Pidin myös erittäinkin paljon Hacksaw Ridgesta. Kova sälli ollut. Eipä sitä kai itse ajattelisi tuolla paljoa muuta kuin selviytymistä.
Paha sanoa mitään elokuvan Oscar-mahdollisuuksista. Etenkin kun itse kaipailisin vielä toisen katsomiskerran. Oli odotukset sen verta epärealistisen korkealla, että jopa vähän häiritsi elokuvan seuraamista. Koko ajan vain odotti, koska päästään fiilistelemään Full Metal Jacketia, sekä milloin alkaa paukkumaan. Mutta ei ainakaan voittajaksi yllä parasta leffaa etsittäessä. Siihen olisi vaadittu varmaan joku vuosituhannen paras elokuva, koska Gibson on varmasti edelleen monelle äänestäjälle punainen vaate. Hugo Weaving sen sijaan veti ihan tajuttoman hyvän sivuosan, mutta kun ruutuaika jäi vähäiseksi niin se aina luo pienehköä epävarmuutta. Eiköhän Garfieldinkin nimi pyöri ainakin ehdokasveikkailuissa. Gibsonin ohjauksessa Vince Vaughninkin voisi sanoa olleen hyvä. Aika vastahakoisesti sormet muodostivat tuon vipan sanan ja vielä vaikeampi oli jättää vähättelevä "ihan" pois.
Olisin katsellut pidempään, sillä vähän oli kiire kässärilläkin edetä taistelukentälle. Mutta kun pakko noita syitä tuolle vakaumukselle ja toiminnalle on valotella huolella. On aivan hilkulla, ettei edetty liiankin nopeasti näitä siviilikohtauksia. Boot campille vähän hidastettiin, mutta olisi sielläkin voinut punkata porukassa vähän pidempään. Mutta kiire oli rintamalle ja tuo osio olikin kaikessa kaaoksessaan, sekä raakuudessaan käden nyrkkiin puristava kokemus. Erityisen hieno hetki oli se tapa millä Gibson oli kuvannut taistelun päättymisen, jossa kuvattiin molempia osapuolia. Siinä sai tosissaan estää silmäkulmien kostumista, vaikka kuvattiin jotain randomia japanilaisupseeria. Mutta kun esim. Kirjeitä Iwo Jimalta on nähtynä, niin mm. se elokuva ruokki tuon kohtauksen kokemusta ja pari kyyneltä tirahti läpi. Toki myös läpi leffan erinomainen musiikki on syyllinen osaltaan.
Ihmeotukset oli ihan jees. Katsoin kahdesti ja oli yllättävänkin syvä, sekä yksityiskohtia vilisevä kokemus. Tokalla parempi kuin ekalla, koska odotukset oli taas jotain ihan muuta. Kässärissä pirusti pieniä rosoisuuksia, koska Rowling taitaa vasta opettella elokuvakäsikirjoittamisen hienouksia. Eli etunenässä kai hahmottamaan miltä kohtaukset näyttävät ruudulla paperin sijaan. Materiaalia kuitenkin tuntuisi olevan, joten jossain vaiheessa voi rysähtää kohdilleen ja kovaa. Kunhan vain pikkaisen säätäisivät tunnelmaa vakavammaksi. Nyt oli turhan kevyttä meininkiä ja heikosti rytmitettyäkin. Ja olihan tuo Redmaynen rooli Scamanderina loistava. Katselee ujona valtaosan ajasta kaikkialle muualle paitsi ihmisiä silmiin, puhuu pehmeästi. Huonohko ryhti ja ihmeellinen askellus, olisiko jopa yläkropan kävelyliikkeessä jotain liskomaista. Vai mistä tuo Newtin suomennos Liskoksi oikein tulee... Mutta sitten kun pyöritään Scamanderille tutuissa ympyröissä, niin itseluottamusta löytyy. Ryhti on yhtäkkiä suorempi, sanat tulevat vakuuttavammin ja kaiken kaikkiaan Scamander nousee hallitsemaan noita tilanteita. Loppujen lopuksi tykkäsin, vaikka ensin olin vähän nuivempi. Olisin muuten mielelläni nähnyt jonkun muun ohjaajan jo kun neljä viimeistä Potteriakin ohjanneen Yatesin. Olisi ehkä vähän freesiyttänyt ja voinut yllättää. Mutta jos haluaa saman ohjaajan kaikkiin viiteen, niin ei varmaan ole liikaa laatuvaihtoehtoja tarjolla.
