Kyllähän jotkut koirat ovat ihan kivoja.
Oho. Äitini hankki 2,5 vuotta sitten elämänsä ensimmäisen koiran, semmoisen cottonin, puuvillakoiran. Se koira on ihan fanina, kun sen näen. Se on kyllä minusta vähän tyhmä koira, isottelee isommilleen, joten ihmekö tuo, että tykkää, kun on tyhmä. Se tulee loikoilemaan minun viereeni. Pyyteetöntä tykkäämistäkö. Noh, tulee silti. Viime kesänä minun piti käyttää sitä kerran läheisen metsätien varrella kusella, niin joku lapinporokoira (luulisin) lähti omistajansa viereltä ja yritti tappaa tuon koiran. Kerkesin vasta ihan viime hetkellä huomata, että koira juoksee kohti ja tein taluttamastani koirasta vähäksi aikaa moukarinheittopallon, koska mitään muuta en ehtinyt tehdä. Siinä sitten muutama kierros ennen kuin tappajakoiran omistaja, noin 28-vuotias humanistinainen ihan selvästi, tuli pelastamaan tilanteen. Siinä se minua vähän sätti, minä lähin meneen sanomalla vain, että pidä koirasi kiinni. Ei olisi ollut hirveän mukavaa näyttää äidille, että tässä se sinun koirasi, ihan sama koira se on mutta ei enää hengitä.
Olen ajatellut, että pitäisi ryhtyä kantamaan Sveitsin armeijan linkkuveistä lenkeillä mukana, sen verran usein joku koira meinaa hyökätä kimppuun ja joskus vielä voi käydä huonosti.
Veljeni - tai oikeastaan hänen avopuolisonsa - 3-vuotias rottweiler-narttu on myös ihan innoissaan, kun sen näen. Sanovat, että se on eniten innoissaan, kun juuri minä siellä käyn. Vähän liiankin innoissaan se kyllä on. On se kyllä jotenkin nössö koira. Paitsi tietenkin oudoille ihmisille aikamoinen voimakas peto, joka suojelee reviiriään. Viime kesänä se oli valeraskaana, kun talon nainen oli oikeasti raskaana, niin se rotikka kantoi sellaista kumilelua pitkin kämppää eikä antanut muiden koskea siihen, paitsi minulle se sitä toi! Voin kyllä tässä kohtaa rehdisti tunnustaa, en ole pannut tuotakaan koiraa. Olemme vain ystäviä.