Samaa mieltä kuin yllä Murder Mysterystä, jossa Sandler ja Aniston tuovat sen lukuisista elokuvista tutun persoonansa peliin. Siihen pintakiiltoa ja sivuosaan jäävä epäkiinnostava mysteeri, niin varmaankin vain kyseisen kahden näyttelijän fanit saavat siitä jotain ajantappoa isompaa irti. Netflixin omissa elokuvissa saattaa monesti heijastella, että ehkä kuitenkin eniten tarvitsevat tasaista volyymia.
Samaa mieltä myös The Spy Who Dumped Me:sta, jossa on varmaankin pienoiskuvassa yksi yleisimpiä kompastuskiviä Hollywoodin komediaelokuvia koskien. Heitetään vaan pari pidettävää ja improvisaation kykenevää komediatähteä elokuvaan, jossa ei ole läheskään kunnollista ja valmista käsikirjoitusta. Siitä huolimatta vain odotetaan, että nämä näyttelijät jotenkin vain taianomaisesti improvisoisivat sinne sitä sisältöä ja hauskoja vitsejä. Ei se vaan toimi niin.
Joudun olemaan eri mieltä Shaftista. En pysynyt pysynyt oikein kärryillä tarinasta ja esimerkiksi lopun toiminta oli kehnonlaisesti ohjattu, mutta elokuvan mahtava soundtrack ja sen parodinen tunnelma kantoivat meikäläisen kevyesti alusta loppuun saakka. Vaikka elokuva myös alkoi kehnohkosti nuorennetulla Samuel L. Jacksonilla. Elokuva huokui ihanaa cooliutta, mutta samalla se iski koko ajan silmää, että älä ota minua vakavasti. Machoilulle ja sovinisteille naurettiin, 70-luvun asenteelle ja koville toimintaleffoille naurettiin, 90-luvun koville Tappavan aseen viitoittamille buddy cop -elokuville naurettiin, nykyajan pullamössösukupolvelle naurettiin. Elokuva nauratti sekä syyllistymällä kieli pitkällä nauraen yypillisiin genretropeihin (kliseisiin?), että välttäen ja kommentoiden niitä alleviivaavasti. Lähes rakastuin tähän siistiin ja hauskaan elokuvaan, sekä Samuel L. Jackson keinahtelevan pöyhkeään harlemmaiseen kävelytyyliin. Olkoonkin, että sieltä mustan poolopaidan alta näkyikin hetkittäin 70-vuotiaan miehen pömppömahan ääriviivat.
Ilmeisesti Shaft ilmestyi jonkinlaiselle leffateatterirundille Yhdysvalloissa, mutta Netflix hankki 14 päivää ensi-illan jälkeen kansainväliset levitysoikeudet. Ei siis lähtenyt ihan odotetulla tavalla kai keräämään rahaa ja studio myi pois. Täytyisi kyllä jo pikkuhiljaa tutustua näihin aiempiin Shaft-elokuviin. Tuli tätä leffaa katsoessa myös mieleen, että on aika samanlainen elokuva kuin Ride Along. Oli näköjään sama ohjaaja, mutta eri käsikirjoittajat.
Hereditarylla oli kova hype ja kyllä se minun mielestäni oli myös hyvä elokuva. Hitaasti kypsyvä, tunnelmaan paljolti nojaava kauhujännäri.Ei voinut leffaa katsoessa oikein tietää, että katsooko Rosemaryn painajaista vai Suljettua saarta. Mikäli elokuvasta imettäisiin pois kaikki psykologisen kauhun ainekset, niin jäljelle jäisi silti hyvä perhedraama.
Itsekin jälleen katsonut hyviä elokuvia, jotka voisi samalla mainita. Paulo Genovesen teatterituotantomainen (=sama lokaatio, näyttelytyö ja käsikirjoitus pääosassa) mysteeridraama The Place oli loistava. Kuppilassa istuu keski-ikäinen mies, joka huhujen mukaan pystyy täyttämään ihmisten minkä tahansa toiveen. Jujuna on se, että vaihdossa ihmisten tulee suorittaa miehen antama tehtävä. Eli ihmiset esittävät hänelle toiveensa ja mies katsoo valtavasta raamatunkaltaisesta kirjastaan, että mikä tehtävä heidän tulee suorittaa. Esimerkki elokuvan alusta: vanha rouva haluaa miehensä alzheimerin taudin katoavan ja tehtäväksi hän saa rakentaa pommin, ja räjäyttää sen julkisella paikalla tappaen mahdollisimman monta viatonta ihmistä. Eli tavallaan nuorisoelokuvien kuten Nerve ja 13 Sins jäljillä mennään, mutta ei kuitenkaan.
Elokuva on hienosti tehty ja erityisesti roolituksen suhteen on tehty rautaista työtä. Se pohjautuu erittäin vahvasti televisiosarjaan At The End of the Booth, jonka ensimmäisestä kaudesta on oikeastaan vain viilattu elokuvamaisempi ja mysteeriaspektia on nostettu ylöspäin. En ole ihan täysin varma, mistä tässä elokuvassa The Place on lopulta kysymys. Onko kyseessä metafora kirjailijasta, joka on luonut ihmismäiset hahmot haluineen. Nyt tämä kirjailija asettaa heidän ja heidän halujensa saavuttamisen välille esteen, joka tulee testaamaan hahmojen fyysisiä, henkisiä ja moraalisia rajoja. Sitten kirjailija jättää ikään kuin jättää hahmot oman onnensa nojaan ja seuraa vain säännöllisten tapaamisten muodossa, miten tehtävän suorittaminen etenee ja miten nämä hahmot ja heidän arvonsa muuttuvat tehtävän varrella?
Vai onko kyseessä vain vertauskuva hedonistisesta nyky-yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat valmiita kapuamaan kohti onnellisuutta/menestystä talloen samalla muita ihmisiä mutaan. Pyrkiikö elokuva vain näyttämään, miten kuka tahansa ihminen voi riittävän epätoivoisessa tilanteessa tehdä mitä tahansa, jos hän tietää varmuudella tämän teon ratkaisevan hänen ongelmansa. Viestiikö tämä, miten ihmiset haluavat hallita kohtaloaan, tai etsivät aina oikoteitä onneen? Ehkä tämä vain kertoo meistä ihmisistä arkisen harmaassa oravanpyörässä, jossa luomme itsellemme jatkuvasti tavoitteita ja unelmia, että meillä olisi jokin tarkoitus nousta aamulla sängystä. Nämä tavoitteet/unelmat voivat kuitenkin muuttua saavuttamattomina ansaksi, joka tekeekin meistä onnettomia.
Myös Maggie Gyllenhaalin tähdittämä The Kindergarten Teacher on hieno elokuva. Siinä lastentarhanopettaja alkaa suhtautua pakkomielteisesti 5-vuotiaaseen poikaan, jonka hän uskoo olevan runoilun uusi Mozart. Opettaja on taiteiden ystävä ja alkanut käydä runokurssilla, mutta hänellä ei ole siihen lahjoja. Opella on lapsia, joilla ei ole kunnianhimoa ja joita hän pitää salaa henkisesti köyhinä. Hän ei pidä siitä, miten nyky-yhteiskunta ajaa ihmiset jo lapsena samaan muottiin tuhoten luovuuden ja yksilöllisyyden, sekä väheksyy taiteita. Joten opettaja päättää alkaa suojella ja kehittää tämän tarhapojan lahjakkuutta. Hän on tavallaan isossa kuvassa liikkeellä oikeassa tarkoituksessa, mutta väärin keinoin ja asettaa oman itsekkään motiivinsa lapsen hyvinvoinnin ja halujen yläpuolelle.
Tarina saa todella karmivia muotoja, sillä opettajan ja oppilaan suhde esitetään romanttisen elokuvan raameissa. Opettaja alkaa suhtautua aina vain pakkomielteisimmin tuohon poikaan ja imee oppilaasta, kun tilanteen pitäisi olla toisinpäin ja oppilaan ammentaa opettajastaan. Luottamusta ja valtaa käytetään väärin. Pidin erityisesti, miten kouriin tuntuvasti kohtausten valtadynamiikat tulevat esiin kohtausten esillepanossa (mise-en-scene). Arkisen oloiset kohtaukset saavat todella karmivat raamit kiitos musan, kuvauksen, esillepanon ja Gyllenhaalin loistavan suorituksen, eikä missään vaiheessa voi olla varma, mihin suuntaan tarina tulee lopulta kehittymään. Myös lapsen psyyke ja toiminta näyttäytyvät hyvin realistisina ja elokuvan lopetus on loistava.
