Odotin latviamatsista aivan jotakin muuta kuin näin. Miten tällaista esitystä voisi jotenkin ymmärtää empaattisesti? Onko Suomen joukkueella henkinen kokovartalokipsi, sisäinen tuskatila, joka aikaansaa, että joukkue ei millään saa yhteistyön jääkiekkoa käyntiin? Tämä on lempeä tulkinta.
Putoamiskarsinta on kuitenkin paras kolmesta. Ensimmäisessä matsi ei ole vielä kuoleman ottelu missään tapauksessa. Vaikutelma joukkueesta oli, että tämäkään matsi ei kiinnostanut, tehtiin asioita koko ajan puolivaloilla. Syötettiin epätarkasti, oltiin myöhässä tilanteista ja viimeistely oli totutun surkeaa. Tätä on erittäin helppoa tulkita kiinnostuksen puutteeksi. Kun karkki on viety suusta, ei ruisleipä enää hemmotelluille nuorille kelpaa.
Ainakin on selvää, että millään pelikirjoilla on turha selittää tätä esitystä. Tekijät tälle esitykselle ovat psykologisia, vieläpä ryhmädynamiikkaan liittyviä. Onko joukkueessa johtajaa, joka tarpeen vaatiessa kertoisi kaikille, mistä tässä pelataan, mitkä ovat panokset ja mitä jokaiselta vaaditaan? Esimerkkijohtajuutta joukkueesta tuntuu puuttuvan, kukaan ei johda maaleilla eikä hyvillä suorituksilla. Osa lopulta ryhdistäytyi, mutta toinen osa jatkui puolivaloilla. En tiedä, mitä valmennuksen pitäisi tehdä: aikaisemmin käytettiin isoja kirjaimia, mutta ovatko ne nykyään vanhanaikaisia, pitääkö osata hellitellä ja halia, jotta pelaaminen kiinnostaisi?
Ylpeyttä kuitenkin haen ja se puuttui. Ei Suomi voi kontata jotakin Latviaa vastaan kun pelataan isosta asiasta. Luulisi, että viimeinen matsi pelattaisiin viimeinkin parhaalla tasolla. Se ainakin todistaisi, että kyse ei ole kiinnostuksen puutteesta vaan ahdistuksesta. Mutta kun huominen matsi ei pudota Suomea, ahdistustakaan ei pitäisi olla, vaan kaikkien pitäisi jo haluta voittoa ja myös kotiinpääsyä. Kai nyt se sentään motivoi tätäkin joukkuetta.