Ulkokehältä on paha tehdä pyykkäystä ja tältä osin toivo on siinä, että liitossa tästä vedetään oikeita johtopäätöksiä ja mietitään jatkossa hieman tarkemmin, että miten tätä hommaa oikein pyöritetään. Tästä tulee kohtalaisen pitkä postaus, joten annan jo etukäteen synninpäästön heille, jotka eivät jaksa lukea. TL:DR-versioksi voisin sanoa, että tulen tässä puimaan U20-turnausta yleisellä tasolla, valmennuksen tasolla ja pelaajien tasolla. Joissa mielestäni kaikissa on puutteita.
Ilmapiiri U20-kisojen ympärillä
Tosiasia on se, että tästä turnauksesta on tullut Suomelle merkittävä vasta viimeisen kuuden vuoden aikana. Oikeastaan maailmanmestaruus miesten tasolla vuonna 2011 oli sellainen ensimmäinen laukaisualusta, kun tämä turnaus alkoi kiinnostaa myös suurempaa massaa kuin pelkästään NHL-orientoitunutta seuraajajoukkoa. Senkin jälkeen tästä turnauksesta on edelleen jäänyt sellainen kuva, että tämä ei ole Suomelle ollut ikinä päätapahtuma ja sen arvo on alkanut vasta viime vuosina hieman kasvaa. Turnauksessa on oikeastaan ollut kaikenlaisia tuloksia aina karsinnasta mestaruuksiin viime vuosina ja erityisen huomionarvoista on, että mestaruus tuli lyhyellä aikajänteellä kaksi kertaa lyhyessä ajassa, kun se voitettiin 2014 ja 2016. Molempia mestaruuksia yhdistää se, että pelit on pelattu isossa kaukalossa ja niihin on lähdetty mestaruusvalmentajalla. Molempien mestaruusvalmentajien pestit jäivät torsoiksi, koska yleinen ilmapiiri on tämän turnauksen ympärillä on ollut jo vuosia, että tämä "ei ole niin tärkeää" ja täällä käydään pokkaamassa vähän rahaa liitolta ja tehdään jotain sillä välin, kun oma leipätyö odottaa joko KHL:ssä, Liigassa tai jossakin muussa paremmassa pestissä. Vuoden 2016 mestaruus tuli sellaisella tavalla, että se nosti jo koko kansan mittakaavassa sekä kiinnostusta että odotuksia melkoisesti. Monet kokeneetkin kiekkomiehet sokaistuvat suomalaisen hullun vuoden jälkeen ja tätä joukkuetta arvioitiin etukäteen lievästi sanoen korkealle. Uhkakuvat kyllä tiedostettiin, mutta tällaista ulospuhallusta ei varmasti odottanut kukaan. Joka tapauksessa johtamisesta ja ilmapiiristä turnauksen ympärillä voidaan jo nyt sanoa, että näitä prosesseja ei ole johdettu kovin ammattimaisesti ja liitto on oikonut aika monta mutkaa, kun se on nimennyt milloin ketäkin vapaana olevaa valmentajaa tämän turnauksen projektin vetäjäksi. Joka tapauksessa kansan odotukset turnauksesta ovat menestymisen myötä vasta aivan viimeisen kolmen vuoden aikana nousseet sellaiselle tasolle, että vauhtisokeutta on ollut joka puolella. Nyt yhtäkkiä myös liitto on ulospäin alkanut painottaa tämän turnauksen tärkeyttä, vaikka aikaisemmin tästä ei välittänyt kuin satunnaiset NHL-fanit.
Valmentajavalinnat
Valmentajavalinnat tähän turnaukseen eivät ole noudattaneet mitään pitkäaikaisen projektin tai loogisuuden tunnusmerkkejä. Valmennus on vuodesta toiseen valittu sillä perusteella, kuka sattuu olemaan liiton palkkalistoilla ja keneltä sattuu puuttumaan juuri sillä hetkellä seurajoukkuepesti. Valmentajien valinnassa ei ole painotettu juurikaan jos mitään pelillisiä asioita, sillä jos miettii valmentajia taaksepäin niin valmentajia on filosofisesti jo sellainen kirjo käynyt tässä turnauksessa, että mistään yhtenäisestä suomalaisesta valmennusajattelusta ei voida puhua. Miesten maajoukkueessa valmentajaksi on sentään valittu pääosin sillä hetkellä jotenkin suomalaiseen jaloslaiseen valmennusajatteluun sopivia henkilöitä myös J. Jalosen jälkeen, mutta näissä U20-hommissa valinnat ovat pääsääntöisesti kohdistuneet juurikin sillä hetkellä vapaisiin, meritoituneisiin valmentajiin, joilla ei nyt vain ole mitään muuta pestiä meneillään. Valmentajien kannalta täytyy toki myös aina miettiä, että kuinka houkutteleva tämä paikka kenellekään on. Kokeneet valmentajat haluavat poikkeuksetta valmentaa miehiä ja se on se ykköspesti ja kaikki muut ovat sitten jotain sen jälkeen. Valintojen epäloogisuutta kuvastavat mielenkiintoiset jatkumot tai niiden puuttuminen: 2012 Helminen, 2013 Rindell, 2014 Kivi, 2015 Jortikka, 2016 Jalonen. Joku nimi saattoi olla väärinkin, mutta joka tapauksessa pelkästään lyhyellä tsekkauksella huomaa, kuinka erilaisista valmentajista on kyse. Niin hullua kuin onkin niin eniten valmennusjatkumoa oli nimenomaan Jalonen-Rautakorpi välillä, koska Rautakorpi on ajanut jokseenkin samanlaista peliä kuin Jalonen maajoukkueissa, vaikka ei Rautakorpi karvoistaan koskaan eroon pääse; Rautakorpi tulee aina olemaan enemmän reagointi- ja pystysuunnankiekon valmentaja kuin tiiviin viisikkopelin ja kiekkokontrollin valmentaja. Valmentajavalinnoissa ei ole saatu minkäänlaista jatkumoa aikaiseksi, kun esimerkiksi viime kauden mestaruusvalmentajista olisi ollut mahdollisuus esim. kysyä HPK:n nykyisen pääluotsin halukkuutta lähteä kokeilemaan, kun Jalonen varasi itsensä toiseen pestiin. Tältä osin Rautakorpi otti pestin vastaan, vaikka jokainen ammattivalmentaja on tänä vuonna tiennyt jo tullessaan, että odotukset ovat katossa ja realismi voi olla toinen. Floppikausille yhdistävä tekijä on kuitenkin vielä epäloogisia valmentajavalintoja enemmän ollut, että aina kun tulokset ovat alkaneet olla hälyttäviä niin pelit on pelattu pienessä kaukalossa. Yhdistäväksi tekijäksi on useammin noussut pieni kaukalo kuin valmentaja sinänsä. Se, miksi Suomi ei pärjää pienessä kaukalossa taas on paljon isompi kysymys kuin yhden valmentajan kysymys.
Pelitavalliset ongelmat
Edes Rautakorpi ei pääse tällä kaudella mitenkään sitä pakoon, että hän valitsi auttamatta joukkueelleen väärän pelitavan pieneen kaukaloon. Rautakorven tiimi hylkäsi meidän pelin perusperiaatteet ja toi tilalle mediankin vaatimaa yksilökeskeistä kiekkoa. Tämän pelitavan ongelmat tulivat jo kahdessa ensimmäisessä pelissä riittävän hyvin esille. Suomen viisikkopeli pysyi kasassa ainoastaan hyvin lyhyitä hetkiä, mutta kokonaisuudessaan pelaajat eivät missään vaiheessa päässeet toistensa kanssa samalle sivulle siitä, mitä kaukalossa pitäisi tehdä. Laiturit lähtivät nopeasti voittamaan tilaa pystysuunnassa ja sentteri karkasi heidän mukanaan hyökkäyssiniselle, samalla kun Suomen pakit jäivät omalle alueelle veivaamaan pakki-pakkia ja yrittivät lopulta avata biljardisyötöllä keskialueelle, joka meni järjestäen vastustajan lapaan, joka jätti jo ensimmäisen sinisen ylityksen jälkeen Suomen hyökkääjät pelin ulkopuolelle. Vastukset käänsivät tästä jatkuvasti vastahyökkäyksiä eikä Rautakorpi löytänyt mitään keinoja kääntää pelin virtausta toiseen suuntaan. Vasta Ruotsi-pelissä Rautakorpi luopui filosofiastaan ja antoi pelaajien tuoda peliä sillä tavalla hyökkäysalueelle kuin voittava jääkiekko vaatii. Pelaajat pysyivätkin nyt viisikkona ja väänsivät kulmissa jatkuvasti kiekkoa omille, mutta tässä kohtaa kuvaan astui kova vastustaja ja Suomen heikko taso. Pelaajien voimat eivät yksinkertaisesti riittäneet pelaamaan tuota kiekkoa kuin vaivaisen yhden erän ja tuolla työmäärällä saimme aikaiseksi yhden vaivaisen maalin. Kun Ruotsi sitten käänsi pelin ekasta paikastaan pelin tasoihin Suomen voimat olivat jo menneet ja pelaajat alkoivat odotella summeria. Hyökkääjät hyppäsivät suoraan vaihdosta kohti vastuksen sinistä ja omat pakit painivat omassa päässä ja heittelivät purkukiekkoja ulos. Ruotsi nautti ja palautti kiekon kärsivällisesti Suomen alueelle ja sama ralli jatkui. Se, miksi viisikkopeli meni tuollaiseksi, johtuu pitkälti pelaajista. Suomi jäi auttamatta keskikaistalta liian vajaaksi ja sellaisia senttereitä ei löydetty koko turnauksen aikana, jotka olisivat pystyneet keskikaistalta avaamaan pelin jouhevasti hyökkäysalueelle, mutta samalla nivomaan laiturit ja pakit toistensa kanssa yhteen.