Tuli katsastettua eilen Midsommar - loputon yö. Kyseessä on siis Ari Asterin toinen elokuva. Esikoisohjaus Hereditary keräsi kehuja viime kesänä, joten odotukset Midsommaria kohtaan olivat korkealla.
Elokuva starttaa Kanadan synkeistä ja lumisista maisemista luoden melankolisen ja traumaattisen lähtöasetelman. Tämän jälkeen siirrytään kuitenkin Pohjois-Ruotsin valoisille niityille, jonne elokuva varsinaisesti sijoittuu.
Kuten Hereditaryssakin, draama ja henkilöhahmot ovat juonen keskiössä. Tempo on todella hidas, ja kun siihen yhdistetään kahden ja puolen tunnin kesto, voidaan Midsommaria kuvailla sananmukaisesti slow-burneriksi. Kauhu-genressä tämä on kuitenkin virkistävä trendi, sillä se kasvattaa jännitystä ja stimuloi katsojan mielikuvitusta. Aster osasi tämän jo ensimmäisessä elokuvassaan, mutta Midsommarissa hidas kypsytys on viety äärimmilleen.
Tämä ei ole dramaturgisesti kaikista oivaltavin pätkä, mutta toisaalta elokuvan tyylilaji ei ehkä sellaista edellytäkkään. Suuria twisteja, näyttäviä tehosteita tai vaihtuvia maisemia ei esitellä, vaan fokus on tunnelman luonnissa sekä symboliikassa.
Midsommar on yksi parhaiten kuvatuista elokuvista, jonka olen nähnyt. Tässä annetaan katsojalle aidosti mahdollisuus tuntea olevansa sisällä elokuvan maailmassa. Jokainen kuva tuntuu sisältävän useita tapahtumia, joita voi tarkkailla samanaikaisesti. Otoissa ei ole myöskään tyydytty tylsiin sommitteluihin, vaan kamera löytää jatkuvasti mielenkiintoisia kuvakulmia.
Kaiken kaikkiaan Midsommar on tarinallisesti eheämpi kuin Hereditary, mutta elokuvakokemuksena näitä kahta on vaikea vertailla. Siinä missä Hereditary vaihtoi jatkuvasti rytmiään, Midsommar rakentaa jännitettä hienovaraisesti vailla sen kummempia selittelyitä. Tämä oli elokuvakokemuksena todellinen kaksituntinen trippi, jota joutuu varmasti useamman päivän pohdiskelemaan. Tuomio: 4/5*
Elokuva starttaa Kanadan synkeistä ja lumisista maisemista luoden melankolisen ja traumaattisen lähtöasetelman. Tämän jälkeen siirrytään kuitenkin Pohjois-Ruotsin valoisille niityille, jonne elokuva varsinaisesti sijoittuu.
Kuten Hereditaryssakin, draama ja henkilöhahmot ovat juonen keskiössä. Tempo on todella hidas, ja kun siihen yhdistetään kahden ja puolen tunnin kesto, voidaan Midsommaria kuvailla sananmukaisesti slow-burneriksi. Kauhu-genressä tämä on kuitenkin virkistävä trendi, sillä se kasvattaa jännitystä ja stimuloi katsojan mielikuvitusta. Aster osasi tämän jo ensimmäisessä elokuvassaan, mutta Midsommarissa hidas kypsytys on viety äärimmilleen.
Tämä ei ole dramaturgisesti kaikista oivaltavin pätkä, mutta toisaalta elokuvan tyylilaji ei ehkä sellaista edellytäkkään. Suuria twisteja, näyttäviä tehosteita tai vaihtuvia maisemia ei esitellä, vaan fokus on tunnelman luonnissa sekä symboliikassa.
Midsommar on yksi parhaiten kuvatuista elokuvista, jonka olen nähnyt. Tässä annetaan katsojalle aidosti mahdollisuus tuntea olevansa sisällä elokuvan maailmassa. Jokainen kuva tuntuu sisältävän useita tapahtumia, joita voi tarkkailla samanaikaisesti. Otoissa ei ole myöskään tyydytty tylsiin sommitteluihin, vaan kamera löytää jatkuvasti mielenkiintoisia kuvakulmia.
Kaiken kaikkiaan Midsommar on tarinallisesti eheämpi kuin Hereditary, mutta elokuvakokemuksena näitä kahta on vaikea vertailla. Siinä missä Hereditary vaihtoi jatkuvasti rytmiään, Midsommar rakentaa jännitettä hienovaraisesti vailla sen kummempia selittelyitä. Tämä oli elokuvakokemuksena todellinen kaksituntinen trippi, jota joutuu varmasti useamman päivän pohdiskelemaan. Tuomio: 4/5*