Jos mennään näiden meriselitysten taakse, täytyy muistaa, että on ihmiselle tyypillistä luoda yhtenäisiä tarinoita menestyksestä tai tappioista myös urheilussa. Jotenkin on niin, että viime vuotinen mestaruus nähdään yhtenäisenä loogisena kertomuksena, jonka tietysti piti johtaa mestaruuteen. Ja kun mestaruus saavutettiin, kaikki siihen johtaneet tekijät muuttuivat suunnitelluiksi ja tarkoitetuiksi. (YLE tietysti on tässä propagandassa liiton äänitorvi, todellista yhteistyön kiekkoanalyysia kameroiden edessä, johon ei tietenkään koskaan voi sekoittaa kriittisiä ääniä ennen kuin kritiikki on liiton sertifioimaa).
Pelitapateoreetikot korostivat sitä, miten Jalosen luoma pelitapa omaksuttiin ja se tietenkin johti mestaruuteen. Vuorovaikutusteoreetikot huomasivat, miten yhtenäinen joukkueesta tuli oikean valmennuksen myötä. Materiaaliteoreetikot taas äkkäsivät, että joukkueessahan oli kertakaikkiaan loistava hyökkäysmateriaali. Ja individualistit tietenkin korostivat vielä erikseen tiettyjen pelaajien panosta. Ainoa, joiden panosta selittämisessä ei tarvittu, olivat nämä sattumateoreetikot, jotka ovat aina ikävällä tavalla luomassa epäjatkuvuutta niin hyviin ja valmiisiin malleihin ja selityksiin.
Ja näin nytkin. Sattumasta puhuja voisi huomauttaa, että yksi Pulju olisi tehnyt kesän. Pari maalia oikeassa matsissa ja nyt jännitettäisiin tulevia puolivälieriä. Leijonatarina etenisi draaman kaaren mukaan: olisikin vähän tylsää aina vain kulkea voitosta voittoon. Nämä mestaruustarinat olivat todella hyvin käsikirjoitettuja. Vaikeuksien kautta joukkueeseen tulee yhtenäisyys, yhtenäinen pelitapa, tulee onnistumisia ja sitten taas pelataan finaalissa. Tai ilkeä sattumasta puhuja voisi todeta, että aika pienestä oli kiinni Tanskankin voitto Sveitsistä. Taaskaan ei saataisi aikaan älämölöä huonoista peliesityksistä. Kaikki puhuisivat siitä, miten joukkue on nyt hitsaantunut yhteen.
Sveitsimatsi nähtiin jälleen syitä sekä menestykseen että sen puutteeseen. Suomen peli oli alussa kuraa, yv totutun huonoa, kunnes sitten saatiin maaleja aikaan. Yhtäkkiä joukkue alkoi pelaamaan kykyjensä mukaan, vaikka Sveitsi oli toki aika lailla puolivaloilla. Tämä joukkue sai kuitenkin täsmälleen sen, mitä ansaitsi. Olipa valmentajana sitten kuka hyvänsä, maalipaikkojen hukkaaminen oli huikeaa tasoa. Ahokas olisi voinut saada aikaan ainakin yhden pisteen 3 ottelusta paremman joukkuehengen luomisen kautta, mutta ei sen enempää.
Suomi oli nyt joukkue, jolta puuttui 1-ketju. Ja kun muistetaan, että tämän vuoden ykkönen koostui kahdesta 17-vuotiaasta ja yhdestä 18-vuotiaasta samoin kuin viime vuonna, oivalletaan ehkä millaisia poikkeusyksilöitä viime vuoden joukkue sisälsi. Toisaalta, vuonna 2015 tehtiin vain 5 maalia alkusarjassa. Ykkössentterin puute on myös tuhoisaa: nytkään ei sellaista löytynyt. Saarelan poissaolo oli varmasti ratkaisevaa: voidaan jälleen pohtia, olisiko Saarelan ympärille luotu tehokkaampi 1-ketju.
Kiteyttäen, kun kaikki menee pieleen, on tulos tätä luokkaa. Yhtenäistä tarinaa ei voi synnyttää, on vain erilaisia epäjatkuvuuksia, joita sitten analyytikot pyörittelevät kukin omasta lintu/sammakkoperspektiivistään.