Jatkoajan leffakerho

[Kulttimörkö]

Patrick Kilpatrick (mahtava nimi muuten) taitaa olla myös sellainen näyttelijä joka on ollut aina pahis. Selkeä typecast.

 

[pernaveikko]

Jostain syystä piti katsoa maailman historian toiseksi parhain elokuva eli T2. Käsittämätöntä miten hyvä se on ja oli näköjään joku pidempi versio, kun oli useita kohtauksia mitä ei aina ole.

Rainahan viettää 25-vuotissynttäreitään tänä vuonna.

 

[Aunt Wang]

Mads Mikkelsenin tähdittämä elokuva "Jahti" on kenties parhaimpia tuotoksia, joita olen pariin vuoteen nähnyt. Epäoikeudenmukaisuus kosketti, vitutti ja suretti. Hieno tekele, erinomainen.

 

[Buster]

Itekin tuli tosta Apulanta pätkästä ihan tykättyä, vaikka odotin yhden nähdyn trailerin perusteella vastakkaista reaktiota. Nostalginen trippi 90-luvulle. Ihan eri sarjaa sitten olikin kotimainen Tulen morsian, mitä mainostettiin noitavainot edellä, mutta saatiinkiin ensisijaisesti naiivin nuoren tytön kehno rakkaustarina jossa miehet oli joko pelkureita, tai pahiksia. Pääosakin vielä epäonnistui siinä kässärin ja ohjauksen mukana. Leffan parasta antia olivatkin eittämättä ruotsalaiset vahvistukset sivuosissa. Eli kihlakunnantuomari, jonka motiivit ja syy pakkomielteisyydelle magiaan jäivät tyystin hämäriksi, sekä pappi joka spotlightmaisesti jakoi jumalan rakkautta eteenpäin. Parempi sentään sekin oli kuin Skiptrace, josta on vaikea löytää hyvää sanottavaa.

Positiivisin tapaus viime ajoilta on kuitenkin Bridget Jones's Baby, joka oli hemmetin hauska leffa. Joskin olen hieman tämmöinen romcom -höperö. Ei ehkä ollut ihan samassa määrin sydäntä kuin ykkösosassa, mutta tosiaan monipuolisella tavalla hauska. Löytyi slapstickiä, loistavien näyttelijöiden, loistavan ajoituksen tilannekomediaa, sekä lentävää brittiläistä dialogia. Siellä oli Borateista ja Ali G:stä tuttu Dan Mazer kässäröimässä yhdessä Emma Thompsonin (loistava pikkurooli lääkärinä) ja Helen Fieldingin kanssa. Colin Firthia parempaa jäykkää ja vanhoillista brittiherrasmiestä ei ihan heti löydä, sekä Patrick Dempsey toimi semmosena amerikkalaisena Hugh Grantina. Eli samalla kaavalla mentiin, mutta ei tässä lajityypissä kliseiltä oikein taida voida välttyä. Zellweger oli jälleen hemmetin hyvä. Kamalassa sarjan kakkososassahan sekin oli kuin autopilotilla ja hahmokin oli pelkkä karikatyyri.

Grantista puheen ollen Florence Foster Jenkins yllätti myös posisti. Streeppi nyt on tuntunut rooleissaan juurtuneen paikalleen, mutta Hugh Grantia oli ilo nähdä ja Simon Helberg veti myös vahvasti sivuosassa. Erittäin kiehtova tapaus monellakin tavalla oli tuo FFJ ja leffan jälkeen olikin pakko kaivaa kotosalla hieman lisää tietoa diivan elämästä, sekä elokuvan faktoissa pysymisestä. Hyvin oli pysytelty ja leffa oli julmetun hauska ensialkuun, mutta leffan edetessä nauru vaihtui säälin kautta suruksi ja edelleen kenties jopa jonkinasteiseksi ihailuksi/kannustamiseksi.

Seuraavaksi varmaankin Magnificent 7. Ei ole odotukset korkealla trailereiden perusteella, mutta ei näitä länkkäreitä ja sotaleffoja kovin usein tehdä, tai siis ainakaan Suomeen saakka rantaudu. Olisiko seuraava Hacksaw Ridge ennen Dunkirkia.

 

[Vintsukka]

Rakkautta ja Anarkiaa -festareilla kävin. 15 leffaa neljään päivään. Selkeät highlightit olivat Hunt for the Wilderpeople ja Sing Street.

Sing Street on musiikkipainotteisiin romanttisiin komedioihin erikoistuneen John Carneyn (Once, Begin Again) uusin, jossa dublinilaisteini 80-luvulla päättää perustaa bändin tehdäkseen vaikutuksen tyttöön (miksikäs muutenkaan). New wave -vaikutteinen musa toimii ja komedia naurattaa. Kuten Carneyn muissakin leffoissa, muusikot ja biisit ovat epäuskottavan hyviä, mutta se ei paljon häiritse kun leffa toimii.

Taika Waititin (What We Do in the Shadows, tuleva Thor: Ragnarok) uusiseelantilaiskomediassa,Hunt for the Wilderpeople äksy vanha erämies (Sam Neill) ja teinikriminaali joutuvat sattumusten ja väärinkäsitysten jälkeen yhdessä karkumatkalle Uuden-Seelannin erämaille. Hulvatonta komediaa ja loistavaa näyttelytyötä pääosilta sekä Rhys Darbylta ja ohjaaja Waitilta sivuosissa.

 

[pernaveikko]

Luonnollisesti ei omasta tahdosta vaan aivan jonkun muun pakottamana Bridget Jones's Baby.

Kahta aikaisempaa en ollut nähnyt ja se jonkun verran vaikuttaa. Lähinnä siihen, että huomaa kuinka tuo on aivan selvä viittaus, mutta ei voi tietää mihin. Eipä tuossa mitään nähtävää tai kiinnostavaa sillä lailla ollut, mutta yhtä lailla ei meinannut nukahtaakaan. Vitsit eivät naurattaneet ainakaan minua, silti muutama jopa ihan hauskahko juttukin.

Se mitä yritän sanoa on se, että älä nyt tietenkään mene omin nokkinesi katsomaan, mutta jos joku kauniisti pakottaa, niin ihan hyvin voi mennä. Missään tapauksessa mitään täyttä roskaa tuo ei ole, se on vain täysin eri asia kiinnostaako noin muuten.

Sinänsä tarina laitettiin purkkiin, mutta aika typerästi jätettiin myös ihan selvä nelosen mentävä aukko tarvittaessa. IMDB kertoo 7.5.

 

[alwahla]

Mads Mikkelsenin tähdittämä elokuva "Jahti" on kenties parhaimpia tuotoksia, joita olen pariin vuoteen nähnyt. Epäoikeudenmukaisuus kosketti, vitutti ja suretti. Hieno tekele, erinomainen.

Jahti on vähintäänkin yksi parhaimmista pohjoismaalaisista leffoista tällä vuosikymmenellä. Erinomainen filmi, joka piti otteessaan alusta loppuun.

 

[El Gordo]

Jahti on vähintäänkin yksi parhaimmista pohjoismaalaisista leffoista tällä vuosikymmenellä.

On. Ja jos Jahti upposi, niin kannattanee katsastaa ohjaaja Thomas Vinterbergin muutakin tuotantoa. Juhlat eli Festen (1998) on 90-luvun parhaita elokuvia, Pohjoismaissa tai yleensäkin. Elokuvahan oli ensimmäinen ns. Dogma 95 -elokuvasuuntauksen säännöillä tehty pätkä. Dogmassa oli Vinterbergin lisäksi mukana mm. Lars von Trier, ja liike omaksui koko joukon aika askeettisia sääntöjä, esim. elokuvaa tehdessä ei saa käyttää lavasteita, äänitehosteita tai taustamusiikkia, kuvaus vain käsivaralta, ei saa käyttää elokuvavalaistusta eikä optisia filttereitä, eikä tietenkään mitään tietokoneella tuotettuja kuvia. Sääntöjen hyödyistä ja haitoista voi olla montaa mieltä, mutta vaikkei Dogma-hassuttelusta välittäisikään, niin Festen on hieno elokuva jos ei anna noiden erikoisuuksien häiritä.

Sitten on vielä Submarino niille, joiden mielestä nämä Jahdit ja Juhlat on liian hilpeitä.

 

[Everton]

The Big Short (2015) - IMDb pitäisi varmaan olla kaikilla leffadiggareilla jo nähtynä, voittihan se mm. parhaan käsikirjoituksen Oscarin. Mutta ainakin meikäläiseltä oli mennyt ohi. Muistan, että joskus katsottiin videovuokraamossa (joo, joku käy vielä sellaisessa muunkin kuin irtokarkkien takia) sitä ja nimekästä esiintyjäkaartia, mutta jäi ottamatta kun kansissa ei mainittu sanallakaan siitä mistä elokuva kertoo. Mutta löytyy nyt myös Netflixistä ja hyvä kun tuli katsottua. Taidanpa jopa antaa viisi tähteä.

Leffa kertoo tositapahtumista kymmenkunta vuotta sitten tapahtuneen suuren finanssikriisin tiimoilta. Muutama sijoitusalan outo lintu (mm. oscar-ehdokkuuden tästä saanut Christian Bale, joka esittää lasisilmäistä, heviä kuuntelevaa sijoittajaa joka pistää kaikki asiakkaidensa varat pomojen vastustuksesta huolimatta likoon sekä koko pankkialaa vihaava Steve Carrell - josta en yleensä pidä, mutta tekee nyt loistavan roolityön hänkin) haistaa tai saa vihiä kuplasta tai aikapommista joka on asuntolainoihin sidotuissa rahastoissa. Myös Brad Pitt tekee pienen, vähän erikoisemman sivuroolin, ja Ryan Gosling on kanssa mukana aika lipevänä roolihahmona.

Lopputulos on tiedossa ja aihe voi vaikuttaa aika kuivalta, mutta leffa on tehty kerrassaan erinomaisesti ja näyttelijäsuoritukset ovat loistavia. Toimii paitsi viihteenä että myös sivistävänä pätkänä, periaatteessa vähän abstrakti asia saadaan selitettyä hyvin tällaiselle tyhmemmällekin tallaajalle. Suosittelen siis lämpimästi tsekkaamaan, jos ette ole vielä nähneet.

 

[M@rko77]

Kävin katsomassa Snowdenin. Tarina oli toki tuttu ennen leffakokemusta, mutta silti onnistui parituntinen pätkä viihdyttämään. Joseph Gordon-Levitt oli kyllä ilmetty Eetu, joka teki leffassa cameon omana itsenään. Leffa aiheutti hieman vainoharhaisuutta jälleen, kyllä se No Such Agency on aika ketku. Kokonaisuudessaan suositeltava, vaikkei mitään uutta tulisi esille.

 

[Aunt Wang]

Hymyilevä Mies oli selvästi parempi kuin useimmat suomalaiset elokuvat, mutta jotain siitä jäi kuitenkin puuttumaan. Pituuttakin olisi leffalla voinut olla sellaiset 15-20 minuuttia vähemmän. Kuitenkin, jos kotimaiset leffat kiinnostavat niin kannattaahan tuo jo ihan tunnelmansa takia käydä katsomassa. Mustavalkoisuus oli hyvä oivallus ohjaajalta.

 

[stiflat]

Magnificent 7

Itse innostuin länkkäreistä Django Unchained'in jälkeen ja katselin siitä vielä Armottoman, jonka jälkeen siirryin elokuvateatterin puolelle länkkäröimään ja siellä nyt viimeiset tänä vuonna onkin nähty. The Hateful Eight, The Revenant ja nyt yllämainittu The Magnificent Seven.
Täytyy (näistä kolmesta viimeisestä) mainita, että ovat kyllä samalla mainittu paremmuusjärjestyksessä. Jos HE nappasi heti mielenkiinnolla mukaansa (ja Tarantinon työstä suuresti pitävänä), Revenant meni vielä positiivisen puolelle, vaikka suvantovaiheita olisi voinut tiivistää (ja tuntui, että DiCaprio voitti Oscarinsa menneillä näytöillään), mutta tämä viimeisin taasen oli totaalisen keskinkertainen tuotos ja tarinankerronta tuntui olevan kovin irtopaloja täynnä ja epäolennaisuuksiin keskityttiin enemmän kuin esim. hahmojen kehitykseen. Sellainen täydellinen malliesimerkki keskivertosuorituksesta. Yli kaksi tuntia saatiin kulutettua siihen, että ei oikein mitään tapahtunut (ainakaan yllättävää). Myös tuollainen "Rambot villissä lännessä" -meno on omiaan tappamaan suurimman mielenkiinnon. Jos ensin mainittu oli sen 9½, toinen 8, niin tämä oli vahva 7. Sopii nimeenkin. Tiedä sitten olivatko ne elokuvan lähdeversiotkaan sen kummempia.

 

[El Gordo]

Tiedä sitten olivatko ne elokuvan lähdeversiotkaan sen kummempia.

Kurosawan Akiran Seitsemän samuraita vuodelta 1954 on ehkäpä kaikkien aikojen paras elokuva. Mestarillisesti ohjattu ja kuvattu, vetävä ja merkityksellinen tarina, ja pari elokuvahistorian ikimuistoisinta näyttelijäsuoritusta: Takashi Shimura vanhana, viisaana, jalona mutta taisteluista kyllänsä saaneena samuraijohtajana, sekä Toshiro Mifune temperamenttisena wanna-be samuraina, jonka rooli syvenee alun koomisesta hahmosta joksikin aivan muuksi elokuvan loppuun mennessä.

Tästä tehtiin sitten vuonna 1960 amerikkalaistettu versio, joka oli muistaakseni ihan ok (ainakin muunmaalaisten elokuvien amerikkalaisten uusintaversioiden sarjassa, tuppaavat nimittäin olemaan aika kehnoja - markkinointi sen sijaan jenkeiltä onnistuu paremmin kuin elokuvanteko). Mutta ei tietysti mitään verrattuna alkuperäiseen. Kurosawa-filmatisoinneista lännessä taitaa Sergio Leonen Kourallinen dollareita olla ainut, joka jotenkin pärjää esikuvalleen.

Tätä viimeisintä "Magnificent Seven" uudelleenlämmitystä en ole vielä nähnyt, mutta varma veikkaus lienee, että taas on pudottu pykälän alaspäin.

 

[Buster]

Oli tuo uusi Magnificent 7 ihan ympäripyöreää keskitasoa ja kaikilta muiltakin osin odotetunlainen. Toki olihan se teatterissa ihan hienoa kuunneltavaa kuinka puurakennukset narisivat itsekseen ja tuuli ulvoi sieltä jostain seinänraosta, eli kaikkinensa audiovisuaalisesti kaappasi mielenkiintoni. James Hornerin torvista välillä kokonaan koostuva soundikin oli mielenkiintoinen ja ehkä oikeanlainen valintakin. Jos siihen olisi jotain eeppistä soundia viritelty, niin olisi kääntynyt elokuvaa vastaan, koska sen taso ei riittänyt. "Diverse 7" nimetystä roolihahmo- ja näyttelijäkaartista ei viitsi edes aloittaa valittamaan. Kuten ei kässäristäkään, jossa tosiaan musta cowboy johtaa joukkoa ja kukaan ei viittaa vahingossakaan ihonväriin. Hahmotkin valittu vetää övereiksi ja puettu osa ainakin turhan muodikkaisiin vaatteisiin. Hieman siellä Leoneakin yritettiin matkia ja seisautettiin aikaa näihin hetkiin juuri ennen kuin alkaa paukkua. Jotenkin koin nuo toimintakohtaukset hieman hämmentäviksi ja sekaviksi. Mutta oli siis ihan tommonen kohtalainen viihdepläjäys. En vaan tiedä miksi tämmöinen piti tehdä. Kyllähän se alkuperäinen nimikaima asiansa paremmin ajaa. Puhumattakaan Kurosawasta. Länkkäreitä kuitenkin tehdään niin harvakseltaan enää nykyään, että harmittaa kun tehdään remakeja. Onko 2000-luvun hyvien länkkäreiden lista: Tarantinot, Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta, 3:10 To Yuma ja Appaloosa. No sitten on ehkä vielä rajoilla Open Range, Slow West ja kenties True Grit (en ole vieläkään nähnyt alkuperäistä, joka varmaankin parempi). Ehkä The Revenantinkin voi laskea tuohon genreen ja sitten sarjojen puolelta Hatfield & McCoyt, sekä Deadwood ainakin. Aasiasta sitten Hyvä, paha ja outo on hyvä, sekä uniikki filmi. Varmaan jotain lipsunut silmienkin ohi.

Burtonin Neiti Peregrine etc. myös ihan katseltava. Muutamat kohtaukset aikamoista silmäkarkkia, joita kehtaisi esitellä irrallisinakin. On vain harmi, että Burton on jämähtänyt tekemään pelkkää lasten ja nuorten fantasiaa. Esimerkiksi kauhun/jännityksen saralla ei taida olla muuta kokeilua kuin tuo Päätön ratsumies, jonka olen skidinä nähnyt, mutten siitä enää muista yhtään mitään. Sam Jackson veti hyvin ja hauskasti kieli poskella. Eva Green oli hyvä hieman Helena Bonham-Cartermaisessa roolissa. En vaan tiedä miten tollasella idealla on saatu noin staattinen ja tavallaan mielikuvitukseton elokuva. Ihan kiitettävät juoniaukotkin on jäänyt ja kun kyseessä ei ole mikään lastenleffa, niin kai niihinkin on pakko tarttua. Eli lapset on aikasilmukassa elämässä samaa päivää uudestaan ja uudestaan, jossa niiden kropat ei ikäänny. Mutta ne tietää aina elävänsä saman päivän uudelleen ja uudelleen. Joten eiköhän siinä alkaisi identiteetti ja mieli järkkyä (a'la Veren vangit) kun on vaikkapa 100-vuotiaan mieli lapsen kropassa. Mutta siellä ne vaan eleli kurissa ja nuhteessa hymyssä suin. Mitenkään ei asiaa käsitelty elokuvassa, vaikka tuo epäkohta suorastaan tippui ihan etsimättä katsojan syliin.

Animaation saralla Haikarat oli ihan mukava sekopääkomedia. Semmoinen, mikä Lemmikkien salaisen elämän piti olla. Logiikka toki kannattaa jättää teatterin ovelle ja elokuva tekee sen hyvin selväksi muutenkin alusta saakka, joten eihän sitä silloin voi vaatiakaan. Itse olen pidemmän aikaa kahlannut animaatioita läpi ja nyt olen suuntaamassa katseeni Japaniin kun länsi alkaa olla nähty. Ja kieltämättä niiden vähien pätkien puolesta mitä Japanista olen nähnyt, niin ne tuntuvat kiinnostavan enemmän. Esimerkiksi Tulikärpästen hautahan on elokuva, joka laittaa perspektiivin animaatioita kohtaan täysin uusiksi. En ole vuosiin, jos koskaan ilman selkeitä omakohtaisia kokemuksia vahvistamassa, ollut niin hajalla jonkin elokuvan jälkeen. Siihen kylkeen sitten vaikkapa Perfect Blue, Ninja Scroll ja Papurika. Puhumattakaan Miyazakista.

E: Toki voisi myös hehkuttaa näitä Disneyn klassikkoja kuten Lumikki, Pinokkio, Dumbo jne. Kyllä niissä vain on sitä taikaa. Lumikissakin vain lisää sitä viehätystä kun näkee kuinka prinssi on selvästi ollut vaikea animoitava yms. kiertoja ja pieniä rosoisuuksia. Tai sitä kuinka ilmeikäs Pinokkiossa tuo kissa oikein on koko kropaltaan. Eikä taas uudemmista WALL-E:nkään maine ole tuulesta temmattu. Tai sitten kokea Robin Williamsin rooli lampunhenkenä. Vaikka toki Vesku Loiri teki erittäin hyvää työtä suomiversiossakin.

 

[Sledge Hammer!]

Mel Gibsonin Blood Father on elokuva jonka juoni on nähty satoja kertoja. Ensimmäinen Taken taisi viedä sen parhaiten maaliin, silti Gibsonilla on oikeaa elokuvatähden karismaa joka kantaa elokuvan läpi vähintäänkin tyydyttävästi. Harmi että kunnon rooleja ei liene enää Hollywoodissa tarjolla.

 

[pernaveikko]

Junailevasta tytöstä kertova elokuva tuli käytyä katsomassa. Hohhoijaa mikä puuduttava räpellys. Hitaasti eteneväksikään on vähän hankala sanoa, kun ei etene mihinkään ja yhtään mitään ei tapahdu. Typerää jauhamista vain ja eri henkilöissä ja eri ajoissa hyppimistä.

Tuoko todella on jonkun käsitys jostain hyytävästä ja otteessaan pitävästä trilleristä. En nyt viitsinyt keskenkään lähteä pois, mutta kotona olisin ilman muuta jättänyt kesken. Tässä olisi vielä iso kasa tämän vuoden voimassa olevia lippuja käyttämättä.

Kai sitä pitää jonnekin taas raahautua, mutta enpä tiedä. Helvetti taas 25 minuuttia mainoksiakin. Seuraavalla kerralla menen 20 minuuttia myöhässä ja jos on jo alkanut, niin sittenhän on. Jotain roskaa se on kuitenkin.

Puoli tähteä koska muutamat loppuminuutit vähän ehkä muistuttivat oikeaa trilleriä.

 

[Ted Raikas]

12 Years a Slave tuli nähtyä viimein. Onhan se hieno, upeasti kuvattu ja loistavilla näyttelijöillä ja näyttelijäsuorituksilla kyllästetty elokuva.

Jotenkin ehkä olisi odottanut aihepiiriin nähden vieläkin shokeeraavampaa ja raaempaa otetta, kun on kuitenkin kyse yhdestä länsimaisen yhteiskunnan karseimmasta ilmiöstä mitä tunnetaan. En nyt sanoisi, että tämä oli siloiteltukaan elokuva, mutta paikoin tuntui vähän turhankin iisiltä touhulta. Totuus lienee ollut monin verroin karseampaa vielä.

Kuitenkin erittäin hienosti toteutetu tunnelmallinen elokuva ja viimeisen vartin aikana tuli kyllä tippa linssiin ja valui siitä alas.

Varsinkin Ejiofor, Fassbender ja N'yongo sekä Dano oli rooleissaan mainioita.

 

[Heretic]

Pari kiinniottoa tuohon "onko näyttelijä X koskaan tehnyt pahisroolia?":

Daniel Craig oli (Tom Hanksin yhteydessä jo mainitun) loistavan Matkalla Perditioniin leffan paha poika. Oikeinkin paha.
Morgan Freeman taasen kieroili hyvin ikävästi ainakin Timur Bekmambetovin kovin keskinkertaisessa elokuvassa Wanted.

Siinäpä my two cents.

Edit: Vielä muistui mieleen, että harjoittipa Freeman roistoryökälöintiä myös muinaisessa Keanu Reeves-jännärissä Ketjureaktio.

 

[SamSpade]

Mad Max Fury road. Olipa huttua. Pelkkiä tehosteita, toimintaa ilman sen suurempaa juonenkaarta. HIenosti tehty, ei siinä mitään ja kyllä tuo katsoi mutta 1,5 tähteä saa. Varmaan oikeinkin hyvä jos olisi 14-15 vuotias katsoja.

 

[Tim Callahan]

Mad Max Fury road. Olipa huttua. Pelkkiä tehosteita, toimintaa ilman sen suurempaa juonenkaarta. HIenosti tehty, ei siinä mitään ja kyllä tuo katsoi mutta 1,5 tähteä saa. Varmaan oikeinkin hyvä jos olisi 14-15 vuotias katsoja.

Niin tai tykkäsi alkuperäisestä Mad Maxista juuri sen takia, että kyseessä ei ole mikään Shakespearin teos.

Tulipahan katsottua vihdoin ja viimein Big Lebowski kokonaan ja olihan se ihan hyvä. Onhan nyt Coeneilla parempiakin elokuvia, mutta kyllähän BL jollain tavalla on silti sellainen hyvän mielen elokuva.

 

[Andji]

Morgan Freeman taasen kieroili hyvin ikävästi ainakin Timur Bekmambetovin kovin keskinkertaisessa elokuvassa Wanted.

Siinäpä my two cents.

Edit: Vielä muistui mieleen, että harjoittipa Freeman roistoryökälöintiä myös muinaisessa Keanu Reeves-jännärissä Ketjureaktio.

Näiden lisäksi Freeman on tehnyt pahiksen roolin myös harmittavan vähälle huomiolle jääneessä leffassa Lucky Number Slevin. On muuten mainio leffa, pääsi yllättämään (paitsi juonenkäänteillään, myös hyvyydellään).

 

[Jupe]

Niin tai tykkäsi alkuperäisestä Mad Maxista juuri sen takia, että kyseessä ei ole mikään Shakespearin teos.

Koko Mad Maxin idea on juuri se tehostemaailma mahdollisimman aitoine stuntteineen, autokavalkaadi, lähes sarjakuvamaisuus hahmoineen. Apocalyptinen aavikkomiljöö eikä mitään tylsää kaupunki/studiokuvaa. Musascore on hieno ja dialogi on minimaalinen, niin kuin elokuvissa oli sata vuotta sittenkin kun koko elokuva taidemuotona kehitettiin. Ei varmasti natsaa kaikille, mutta itselle kaksi ensimmäistä Maxia ja vikakin oli poikkeuksellisia elokuvia, suurempia kuin esim tähtien sodat ja lord of the ringsit mitkä on näkyy mulle niinä ainoastaan teineille suunnattuina elokuvina, näin ne elokuvamaut menee ristiin monilla.

Mulle Mad Maxit on elokuvallisesti lähellä vaikkapa Busterin Kenraalia, sieltä haetaan sitä elokuvallista esimerkkiä. Jos arvostaa näitä niin ainakin ymmärtää mitä tämän tyylisillä elokuvilla haetaan kuten vaikkapa viimeisin Mad Max, ne ovat itse asiassa lähempänä elokuvan teon juuria kuin moni huttu tässä männä 50 vuotena.

_

 

[hablaa]

Tulipahan katsottua vihdoin ja viimein Big Lebowski kokonaan ja olihan se ihan hyvä.

Yeah, well, that's just, like, your opinion, man.

(onhan leffa ansainnut kulttistatuksensa, vaikkei varmasti kaikkiin vetoakaan - ja ei, ei ole silti Coenien parhaimmistoa)

 

[Buster]

Inferno tiirailtu. Oma historiahan tämän trilogian kanssa on se, että ensikatsomalla Da Vinci koodi oli ihan hiton hyvä. Mutta eipä ole tainnut minkään toisen elokuvan taso tippua yhtä rajusti toisella katsomiskerralla. Siinä välissä oli toki niin paljon vuosia, että Enkeleitä ja Demoneitakin oli ehditty tehdä, sekä minä sen katsoa. Sekään ei enää kolahtanut, vaikka kieltämättä mielenkiintoisissa ympyröissä jälleen pyörittiin.

Infernohan taas rumasti aseteltuna on kuin huonompi versio Da Vinci koodista. Felicity Jones on kuin Audrey Tatou ja juoni on revitty eväiden loppuessa kesken jostain surkeasta 80-90 -luvun toimintaleffasta. Vauhti on kova ja kyllähän se kelpo viihdettä tarjoaa. Kaavamaisuuden toki ymmärtää, koska katsojat odottaa sitä tietynlaista elokuvaa. Eli pyöritään kulturelleissa lomakohteissa ratkomassa suurten taiteilijoiden töihin kiedottuja arvoituksia.

Irrfan Khanin suoritus ja hahmo oli ehkä mielenkiintoisinta antia. Zimmerin musa oli aikamoinen huti omasta mielestäni. Tolla maineella ei oo välttämättä Razzie-ehdokkuudet kaukana. Jumputi, jumputi, plim, plim, plim, jumputi, jumputi.

 

[Axbor Nocturne]

Eilen tuli myös katsottua Inferno ja se oli kyllä pohjanoteeraus kirjan tapahtumiin peilattuna. Voisi sanoa, että huonoin näistä kolmesta leffasta.