Kirkon nelivuotiskertomus Haastettu kirkko kertoo kuinka Kirkon kaikki mittarit näyttävät alaspäin.
1960-luvulta lähtien on Euroopassa kristinusko romahtanut. Kristillisen kulttuurin hallintavalta politiikassa ja valtionhallinnossa sekä ennen kaikkea yleisessä kulttuurissa ja yhteiskunnan elämässä on hävinnyt. Eri maissa tämä kehityskulku on saanut hieman erilaisia muotoja ja se on toteutunut hieman eri aikoina. Kaikesta huolimatta kehityskulku on yleinen ja ulottuu Skandinaviasta Espanjaan ja protestantismista katolilaisuuteen. Ainoastaan Irlanti, Pohjois-Irlanti ja Puola, yhdessä Balkanin maiden kanssa, ovat enimmäkseen kyenneet vastustamaan tätä trendiä. Kuitenkin jopa Puolassa ja Irlannissa uskonnollinen aktiivisuus on merkittävästi vähentynyt.
Jo kymmenen vuotta sitten todettiin, että monien kirkkojen jäsenyys tai kannatus oli laskenut yhden sukupolven aikana puoleen.
Esimerkiksi Skotlannin kirkossa oli vuonna 1960 1.324.437 jäsentä. Vuonna 2000 jäljellä oli 607.714 ihmistä. Jäsenkato on jatkunut tasaisesti myös tämän jälkeen. Nykyään jäljellä on runsaat 10 prosenttia vuosisadan alun jäsenmäärästä. Pudotus vastaa useimpien muiden Britannian protestanttisten kirkkojen romahdusta. Vuonna 1960 Englannin kirkossa 2.159.356 kävijää osallistui pääsiäisen eri jumalanpalveluksiin. Vuonna 2000 näihin osallistui enää 1.163.000 kävijää (maassa asuu 52 miljoonaa ihmistä).
Myös pienemmät kirkkokunnat ovat joutuneet kohtaamaan saman kohtalon. Metodistikirkossa oli vuonna 1960 728.589 jäsentä, mutta vuonna 2000 niitä oli enää 335.567. Jopa roomalais¬katolisessa kirkossa messuun osallistutaan vähemmän kuin ennen, vaikka väheneminen alkoi myöhemmin kuin Britannian protestanttisissa kirkoissa. Vuonna 1960 messuun osallistui Englannissa ja Walesissa 1.941.500 ihmistä, kun vuonna 2000 heitä oli enää 1.005.522.
Tutkijat ovat laskeneet, että vanhoissa protestanttisista kirkoista eroaa vuosittain noin 1,5 prosenttia jäsenistä kirkosta ja maasta riippumatta. Tämä koskee niin Yhdysvaltojen anglikaanista kirkkoa (kuuluisan piispa Spongin kirkkoa: tuon piispan työkaudella noin miljoona eronnutta) kuin Ruotsin kirkkoa. Sama vauhti näyttää olevan menossa Suomessa.
Suomessa etelän kaupungeissa kaikki mittarit näyttävät alaspäin ja putoaminen on nopeata. On laskettu, että tällä vauhdilla luterilaisesta kirkosta tulee Helsingissä vähemmistökirkko vuonna 2020. Lukemattomista television hääohjelmista ja pintahumusta huolimatta vihkimisten määrä on lyhyessä ajassa laskenut 25 prosenttia. Helsingissä vihkimisistä kirkollisia on enää 42 prosenttia.
Perheet eivät myöskään kasta pienokaisiaan kristillisen kirkon jäseneksi. Neljässä vuodessa kastettujen osuus syntyneistä on pienentynyt kuusi prosenttia. Helsingissä kastetaan enää joka toinen lapsi.
Jumalanpalveluksiin osallistuminen vähäistä. Tavallisena sunnuntaina paikalle vaivautuu selvästi alle prosentti seurakunnan jäsenmäärästä. Kyse on promilleliikkeestä. Voidaan siis sanoa, että kirkon ”varsinainen” toiminta (jollaisena jumalanpalvelusuudistus joitain vuosia sitten markkinoitiin) ei kiinnosta kirkon jäseniä. Osallistuvien määrä on kymmenessä vuodessa laskenut (tilastollisesti) miljoonalla.
Kristillisyyden romahtaminen johtuu perimmältään naisten vallankumouksesta. Se koskee enimmäkseen nuoria naisia. He vastustavat sitä, miten kirkot aiemmin valvoivat heitä, heidän ruumiitaan, heidän käyttäytymistään, heidän vapauttaan ja heidän rooliaan perheessä ja yhteiskunnassa. Skotlannin kirkon ongelmana 1960-luvun lopulla oli niin kutsuttu “seksuaalisesti vapaamielinen tyttö”, “the promiscuous girl”. Kirkko ei tiennyt, mitä tehdä hänen kanssaan. Itse asiassa kirkot vain vaikeuttivat asiaa syytäessään naisia jatkuvasti heidän seksuaalisesta käyttäytymisestään.
Kun naiset etääntyivät kirkosta, he eivät tuoneet lapsiaankaan enää kirkon toimituksiin. Kun naiset eivät lähteneet jumalanpalveluksiin, eivät miehetkään sinne lähteneet – jos nyt yleensä lähtivät ennenkään. Sama asetelma näyttää sopivan Suomeen. Kirkon toimitusten epäsuosio johtuu pääosin siitä, että naiset ovat hylänneet niin kirkon toiminnan kuin kaiken, mitä se edustaa.
”Kristinusko sellaisena organisoituneena uskontona, jona Eurooppa on sen tuntenut uskonpuhdistuksesta lähtien niin katolisissa kuin protestanttisissa maissa, on lopullisen kadon edessä. Juuri kukaan ei enää epäile sitä, että seurakuntarakenne romahtaa, kun seurakuntia yhdistellään ja rakennuksia myydään. Ei löydy rahaa eikä ihmisiä pitämään kirkkoja avoimina. Samaan aikaan kirkon entinen voima vaihtuu vähäiseksi määräksi seurakuntia ja erilaisia itsenäisiä ryhmiä.” - Callum Brown
(Teologisen instittuutin Timo Eskolan kirjotuksesta editoitua)