Oli tuo uusi Magnificent 7 ihan ympäripyöreää keskitasoa ja kaikilta muiltakin osin odotetunlainen. Toki olihan se teatterissa ihan hienoa kuunneltavaa kuinka puurakennukset narisivat itsekseen ja tuuli ulvoi sieltä jostain seinänraosta, eli kaikkinensa audiovisuaalisesti kaappasi mielenkiintoni. James Hornerin torvista välillä kokonaan koostuva soundikin oli mielenkiintoinen ja ehkä oikeanlainen valintakin. Jos siihen olisi jotain eeppistä soundia viritelty, niin olisi kääntynyt elokuvaa vastaan, koska sen taso ei riittänyt. "Diverse 7" nimetystä roolihahmo- ja näyttelijäkaartista ei viitsi edes aloittaa valittamaan. Kuten ei kässäristäkään, jossa tosiaan musta cowboy johtaa joukkoa ja kukaan ei viittaa vahingossakaan ihonväriin. Hahmotkin valittu vetää övereiksi ja puettu osa ainakin turhan muodikkaisiin vaatteisiin. Hieman siellä Leoneakin yritettiin matkia ja seisautettiin aikaa näihin hetkiin juuri ennen kuin alkaa paukkua. Jotenkin koin nuo toimintakohtaukset hieman hämmentäviksi ja sekaviksi. Mutta oli siis ihan tommonen kohtalainen viihdepläjäys. En vaan tiedä miksi tämmöinen piti tehdä. Kyllähän se alkuperäinen nimikaima asiansa paremmin ajaa. Puhumattakaan Kurosawasta. Länkkäreitä kuitenkin tehdään niin harvakseltaan enää nykyään, että harmittaa kun tehdään remakeja. Onko 2000-luvun hyvien länkkäreiden lista: Tarantinot, Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta, 3:10 To Yuma ja Appaloosa. No sitten on ehkä vielä rajoilla Open Range, Slow West ja kenties True Grit (en ole vieläkään nähnyt alkuperäistä, joka varmaankin parempi). Ehkä The Revenantinkin voi laskea tuohon genreen ja sitten sarjojen puolelta Hatfield & McCoyt, sekä Deadwood ainakin. Aasiasta sitten Hyvä, paha ja outo on hyvä, sekä uniikki filmi. Varmaan jotain lipsunut silmienkin ohi.
Burtonin Neiti Peregrine etc. myös ihan katseltava. Muutamat kohtaukset aikamoista silmäkarkkia, joita kehtaisi esitellä irrallisinakin. On vain harmi, että Burton on jämähtänyt tekemään pelkkää lasten ja nuorten fantasiaa. Esimerkiksi kauhun/jännityksen saralla ei taida olla muuta kokeilua kuin tuo Päätön ratsumies, jonka olen skidinä nähnyt, mutten siitä enää muista yhtään mitään. Sam Jackson veti hyvin ja hauskasti kieli poskella. Eva Green oli hyvä hieman Helena Bonham-Cartermaisessa roolissa. En vaan tiedä miten tollasella idealla on saatu noin staattinen ja tavallaan mielikuvitukseton elokuva. Ihan kiitettävät juoniaukotkin on jäänyt ja kun kyseessä ei ole mikään lastenleffa, niin kai niihinkin on pakko tarttua. Eli lapset on aikasilmukassa elämässä samaa päivää uudestaan ja uudestaan, jossa niiden kropat ei ikäänny. Mutta ne tietää aina elävänsä saman päivän uudelleen ja uudelleen. Joten eiköhän siinä alkaisi identiteetti ja mieli järkkyä (a'la Veren vangit) kun on vaikkapa 100-vuotiaan mieli lapsen kropassa. Mutta siellä ne vaan eleli kurissa ja nuhteessa hymyssä suin. Mitenkään ei asiaa käsitelty elokuvassa, vaikka tuo epäkohta suorastaan tippui ihan etsimättä katsojan syliin.
Animaation saralla Haikarat oli ihan mukava sekopääkomedia. Semmoinen, mikä Lemmikkien salaisen elämän piti olla. Logiikka toki kannattaa jättää teatterin ovelle ja elokuva tekee sen hyvin selväksi muutenkin alusta saakka, joten eihän sitä silloin voi vaatiakaan. Itse olen pidemmän aikaa kahlannut animaatioita läpi ja nyt olen suuntaamassa katseeni Japaniin kun länsi alkaa olla nähty. Ja kieltämättä niiden vähien pätkien puolesta mitä Japanista olen nähnyt, niin ne tuntuvat kiinnostavan enemmän. Esimerkiksi Tulikärpästen hautahan on elokuva, joka laittaa perspektiivin animaatioita kohtaan täysin uusiksi. En ole vuosiin, jos koskaan ilman selkeitä omakohtaisia kokemuksia vahvistamassa, ollut niin hajalla jonkin elokuvan jälkeen. Siihen kylkeen sitten vaikkapa Perfect Blue, Ninja Scroll ja Papurika. Puhumattakaan Miyazakista.
E: Toki voisi myös hehkuttaa näitä Disneyn klassikkoja kuten Lumikki, Pinokkio, Dumbo jne. Kyllä niissä vain on sitä taikaa. Lumikissakin vain lisää sitä viehätystä kun näkee kuinka prinssi on selvästi ollut vaikea animoitava yms. kiertoja ja pieniä rosoisuuksia. Tai sitä kuinka ilmeikäs Pinokkiossa tuo kissa oikein on koko kropaltaan. Eikä taas uudemmista WALL-E:nkään maine ole tuulesta temmattu. Tai sitten kokea Robin Williamsin rooli lampunhenkenä. Vaikka toki Vesku Loiri teki erittäin hyvää työtä suomiversiossakin.