Jatkoajan leffakerho

[Buster]

Osaatteko suositella lisää elokuvia/ohjaajia?

Elonetin historiikista kyseiseltä vuosikymmeneltä löytyy jotain. Mainitaan ensinnäkin kyseisistä poliittisista kiistoista ja mainitaan, että tuolloin debyyttielokuviaan julkaisivat mm. Pentti Lintonen, Peter von Bagh, Matti Sokka, Eija-Elina Bergholm ja Seppo Huunonen. Lisääkin löytyy nimiä, sekä elokuvia ja voi vielä katsastaa sivulta 60-luvun historiikinkin sekä muuta.

 

[Everton]

Mulla on hirveä dilemma ton leffan suhteen. Olen vannonut että en katso enään yhtään Adam Sandlerin leffaa, mutta tossa leffassa taas on Gemma Arterton joka nyt on itselle aina hyvä syy katsoa leffa. :D

On sivuosassa, eli ei ihan kamalasti esillä. Saattoi tosin olla ensimmäisessä kohtauksessa vähissä vaatteissa, tai sitten ei. Eli dilemmasi jatkukoon.

 

[nahkis]

Onko muuten kaikille MacGruber tuttu leffa? Siinä on kyllä taidetta parhaimmillaan. Kaikki kunnia Leslie Nielsenille, mutta sanoisin tämän olevan paranneltu versio Mies ja Alaston ase elokuvista.

On olemassa vain yksi paranneltu versio Mies ja alaston ase -elokuvista ja sen nimi on "Hei, me lennetään!"

 

[Mikke73]

On olemassa vain yksi paranneltu versio Mies ja alaston ase -elokuvista ja sen nimi on "Hei, me lennetään!"

Tämä on tekijöiltään myös sikäli hämmästyttävä suoritus, että pystyivät tekemään parannellun version Mies ja alaston ase -elokuvista 8 vuotta ennen ensimmäisen Mies ja alaston ase -elokuvan ilmestymistä. Tuohon ei moni pysty!

 

[Walrus21]

Paljon on tullut leffoja katseltua, joten josko sitä jotain kirjoittaisikin nähdystä:

Olavi Virta:

Lauri Tilkanen on karismaattinen ja ihan osaavakin näyttelijä. Siinä oikeastaan tämän elokuvan ansiot. Käsikirjoitus on hapuileva ja juoni tylsähkö. Virta on ensimmäiset 10 minuuttia sympaattinen, mutta sen jälkeen täysin perseestä. Katsojan on vaikea kiinnittyä elokuvaan, koska siitä puuttuu motivaatio. Ajankuvauksena ja Virran elämäntarinasta kiinnostuneille varmaan ihan ok mutta muutoin unohdettava leffa. 2/5 tähteä.

Juice:

Tämä on mielestäni hieman parempi kuvaus tunnetusta artistista. Etenkin alkupuoli Alataloineen on mielenkiintoista settiä, mutta sitten keskiöön nousee Juicen parisuhde ja sen ennalta-arvattavat käänteet. Lopusta puuttuu tempo ja jännite. Kuitenkin ihan jees pätkä kaikkinensa. 2½ tähteä.

Mami:

Myönnettäköön, että olen kohdeyleisöä tällaisille b-luokan kesäkauhuille. Menin nollaodotuksin teatteriin ja olin kohtuullisen tyytyväinen näkemääni. Rehellisesti sanottuna tämä on melko surkea leffa, jossa ei ole mitään tolkkua. Octavia Spencer on kuitenkin tapansa mukaan loistava, mikä pelastaa suuren osan kaksituntisesta. Juoniongelmia on siellä täällä, mutta puoliväliin asti mennään mielenkiintoisen alkuasetelman voimin. Lopussa sitten pakka hajoaa käsiin pahasti, mutta se ei hirveästi haittaa, sillä niin nyt vain tuppaa käymään tämän tyylisissä filkoissa. Kauhu on totisesti vaikea genre. 2½ tähteä.

Aladdin:

Disneyn klassikoita on uudelleenfilmatisoitu kovalla tahdilla, joten miksei siis Aladdiniakin. Tämä on ihan kelpo re-make tutusta tarinasta pienillä modernisoinneilla. Pidin ja pidän erityisesti siitä, että näihin vanhoihin satuihin saadaan puhallettua uutta elämää tuomalla hienovaraisesti nykymaailman sosiaalisia kuvioita mukaan. Jasminen hahmo on loistava, mutta todellisuudessa tätä leffaa kannattelee henki (Will Smith). Kannattaa käydä katsomassa. 3 tähteä.

Rocketman:

Elton John oli minulle aika tuntematon hahmo, joten odotin mielenkiinnolla tätä kehuttua(kin) rainaa. Taron Edgerton on hyvä roolissaan, mutta erinomaiseksi teokseksi tämän nostaa sujuva käsikirjoittaminen. Lavastus, leikkaus ja muut tuotannolliset tekijät ovat myös kohdillaan, joten tämän kanssa viettää mukavasti parituntisen. Pidin erityisesti siitä, että valittu teema (Eltonin lapsuuden traumat) kantaa koko elokuvan mitan eikä lähde harhailemaan. 4 tähteä.

Wild Tales:

Käykää äkkiä lainaamassa/vuokraamassa tämä. Huikea elokuva! Kyseessä on siis kuuden "lyhytelokuvan" kokoelmateos, jonka teemana on kosto. Teema säilyy mukavan yhtenäisenä ja virittää tietynlaiset odotukset katsojalle. Lyhyet pätkät eivät kuitenkaan ole ennalta-arvattavia, vaan niihin on ujutettu mukavasti yllätyksiä. Aivan klassikkokamaa. 5 tähteä.

Alaston Satama:

Nojoo, tämä ei ole mikään tulikuuma uutuus, mutta ansaitsee silti kaikki hehkutukset. Aivan ilmiömäinen tarina satamaa otteessaan pitävästä mafiasta ja sen vaikutuksista koko yhteisöön. Marlon Brandon näyttelijätyö on mieletöntä ja pitää otteessaan loppuun asti. Tietääkseni tämä tyhjensi palkintokaapin vuoden 1954 Oscareissa, eikä syyttä. Monesta modernista klassikosta poiketen tämä on vieläpä sopivan mittainen (alle 2h). 5 tähteä.
https://www.imdb.com/title/tt1205535/?ref_=rt_li_tt
The Rebound:

Tämä tuli ongittua Viaplaysta harmaana sadepäivänä. Positiivinen yllätys, vaikka ennakkoon vaikutti aika kliseiseltä rom-comilta. Alussa vaaran merkit olivatkin ilmassa, kun päähenkilöä esiteltiin wingmaninsa rasvaisten vitsien kautta. Leffa ottaa kuitenkin mukavan - ja suht yllätyksellisenkin - käänteen, kun love interest naitetaan päähenkilölle hyvissä ajoin. Tämän jälkeen käsikirjoitus antaa mukavasti aikaa hahmojen väliselle kehitykselle, minkä jälkeen loppunäytös hoidetaan tyylillä kotiin. Ei mikään mestariteos, mutta omassa genressään piristävä yllätys. 3 tähteä.

Stalker:

Tarkovskyn "päätyö" on itseoikeutetusti noussut jonkinlaisen klassikon maineeseen. Eikä siinä mitään, onhan tämä poikkeuksellinen taideteos, jossa tunnelmaa luodaan aivan omanlaisilla keinoillaan. Viihdyttävyysarvo on sen sijaan vähän niin ja näin; tämä on pikemminkin keskittymistä vaativa, syväkerroksinen oppitunti ihmismielen toimintaan. Katsoin hämmentyneenä, mutta jäin ehkä kaipaamaan jotain. Kestoltaan (lähes kolme tuntia) aika tuhti paketti, joka varmaankin vaatii useamman katselukerran. 3 tähteä.
https://www.imdb.com/title/tt0041959/?ref_=rt_li_tt
Kolmas mies:

Tästä taisikin olla täällä aiemmin puhetta. DVD:n kannessa lukee "paras brittiläinen elokuva kautta aikojen", eikä kuvailua tohdi liioittelusta syyttää. Elokuva on täynnä kaikkea: murhamyysteri, rakkaustarina, noir -henkinen tutkimusmatka, erilaisia moniulotteisia hahmoja, lennokasta dialogia, komiikkaa, yhteiskunnallista kommentaaria, käänteitä, jännitteitä... oikeastaan vähän kaikkea. Kestoltaan alle kaksituntinen leffa on niin moniulotteinen, että on suoranainen ihme, miten kaikki on saatu mahdutettua. Orson Welles on tässä jopa parempi kuin Citizen Kanessa. Nojoo, se on paljon sanottu. 5 tähteä.

 

[Tifosi]

Alaston Satama:

Nojoo, tämä ei ole mikään tulikuuma uutuus, mutta ansaitsee silti kaikki hehkutukset. Aivan ilmiömäinen tarina satamaa otteessaan pitävästä mafiasta ja sen vaikutuksista koko yhteisöön. Marlon Brandon näyttelijätyö on mieletöntä ja pitää otteessaan loppuun asti. Tietääkseni tämä tyhjensi palkintokaapin vuoden 1954 Oscareissa, eikä syyttä. Monesta modernista klassikosta poiketen tämä on vieläpä sopivan mittainen (alle 2h). 5 tähteä.

Gangsteri on ylivoimainen suosikkigenreni. Kummisedistä, mafiaveljien kautta sopranosiin kaikki timanttilaatua. Joten kun aikoja päiviä sitten näin tämän clipin...

favorite mob movie (Linkki tubeen jossa sopranos-näyttelijät listaavat omia gangsterisuosikkejaan)

niin katsoin heti kaikki siinä mainitut leffat ja kaikki oli ihan hyviä teoksia mutta juuri on the waterfront ja varsinkin Brandon suoritus jäivät pysyvästi mieleen. Takapenkkikohtaus on monella listalla kovimpia näyttelysuorituksia.

Myös Killing of the chinese bookie on sellainen jota suosittelen.

 

[Buster]

Jaksoin katsoa Valmentajan alusta loppuun saakka, vaikka kyse oli aika kauheasta "ja sitten tapahtui" -henkisestä biopicistä, jossa ei ainakaan minulla ollut hirveästi hajua missä mennään, mitä tapahtuu, ja mikä on hahmon motivaatio kulloisessakin kohtauksessa. Puhdas yhden miehen show, vailla konflikteja tai draamaa. Jussi Parviaisen hahmon kohtauksissa en enää tiennyt, että kuuluisiko tässä nauraa (mille?), vai onko tämä sittenkin tehty tosissaan (en usko, ainakaan niistä kohtauksista). Ei elokuva ainakaan imdb:ssä ole komediaksi listattu.

Yhtäkkiä se Sarasvuo-hahmo oli jossain tapahtumassa ison skriinin edessä, jossa pyöri video ja Sarasvuo-hahmo toimitti tosi tunteikkaan puheen, ja elokuvan musiikkin pauhasi tosi tunteikkaana ja ylevöittävänä. Ongelma vain siinä, että millä lailla se kohtaus liittyi mihinkään? Mikä oli sen merkitys? Missä se edes oli? Ilmeisesti paikka olisi pitänyt tietää ja elokuva tekee muutenkin vähän sen virheen, että se olettaa katsojan tietävän näistä asioista/ajasta ilmeisesti jo valmiiksi jotain. Nämä samat kysymykset olivat vähän turhan usein toistuvia.

Elokuva pyrkii laittamaan katsojan egosentrisen suuruudenhullun pään sisään. Hauskaa, kun elokuva on kehystetty Sarasvuo-hahmon radiolähetyksessä toimittamaksi tarinaksi ja silti yhdessä vaiheessa kuultiin jonkun toisen hahmon ajatuksia/voice-overia Sarasvuosta. Tämä minä-kertoja tehnee tarinasta epäluotettavan, joten ei kai pitäisi pahoittaa mieltään siitä, että masentunut ja sisäisen liekkinsä menettänyt Sarasvuo-hahmo katsoo telkkarista Virpi Kuitusen hiihtoa ja päättää pokata Virpin käyttäen häntä oman liekkinsä uudelleen sytyttämiseen. Luonnollisesti tämäkin menee vain niin, että seuraavaksi ovat jo Vancouverissa sängyssä (Virpin sukset ovat jostain syystä siellä huoneen nurkassa, eivätkä esimerkiksi huoltajilla). Seuraavan kerran Virpi näkyy, kun hän tulee kisamatkalta kotiin ja löytää itsensä sammuneeksi juoneen Sarasvuo-hahmon, ja Virpi ilmoittaa olevansa raskaana. Siinäpä Virpin hahmon koristemainen panos tarinalle. Lopussa sitten Sarasvuo-hahmo juoksee virheensä tajunneena kotiin Virpin ja lapsen luo, mistä ilmeisesti alkaa uuden Sarasvuon vähemmän itsekäs elämä. Missään vaiheessahan ei toki näytetä Sarasvuon kunnianhimon synnyttämiä kotielämän ongelmia, mutta siitä tehdään kuitenkin elokuvan katharttinen huipennus.

Muutenkin mitä ihmeen lisäarvoa tuo pseudohöpöä sisältävä rasittava voiceover tuo? Se on vain elokuvantekijöitä helpottava väline, jolla yritetään sitoa irrallisehkoja tapahtumia ja vuosikymmeniä käsittävä tarina yhteen. Tälle katsojalle se ainakin vain hämmensi soppaa enemmän. Elokuvissa on yleensä tapana näyttää ja vielä tekojen kautta, jolloin asiat saa kestävän merkityksen.

Kun pystyy katsomaan ohi kammottavasta tarpeesta kuvata jokainen otos kamera-ajona (ja sen vaikutuksesta leikkaukseen, jopa elokuvan making offissa oli Temosta haastateltaessa sama), vailla mitään muuta motivoivaa tai tarkoituksellista syytä kuin, että se näyttää siistiltä, huomaa elokuvan yrittävän apinoida Wolf of Wall Streetia. Se herättää kysymyksen ymmärrettiinkö edes, missä Wolf of Wall Streetissa on kyse. Wolf of Wall Street maalaa Vitor Belfortin käytöksen naurettavana ja kauheana. Se alleviivaa yhteiskunnan osasyyllisyyttä tällaisen käytösmallin ja ihmisten luomiseen, sekä kaikille niille tavoille, joilla autamme näitä huijareita ja finanssimaailman hirviöitä päästämällä heidät aina pälkähästä ja jopa palvomalla heitä. Joten kun Wolf of Wall Streetissa Belfortia ei rankaista juuri millään tavalla touhuistaan, on kyse siitä ettemme mekään yhteiskuntana rankaise vastaavia hahmoja. Elokuva alleviivaa tämän koko kuvion valtavaa naurettavuutta ja siksi minä en alitajuisesti pitänyt tästä elokuvasta (nauru hyytyi, mitä pidemmäs elokuva eteni), kun sen ensimmäisen kerralla katsoin. Se toi ilmoille masentavan totuuden. Joka tapauksessa Scorsesen tyylivalinta lähti tarinankerronnan tarpeista ja oli luonnollisesti täysosuma.

Vai pyrkikö Temonen sittenkin matkien ilmaisemaan vähän tätä samaa, koska Sarasvuo sai pankista rahaa kuin tyhjää vain ja kusetti alaisiaan selkeästi kyseenalaisella, omaan laariinsa satavalla lainalla ostaa yhtiönsä osakkeita. Hän antoi katteettomia lupauksia, piilotteli ongelmia ja puhui ihmisiä pyörryksiin, niin kuin joku finanssimaailman Jeesus. Ohjaajan tarkoitusperät ja erityisesti sanoma eivät ole alkuunkaan selvät, elokuvan sävystä/tunnelmasta puhumattakaan. Tokko kaikki hyvin käsikirjoituksessakaan.

Valmentaja oli kuin katkonainen wikipedia-artikkeli, josta on leikattu kaikki päivämäärät pois. Miksi ihmeessä siellä on joku Jaana Saarinen statistin roolissa? Hänellä oli yksi ainoa vuorosana, kaksi jos lasketaan se ensimmäinen toimistossa tapahtunut "taustamumina". Making offissa Temonen sanoi jotain, että halusi antaa käsikirjoituksen suhteen mahdollisuuden uudelle ja tuoreelle äänelle, joka ei ole kiinni missään vanhoissa malleissa. Mutta että sivuroolit hän halusi täyttää mahdollisimman pitkälle kokeneilla ammattilaisilla.

 

[Walrus21]

Tuli katsastettua eilen Midsommar - loputon yö. Kyseessä on siis Ari Asterin toinen elokuva. Esikoisohjaus Hereditary keräsi kehuja viime kesänä, joten odotukset Midsommaria kohtaan olivat korkealla.

Elokuva starttaa Kanadan synkeistä ja lumisista maisemista luoden melankolisen ja traumaattisen lähtöasetelman. Tämän jälkeen siirrytään kuitenkin Pohjois-Ruotsin valoisille niityille, jonne elokuva varsinaisesti sijoittuu.

Kuten Hereditaryssakin, draama ja henkilöhahmot ovat juonen keskiössä. Tempo on todella hidas, ja kun siihen yhdistetään kahden ja puolen tunnin kesto, voidaan Midsommaria kuvailla sananmukaisesti slow-burneriksi. Kauhu-genressä tämä on kuitenkin virkistävä trendi, sillä se kasvattaa jännitystä ja stimuloi katsojan mielikuvitusta. Aster osasi tämän jo ensimmäisessä elokuvassaan, mutta Midsommarissa hidas kypsytys on viety äärimmilleen.

Tämä ei ole dramaturgisesti kaikista oivaltavin pätkä, mutta toisaalta elokuvan tyylilaji ei ehkä sellaista edellytäkkään. Suuria twisteja, näyttäviä tehosteita tai vaihtuvia maisemia ei esitellä, vaan fokus on tunnelman luonnissa sekä symboliikassa.

Midsommar on yksi parhaiten kuvatuista elokuvista, jonka olen nähnyt. Tässä annetaan katsojalle aidosti mahdollisuus tuntea olevansa sisällä elokuvan maailmassa. Jokainen kuva tuntuu sisältävän useita tapahtumia, joita voi tarkkailla samanaikaisesti. Otoissa ei ole myöskään tyydytty tylsiin sommitteluihin, vaan kamera löytää jatkuvasti mielenkiintoisia kuvakulmia.

Kaiken kaikkiaan Midsommar on tarinallisesti eheämpi kuin Hereditary, mutta elokuvakokemuksena näitä kahta on vaikea vertailla. Siinä missä Hereditary vaihtoi jatkuvasti rytmiään, Midsommar rakentaa jännitettä hienovaraisesti vailla sen kummempia selittelyitä. Tämä oli elokuvakokemuksena todellinen kaksituntinen trippi, jota joutuu varmasti useamman päivän pohdiskelemaan. Tuomio: 4/5*

 

[Buster]

Itsekin istuin Midsommarin ensi-illassa ja erittäin hyvä elokuva minunkin kirjoissani. Varmasti jakaa Hereditaryn tavoin vahvasti mielipiteitä, kun kyseessä on hitaasti palava ja taidemainen elokuva, josta riittää elokuvan päätyttyä keskustelun aihetta. Voisi sanoa, ettei juonessa ole varmaan kenellekään hirveitä yllätyksiä Wicker Manin, tai vastaavia elokuvia nähneille ja katsoja ehtii jo odottamaan lähes kaikkea ruudulla tapahtuvaa (minkä on pakko olla tarkoituskin), mutta siitä huolimatta on suuri ilo seurata näiden asioiden toteutumista.

Elokuvan loppupuoli on täynnä allegorioita ja symbolismia. En ole täysin varma sopivatko ne saumattomasti elokuvan alussa luotuun tematiikkaan menetyksestä ja toksisesta parisuhteesta, jonka olisi jo pitänyt päättyä. Se on jotain, mikä vaatisi enemmän ajattelua kuin olen elokuvalle ehtinyt antaa ja huutaisi varmaankin toista katsomiskertaa. Hereditaryn tavoin mukana on juurikin tuollainen läheinen ja myrkyttynyt ihmissuhde, jossa on liikaa sanomattomia sanoja. Sekä on jälleen pakanauskonto mukana menossa. Kyseessä oli varmaankin eräänlainen henkisen kasvun matka päähenkilölle. Kylmät väreet meni ei elokuvan lopetuksessa, vaan juuri sitä edeltäneessä huippukohtauksessa, jossa on vaikea olla näkemättä ehkä jonkinlaista kommentointia sukupuolirooleista, niiden historiasta ja psyykestä, ehkä naisten voimauttamisesta. Ei se kaveri nyt ihan vahingossa päälleen sellaista voimakasta asua saanut siihen puhdistavaan loppukohtaukseen. Lady Macbethissä säväyttänyt Florence Pugh sementoi asemaansa yhtenä nykyisistä suosikkinäyttelijöistäni ja Will Poulterin roolitukselle vihattavaksi mulkuksi peukkua, jo Detroit sen näytti että toimii.

Beatles-elokuva Yesterday oli sellainen tyystin harmiton ja lopulta tavallinen, kepeän romanttinen kesäelokuva, mikä on vähän harmi, koska elokuvan nerokas idea olisi antanut aihetta paljon enempään. Silti oli ihan hauskaa satirisointia musiikkibisneksen nykymeiningistä ja Kate McKinnon on oikein roolitettuna hauska. Minulle sapiskaa, kun luulin koko elokuvan Lily Jamesia Gemma Artertoniksi. Ei ollut elokuvan julisteessa näyttelijöiden nimiä, ei alkutekstejä, enkä usein hirveästi ota selvää elokuvasta ennakkoon.

Uuden Annabellen oli ohjannut aiempia elokuvia käsikirjoittanut Gary Dauberman, mikä on aika ihmeellistä siinä valossa, miten vahvasti elokuva nojaa pelkkiin kauhu set pieceihin. Tarinaa ei hirveästi ole ja hahmot on tuttuja genrekliseitä. Miten monta kertaa voidaan leikkiä samassa elokuvassa ovien kanssa? Silti mallia ihan tyydyttävä, mutta ei pärjää kakkososalle.

 

[nahkis]

Neloselta tuli pari tuntia sitten Mission Impossible (1996).

En ole katsonut elokuvaa pariin kymmeneen vuoteen, vaikka se tulee telkkarista pari kertaa vuodessa.

Ja kylläpähän kyseessä on hauska elokuva!

Aika on kohdellut MI1:stä hyvin. On piristävää nähdä toimintajännäri, jossa 80 % elokuvasta ei ole toimintaa, jotta AD/HD-sukupolvi ei kyllästyisi. Tästäkin huolimatta junakohtaus on edelleen todella hienosti tehty. Elokuva on Brian De Palman (jota olen aina pitänyt vähän köyhän miehen Scorsesena), ehdotonta parhaimmistoa.

HOWEVER.

Moni unohtaa, että vain 4 vuotta aiemmin ilmestyi se "parempi Mission Impossible", eli Sneakers (1992). Oikeastaan kaikki MI1:ssä on kopioitu siitä. Draama, juoni, näyttelijät.. kaikki ovat Sneakersissa hitusen korkeammalla tasolla.

Tämä ei toki ole mitään pois MI1:ltä. Vanha musiikkimaailman sanonta on: "Kaikki varastavat. Parhaat varastavat vain parhailta ja paremmin".

MI1 on elokuvahistorian herkullisimpia varkauksia!

 

[Ollakseni]

Citizen X löytyy näköjään HBO Nordic palvelusta. Sehän on erinomaisen hyvä elokuva Andrei Tšikatilon metsästyksestä. Laitanpa tämän pyörimään nytten.

 

[Tifosi]

Top Gun: Maverick - Official Trailer (2020) - Paramount Pictures

Elokuvahistorian heteroimman elokuvan jatko-osa sai ekan trailerin ja vain yks yläosaton äijä videolla.

Aika "re-hashia" näytti olevan.

 

[Tarinankertoja]

Koska kaikki Scifi leffat täytyy katsoa, piti se Alita lopulta katsoa.

Hyvin klassinen scifitarina, joka olisi voinut olla hyväkin leffa ilman typerää Motorball kuviota. Toki kaikki afterthefall kliseet vanhasta teknologiasta, upstairs/downstair kuvio ja cyborgosien rippaus on nähty/luettu useita kertoja, mutta jos tarinaan olisi panostettu vähän enemmän, olisi suurisilmänen nätti taistelucyborgityttö voinut olla kiehtova hahmo. Sarjista kun en tunne, niin vaikea sanoa, oliko henki säilytetty, vai tyhmennetty leffaan. Onneksi leffa loppu ennen typerää motorballin jatkumista. Huokasin jo syvään ja hamusin tablettia surfatakseni turhanpäiväsen action jakson, mutta leffa armahti ja loppui.

Kun tuotantoarvot on kohdallaan, ja hahmo jotenkin välttää feminisminpelkoalergorian (kuten Harari näitä uhkaavanaisAI leffoja määrittää), niin jotenkin toivoisi, että kässäriinkin panostettas. Vaan harvemmin nykyään panostetaan... (mitähän höttöä Avatar2 tulee oleen toivottavasti kopsaisivat vähän paremman kässärin tälläkertaa, tai no, ei paljon liikuta, mutta kuten todettu, kun rahaa poltetaan ... eikö siihen kässäriinkin... no menee jo ohi Alitasta).

 

[Buster]

Vaikea on tästä uudesta Leijonakuninkaasta sanoa juuri mitään. Tuntui siltä, että tekijät ovat pelanneet todella, todella varman päälle, minkä johdosta lopputuloksena on enemmänkin shot-to-shot imitaatio alkuperäisestä. Ja hetkittäisestä puhtaasta kopioinnista huolimatta elokuva onnistuu silti enemmän tai vähemmän missaamaan kaikki alkuperäisen tarinan emotionaaliset beatit/tahdit johtuen erinäisistä pienistä yksityiskohdista, joista joku youtubettaja tekee varmasti aikanaan hyvän videoesseen aika helposti. Tässä uudessa versiossa on tarinaa vähän sieltä täältä lihotettu, sekä viilattu näille remakeille tyypillisiä korostuksia.

Luonnollisesti James Earl Jones uusii yhden animaatiohistorian ikonimmista äänirooleista Mufasana. Tämän varjolla olisi minusta aiheellista myös kysyä, missä sitten on Jeremy Irons, jonka shakespearemainen äänirooli Scarina on niin ikään yksi elokuvamuodon historian parhaita ja ikonisimpia. Chiwetel Ejioforin ehkä vähemmän piirroselokuvamaisempi Scar ei yksinkertaisesti yltänyt vastaaviin monitahoisuuden ja pahuuden, karisman sekä luihun pelkuruuden mittoihin. Enkä myöskään todellakaan antaisi puhtaita papereita aikuisen Simban virkaa toimittaneelle Donald Gloverille. Oikeasti aikuinen Simba ei ole mitään muuta kuin Donald Glover, kun taas Matthew Broderick teki kaiken oikein ja aikuinen Simba oli Pumban sekä Timonin seurassa hilpeä poikamies, jossa on vielä havaittavissa niitä lapsuudessa iskostettuja kuninkaallisia jäänteitä ja nuoruuden epävarmuutta. Beyoncelta oli myös kai pakko ahtaa itse elokuvaan mukaan myös yksi laulu, joka jo pelkästään tyylillisesti ei kuulunut muiden joukkoon. Jos vaihteeksi jaetaan kehuja, niin Timon ja Pumba olivat jälleen loistavia. Erityisesti Billy Eichner oli syntynyt esittämään Timonia.

Tämä elokuva on myös ehkä paras opetus realismista ja sen joskus ihmeellisestä korostuksesta, sekä vaatimisesta ja vaalimisesta elokuvissa. Ikään kuin se olisi asia, joka tekee elokuvasta automaattisesti hyvän tai huonon. No tämä elokuva on hyperrealistinen ja meillä on esimerkiksi joukko realistisia leijonia, jotka eivät eroa juurikaan toisistaan käytökseltään tai ulkonäöltään ja joiden korostettu realismi asettaa valtavat rajoitukset hahmojen ilmaisutavoille. Täten hahmot ovat vailla persoonallisuutta ja emotionaalista painoa, tai ainakin entistäkin riippuvaisempia ääninäyttelijöistään näiden suhteen. On termi nimeltä "cinemaattinen/elokuvamainen realismi", millä periaatteessa tarkoitetaan, että elokuva on realistinen kunhan sen hahmot ja tapahtumat ovat uskottavia. Joten alkuperäinen Leijonakuningas oli todellakin erittäin realistinen ja realistisempi kuin tämä remake. Ja tuossa tavallaan tullaan samalla toiseenkin yksityiskohtaan, eli miten päähahmo toimii katsojalle pääsääntöisesti "astiana"/vesselinä, jonka kautta koemme elokuvan ja sen maailman. Joten kun päähahmo, tai hänen yhteytensä elokuvan kantaviin teemoihin kusaisee, niin samalla elokuvakin uppoaa.

Elokuva myös näyttää, kuinka voimakasta ja vivahteikasta piirrosanimaatio onkaan. Miten se kaikki pinnallinen epärealismi tekeekin piirroselokuvista loppukädessä juuri ihmismäisiä.

 

[Tjapalala]

Vaikea on tästä uudesta Leijonakuninkaasta sanoa juuri mitään. Tuntui siltä, että tekijät ovat pelanneet todella, todella varman päälle, minkä johdosta lopputuloksena on enemmänkin shot-to-shot imitaatio alkuperäisestä. Ja hetkittäisestä puhtaasta kopioinnista huolimatta elokuva onnistuu silti enemmän tai vähemmän missaamaan kaikki alkuperäisen tarinan emotionaaliset beatit/tahdit johtuen erinäisistä pienistä yksityiskohdista, joista joku youtubettaja tekee varmasti aikanaan hyvän videoesseen aika helposti. Tässä uudessa versiossa on tarinaa vähän sieltä täältä lihotettu, sekä viilattu näille remakeille tyypillisiä korostuksia.

Luonnollisesti James Earl Jones uusii yhden animaatiohistorian ikonimmista äänirooleista Mufasana. Tämän varjolla olisi minusta aiheellista myös kysyä, missä sitten on Jeremy Irons, jonka shakespearemainen äänirooli Scarina on niin ikään yksi elokuvamuodon historian parhaita ja ikonisimpia. Chiwetel Ejioforin ehkä vähemmän piirroselokuvamaisempi Scar ei yksinkertaisesti yltänyt vastaaviin monitahoisuuden ja pahuuden, karisman sekä luihun pelkuruuden mittoihin. Enkä myöskään todellakaan antaisi puhtaita papereita aikuisen Simban virkaa toimittaneelle Donald Gloverille. Oikeasti aikuinen Simba ei ole mitään muuta kuin Donald Glover, kun taas Matthew Broderick teki kaiken oikein ja aikuinen Simba oli Pumban sekä Timonin seurassa hilpeä poikamies, jossa on vielä havaittavissa niitä lapsuudessa iskostettuja kuninkaallisia jäänteitä ja nuoruuden epävarmuutta. Beyoncelta oli myös kai pakko ahtaa itse elokuvaan mukaan myös yksi laulu, joka jo pelkästään tyylillisesti ei kuulunut muiden joukkoon. Jos vaihteeksi jaetaan kehuja, niin Timon ja Pumba olivat jälleen loistavia. Erityisesti Billy Eichner oli syntynyt esittämään Timonia.

Tämä elokuva on myös ehkä paras opetus realismista ja sen joskus ihmeellisestä korostuksesta, sekä vaatimisesta ja vaalimisesta elokuvissa. Ikään kuin se olisi asia, joka tekee elokuvasta automaattisesti hyvän tai huonon. No tämä elokuva on hyperrealistinen ja meillä on esimerkiksi joukko realistisia leijonia, jotka eivät eroa juurikaan toisistaan käytökseltään tai ulkonäöltään ja joiden korostettu realismi asettaa valtavat rajoitukset hahmojen ilmaisutavoille. Täten hahmot ovat vailla persoonallisuutta ja emotionaalista painoa, tai ainakin entistäkin riippuvaisempia ääninäyttelijöistään näiden suhteen. On termi nimeltä "cinemaattinen/elokuvamainen realismi", millä periaatteessa tarkoitetaan, että elokuva on realistinen kunhan sen hahmot ja tapahtumat ovat uskottavia. Joten alkuperäinen Leijonakuningas oli todellakin erittäin realistinen ja realistisempi kuin tämä remake. Ja tuossa tavallaan tullaan samalla toiseenkin yksityiskohtaan, eli miten päähahmo toimii katsojalle pääsääntöisesti "astiana"/vesselinä, jonka kautta koemme elokuvan ja sen maailman. Joten kun päähahmo, tai hänen yhteytensä elokuvan kantaviin teemoihin kusaisee, niin samalla elokuvakin uppoaa.

Elokuva myös näyttää, kuinka voimakasta ja vivahteikasta piirrosanimaatio onkaan. Miten se kaikki pinnallinen epärealismi tekeekin piirroselokuvista loppukädessä juuri ihmismäisiä.

Monestakin asiasta samaa mieltä. Hahmoista kun puhutaan niin täydellinen valinta Zazuksi oli kyllä John Oliver. Toi hymyn huulille joka kerta kun puhui. Elokuva on niin ikoninen jos sitä olisi yhtään enemmän muutettu olisi varmasti tullut paskamyrsky.
Annan pisteitä kuitenkin siitä miten joku asia joka on ollut lapsuudessa iso ja tärkeä ei tunnut nyt yhtään pilatulta ”uutena”. Sama elokuvahan se tietysti on käytännössä. Toisaalta tiesin sen jo ku kuulin että Leijonakuningasta uudelleen tehdään. Ja onhan monella kokemuksia päinvastaisesta vaikka Star Wars esimerkkinä.

Viihdyttävä kokemus kaiken kaikkiaan jos tykkää Leijonakuninkaasta. Kannattaa siinä tapauksessa ainakin kerran katsoa. Mutta kyllä jatkossa valitsen alkuperäisen katsomisen kuin tämän Live Actionin. Kouluarvosanalla saa 7+

 

[Buster]

Mehän eletään elokuvakulttuurillisesti nostalgian aikakautta, mikä ei ole välttämättä huono asia, vaikka niitäkin tästä löytyy riittävästi. Jos nyt eräänlaista cover band -elokuvantekoa edustava Leijonakuningas nostetaan tikun nokkaan esimerkkinä, niin jos luodaan lähes identtisiä kohtauksia alkuperäisen version kanssa, on aiheellista pysähtyä kysymään kuinka suuria emotionaalisia kokemuksia tällainen cover-versio voi oikein loppupeleissä tarjota? Miten syvästi voi elää katsojana mukana elokuvassa, jossa jokainen hetki tuntuu viittaukselta? Jossa jokainen hetki herättää sinussa muistoja alkuperäisestä versiosta ja täten suorastaan kutsuu suoraa vertailua puoleensa?

Lähdin elokuvaan mielestäni avoimena ja optimistisena, mutta oli mahdotonta pysyä sellaisena juuri tuon liian tukevan matkimisen vuoksi, koska katsoin uutta versiota ja päässäni pyöri samaan aikaan alkuperäinen elokuva, ja tein haluamattani jatkuvaa suoraa vertailua. "Tuossa ja tuossa taitaa olla sanalleen samaa dialogia, on sama kamerakulmavalinta, kylläpäs elefanttien hautausmaa näyttää aika karulta vaikka kyllähän se yksinkertaisempi piirrosanimaation versiokin lapsena pelotti tajuttomasti. Siis tismalleen samanlainen kohtaus, miksei Scar laulanut lauluaan, oliko alkuperäisessä näin vahvasti läsnä joka käänteessä musiikki, Rafikin perse ei ole punainen, olikohan tämä pieni täyte otettu siitä kolmoselokuvasta, miten se Mufasa lammella tuntui paljon emotionaalisesti vahvemmalta animaatiossa, kylmät väreet meni lauman vauhkoontuessa ja ihan millilleen sama kamerakulma yläkantista kun kapusivat alas kanjoniin, miksei Simban avunhuudot kanjonissa Mufasan kuoltua kaikuneet alleviivaten avuttomuutta entisestään, missä oli Nalan kiimainen katse" jne. Yritä siinä sitten antaa elokuvan imaista mukaansa.

Tietysti on aiheellista kysyä, miten voit sitten tehdä erilaisen elokuvan ja en oikein osaa sanoa tällaisessa tapauksessa ja tältä seisomalta. Ehkä itse järkeilisin, ettei ihmisten odotuksille välttämättä elokuvantekijänä pidä antaa tietyllä tavalla liikaa painoarvoa, vaan on luotettava siihen, että hyvä ja onnistunut tarinankerronta herättää aina ihmisissä positiivisia reaktioita. Tässä on lähdetty mutuillen välttämään epäonnistumista ja on pelattu varman päälle. Yksinkertaistaen ikään kuin vain päivitetty elokuvan ulkoasu. Annettiin massoille se, mitä he odottivat. Mikä taas ei ole välttämättä se, mitä he olisivat tarvinneet, tai ehkä tietämättään halunneet.

Ihmiset rakastavat näitä nostalgia-nappia painavia elokuvia, koska he haluavat kokea uudelleen niitä tunteita, joita he kokivat kymmenen vanhana ja 15-vuotiaana jne. Maistella niitä lämpimiä muistoja, joita nämä elokuvat ja asiat herättävät. Nostalgiaelokuvat ja niiden lupaukset vanhojen muistojen verestämisestä vetävät ihmisiä puoleensa hullun lailla, mutta usein kun sen elokuvan on nähnyt, niin sen tarjoama tyydytys on ollut aika vaihtelevaa ja ohimenevää. Siinä on se paradoksi, ettei liikaa nostalgiaan nojaavan ja erityisesti taaksepäin menneisyyteen itsekin katsovan elokuvan luoma hyvä fiilis useinkaan kestä kovin kauaa ja siihen on niin helppo pettyä, kun katsojana ei varsinaisesti itsekään tiedä, mitä oikein lopulta odotti tai halusi.

Studiot taas tekevät näitä elokuvia, koska näillä saadaan ihmiset liikkeelle teattereihin nykypäivänä ja ne ovat varmin tulonlähde. Ottaa jotain, jonka ihmiset jo ennestään tuntevat, ja jota he jo valmiiksi rakastavat, ja pukea se uuteen muotoon, tai tehdä jostain sarjakuvasta aitoa elokuvan voimalla. Eikä siinä mitään, vaikka elokuva-ala tuntuukin vähän jämähtäneeltä paikoilleen ja tuntuu, ettei hirveästi etsitä mitään uusia trendejä. Painetaan vaan rebootteja, remakeja ja puetaan kaikkia mahdollisia vanhoja asioita uusiin versioihin. Televioformaateissakin Stranger Things dominoi ja varmaan vastaavanlaisia nostalgiaan ja viittauksiin nojaavia sarjoja on muitakin.

Force Awakens on muuten myös elokuva täynnä nostalgiaa ja viittauksia siihen malliin, että ummikon silmin se varmaan voi näyttää sekavalta sotkulta, jonka suurin emotionaalinen voima syntyy vanhojen hahmojen historian tuntemisesta aikaisempien osien kautta. Minä kävin sen katsomassa teatterissa kahdesti ihan fiiliksissä. En ole sen jälkeen tosin uskaltanut enää sitä katsoa, koska hieman pelkään, että miten siinä käy nyt kun Star Warsista on tullut taas arkea ja en ole enää yli kymmenen vuoden odotuksen jälkeen kiitollisena kyyneleet silmissä, kun alkualustus pamahtaa John Williamsin ikonisten säveleiden kera ruudulle.

Mad Max Fury Road (on varmasti muitakin ja eriäviä mielipiteitä tietysti löytyy) nyt tulee henkilökohtaisesti lähivuosilta mieleen hyvänä modernina remakena, joka tuntuu samalla vanhalta ja tutulta, mutta jännittävältä ja uudelta. Se seisoo omilla jaloillaan ja saa katsomaan optimistisena tulevaisuuteen, eikä sitä katsoessa ala varmaankaan nostalgisesti muistelemaan aiempia versioita. Tämä nyt ei sinänsä enää Leijonakuninkaaseen enää kovinkaan olennaisesti liity, mutta siis jotain uutta ja omaa visiota sinne Leijonakuninkaaseen olisi pitänyt saada. Tämä oli pelkkää window dressingia ja siinä samalla ryssittiin tarinan toimivuus. Ehkä itsekin olisin halunnut niitä lapsuuden fiiliksiä saavuttaa uuden version parissa ja ne jäivät saamatta.

Mutta joo... Olen vain tämän asian halunnut tunkea jo jonkin aikaa johonkin väliin ja nyt aukeni sopiva paikka yrittää. Ei muuta kuin kohti Mulania (tai mikä onkaan seuraava) ja tänään vielä itsellä Childs Play -nostalgiaa edessä teatterissa. Katsellaan miten käy.

 

[Tarinankertoja]

Kurosawan Seitsemän samuraita on klassikko, huikean hyvä keffa... tarinahan on kuin tehty länkkäriksi ja niin vaan Hollywood onnistui tekemään oman version, joka on myös genrensä klassikko. Parhaillaan Teemalla Seitsemän rohkeaa miestä (The Magnificent Seven) ja Areenassa nyt vaan 7 päivää. Jos on hieno klassikko näkemättä, ei kannata missata.
Seitsemän rohkeaa miestä (12)

 

[Barcelona]

Tuli tossa hiljattain katsottua Red Sparrow jossa oli pääosassa Jennifer Lawrence. Todella ennalta-arvatta agentti tarina venäläisestä naisagentista joka käyttää vihätysvoimaansa aseenaan. Oli sellainen kerran katsottava pätkä ja voi kyllä suositella jos sattuu tykkämään Jennifer Lawrenceista (henk.koht en täysin ymmärrä mihin naisen kova suosio perustuu). Mutta pieni hauska lisä leffassa oli se että Matthias Schoenaertsin esittämä venäläinen tiedustelupäälikkö muistutti ulkonänön/habituksen puolesta mielestäni kovasti tota Venäjän pressaa.

Parhaillaan Teemalla Seitsemän rohkeaa miestä (The Magnificent Seven) ja Areenassa nyt vaan 7 päivää. Jos on hieno klassikko näkemättä, ei kannata missata.

Jep, ehdottomasti kattomisen arvoinen leffa jos siis tykkää klassikoista ja länkkäreistä. Yul Brynnerin legendaarinen roolisuoritus. Mutta kun näistä uusinta versioista on tässä ketjussa ollu puhetta niin se vuoden 2016 versio tästä leffasta oli kyllä ihan kauhea.

 

[Buster]

Tuli tossa hiljattain katsottua Red Sparrow jossa oli pääosassa Jennifer Lawrence. Todella ennalta-arvatta agentti tarina venäläisestä naisagentista joka käyttää vihätysvoimaansa aseenaan. Oli sellainen kerran katsottava pätkä ja voi kyllä suositella jos sattuu tykkämään Jennifer Lawrenceista (henk.koht en täysin ymmärrä mihin naisen kova suosio perustuu).

Varmaan nuoremmille katsojille syynä Katniss Everdeenin rooli Nälkäpelissä ja ehkä muille elokuvaihmisille syynä loistava roolisuoritus elokuvassa Winter's Bone (tuolloin myös huippuvedossa ollut John Hawkes todella kova), näistä se rakkaus on varmaankin saanut alkunsa. Toki näitä molempia yhdistää se, että minusta Jennifer Lawrencella on näyttelijäntaitojensa ohella valtavasti luontaista viehätysvoimaa ja siinä oli monissa alkuaikojen elokuvissa sellaista nuorta sekä vallatonta energiaakin mukana. Lisäksi tuon ruudulla näkyvän kun vielä yhdisti Lawrencen samaistuttavaan kömpelöhköön persoonaan ja käytökseen julkisissa esiintymisissä, jossa hän ei myöskään käyttäytynyt perinteisesti ja hillitysti, niin hänestä oli vaikea olla pitämättä.

Ehkei tuo kaikki ole kadonnut mihinkään - ainakaan kokonaan - , mutta Lawrencella on vain viime vuosina ollut vähän epäsopivia ja vakavampia roolivalintoja. Sekä ryvettymisiä henkilökohtaisen elämän puolella. Silti hän ja Chris Pratt ainakin minut hurmasivat lavastuksen ohella vielä kolme vuotta takaperin Passengersissa.

Muistan, kun Winters Bonen aikana kovasti huolehdittiin siitä, että onko noin nuorelle naisnäyttelijälle tarjolla edes riittävän hyviä rooleja. Olen kyllä siitä aivan samaa mieltä, että minunkin mielessäni Lawrencen tähdelle on tapahtunut jotain. Ehkä se on vaan heikompia roolivalintoja, tai ehkä jokin on hänessä muuttunut. Ehkä hän yrittää kehittyä näyttelijänä (sitä ei tosin tuo Red Sparrow ainakaan tue). En tiedä. Kaikki tuntui Winters Bonen jälkeen menevän kuin sadussa 3-4 vuotta.

 

[Walrus21]

Sain viimeinkin katseltua Annabelle-elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa. Kummatkin liittyvät James Wanin käynnistämään "universumiin", joka syntyi menestyksekkään The Conjuring -elokuvan pohjalta. Aiemmista elokuvista juuri Conjuring sekä sen jatko-osa ovat kohtuullisen hyviä, mutta vuosi sitten ilmestynyt The Nun puolestaan järkyttävän huono.

Ensimmäinen Annabelle sijoittuu 1960-luvun lopun Kaliforniaan, jolloin Charles Manson kultteineen herätti kauhua siisteillä esikaupunkialueilla. Tapaamme pariskunnan, joka on aloittelemassa perhe-elämää Santa Monicassa. Perinteinen asetelma, josta voisi periaatteessa leipoa hyvän elokuvan, mutta ei tällä kertaa. Kummatkin pääroolin esittäjät ovat nimittäin paperinohuita stereotyyppejä, joiden välinen dialogi on vaivaannuttavaa katseltavaa.

Leffa on aivan helvetin geneerinen: nainen on raskaana, taloon tulee nukke, ovet alkavat narista, ikäviä asioita tapahtuu, mies järkeilee, nainen "tunteilee", apuun kutsutaan poliisi ja lopulta mysteeriä selvitellään hämyisessä kirjakaupassa, kunnes päästäänkin jo kolmanteen näytökseen ja loppukohtaukseen. Tämä on aidosti elokuva, jonka jokaisen käänteen näkee kilometrin päästä. Ei siinä mitään, hyvin toteutettuna tutustakin tarinasta voi tehdä viihdyttävän elokuvan (The Conjuring). Annabelle ei kuitenkaan tarjoa muuta kuin miljoona kertaa nähtyjä juonenkäänteitä ja b-luokan näyttelijätyötä. Tuomio: 1½/5 tähteä.

Ensimmäisen osan perusteella Annabelle: Creation ei herättänyt kovin suuria ennakko-odotuksia, joten lopputulos yllätti positiivisesti. Tällä kertaa ollaan vanhassa orpokodissa ja ajassa ennen ensimmäistä Annabellea. Elokuva pyörii pitkälti lapsinäyttelijöiden varassa, ja heidän roolisuorituksensa onkin tässä merkittävin ansio.

En sanoisi, että tämä jatko-osa (joka on todellisuudessa prequel) on mikään kauhuklassikko, mutta ainakin perusasiat ovat kunnossa. Tarina on nimittäin mielenkiintoinen, tunnelma hyvin rakenneltu ja loppuratkaisu tyydyttävä. Suuria yllätyksiä ei kuitenkaan nähdä, vaan enimmäkseen leffan kauhu on tuttua haunted house -kamaa. Hyvin tehtynä sitä jaksaa katsella parin tunnin verran. Tuomio: 3/5 tähteä.

Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan tämä Wanin aloittama kauhu-universumi kulkee. Vähän näyttäisi siltä, että ainakin osa leffoista tehdään vasurilla, koska lippuluukuilta saadaan joka tapauksessa muhkea tilipussi. Jatkossa lienee syytä lukea arvostelut ennen kuin päättää, lähteekö teatteriin vai ei.

 

[Tarinankertoja]

Katsoin vihdoin keskitalvella kehutun Netflix tuotannon BirdBox

Toimiva konsepti, jossa maltetaan olla selittämättä, ja ennen kaikkea näyttämättä, "pahista". Pääosassa selvityminen ja mukavan ei kliseinen nainen ja lapset suhde. Bullock vetää roolinsa hyvin ja näyttelijäkaarti muutenkin laadukas. Ohjaaja osasi pitää tarinan näpeissä ja riittävän pienimuotoisena, jolloin keskittyminen päähenkilön selvitymiseen ja suhteeseen muksuihin saatiin hyvä jännite.

Toki loppu on "helppo" mutta paljon parempi, kuin viimetalven hypeistä oisi voinut päätellä (välttelin tietoisesti spoilaamasta itseltäni tätä, kun tiesin katselukerran jossainvaiheessa tulevan 'väistämättömäksi') . Se, etyä Netflix tuottaa enemmän leffoja kun hollywood ei kauheasti ole laadussa näkynyt, mutta on näitä onnistuneita pirdpokseja, iammothreita, warmäsiinejä jne kuitenkin joukossa enenevässä määrin.

 

[Tarinankertoja]

Kaikki SciFi leffat... junou

Prospect

Isä ja nuori tyttö on jonkinäköisiä avaruuden kiertolaisia ja isä on kokenut 'harvesteri'. Saapuvat kuljetusaluksen kanssa jonkun kaasujättiläisen metsäkuulle. Metsäkuussa on arvokkaita jalokiviä jonkun paikallisen eliölajin tuottamana. Ihmiset käy niitä keräämässä, tai harvestoimassa, ka ne on todella arvokaita. Työ on vaikeeta ja vaarallista myrkyllisessä ilmastossa.

Harvesteriryhmiä on useampia ja tietty syntyy konflikteja ja lisäksi on aikaikkuna, jossa olisi päästävä takasin kiertoradalle, ettei jää kuljetusaluksen matkasta. Maailma on karu ja välineistö risaa ja puoliromua. Itse idea ei ole erikoinen, mutta maailma on hyvin toteutettu ja uskottava. Riittävästi syvyyttä itse maailmaan on saatu, vaikka ei ehkä hahmoihin, mutta kaikenkaikkiaan hyvä HC SciFi. Pienen budjetin toteutus toki, mutta kaikki toimii ja on uskottavan oloista, kenties jopa tytön toiminta sen vähän henkilöhistorian kautta, jota annetaan.

Hienoa että näitä pikkuscifejä jaksetaan intohimolla vääntää.

 

[Zodiac]

Michael Mann ja Heat - Ajojahti. Toimii vieläkin kuin junan vessa ja on kestänyt ajan patinaa. Robert DeNiro, Al Pacino, Val Kilmer, Tom Sizemore, Wes Studi jne. ja kirsikkana kakun päällä kuvankaunis Amy Brenneman.

Tämä leffa kestää katselua varsinkin noiden toimintakohtauksien ansiosta. Saati Waingro ja Neilin kosto lopussa.

Lisätään vielä tämä kirjoitus netin syövereistä.

Robert De Niron ryöstökoplan pomo ja Al Pacinon häntä jahtaava poliisi ovat kuin yhden ja saman henkilön kaksi persoonaa, jotka lopulta määrittävät ja myös tuhoavat toisensa. Muut ovat heidän pelissään nappuloita, joita on tarpeen niin vaatiessa uhrattava lopullisten päämäärien saavuttamiseksi. Mann hahmottelee kuitenkin kaikista keskeisistä hahmoista draaman kannalta olennaisia, jolloin elokuva kasvaa yli kaksinkamppailuasetelman ja nousee suurten rikosdraamojen aateliin.

 

[Tarinankertoja]

Yksin luonnon armoilla sarjaa kind off...

Styx

Saksalainen ambulanssilääkäri lähtee toteuttaan yksinpurjehdushaavettaan Gibraltarilta kohti St Helenan eteläpuolella olevaa Ascension saarta (Darwinin paratiisisaareksi nimeämä). Leffassa ei ole hirveästi dialogia, ja siitäkin suurin osa on englantia vaikka leffa on saksalaisitävaltalainen. Työkuvaus ambulansissa ja pitkä yksinpurjehduksen kuvaus luo hyvän kuvan päähenkilö Rikestä. Se, miten hän sitten toimii ja tekee kun "löytää" merellä ajelehtivan troolarin joka on uppoamassa ja oletettavasti täynnä pakolaisia. Rannikkovartiostoa ei kiinnosta, kaupalliset laivat ei vastaa... hyvä jännäri ajankohtaisaiheella ja ennen kaikkea erinomaisella elokuvakerronnalla kerrottu tarina. Kuva puhuu, eivät niinkään ihmiset.

Tiettyä sukulaisuutta toki Redfordin tähdittämälle All is lost leffalle (jossa yksinpurjehtian jahti törmää ajelehtivaan konttiin ja siitä vaikeudet lähtee), mutta tässä ei olla hollywoodseikkailun kanssa tekemisissä, vaan ihmisen kohtaaman moraalisen dilleman kanssa.

Ohjaaja näemmä voittanut palkintoja useammallakin filmifestifaalilla, eikä syyttä imo.

Hyvä leffa, tykkäsin kovasti.

 

[hablaa]

Toimiva konsepti, jossa maltetaan olla selittämättä, ja ennen kaikkea näyttämättä, "pahista". Pääosassa selvityminen ja mukavan ei kliseinen nainen ja lapset suhde. Bullock vetää roolinsa hyvin ja näyttelijäkaarti muutenkin laadukas. Ohjaaja osasi pitää tarinan näpeissä ja riittävän pienimuotoisena, jolloin keskittyminen päähenkilön selvitymiseen ja suhteeseen muksuihin saatiin hyvä jännite.

Niin, olihan ohjaajalla uusi rohkea strategia, että näytetään heti alussa mikä on tilanne kun leffasta on enää vajaa puoli tuntia jäljellä. Siinä onkin sitten jännitettävää koko elokuvan ajan - kukakohan selviää hengissä, miten tuohon tilanteeseen päästiin? Eiku joo, mitä väliä, nuo kaikki ruudulla näkyvät ihmiset joko kuolee tai muuten vaan eivät enää ole kuviossa mukana. On se jännää.