Sitä vaativat vain nämä, joihin rajoitukset eivät oikeasti vaikuta mitenkään ja sitten he saavat muiden elämisen rajoittamisen ilon kusipäisyydelleen valepuvun siitä, että tässä ollaan vastuullisia.
Miksi 99 prosenttia joutuu kärsimään siitä, että HUS on säästänyt itsensä henkihieveriin?
Kiuru puhuu kuinka ihmisten terveys on hänelle kaikki kaikessa ja kaikista tärkeintä. Jonkun vain pitäisi muistuttaa, että myös mielenterveys on yksi terveyden peruspilareista, joka heijastuu kaikkeen muuhunkin.