Jatkoajan leffakerho

[Aunt Wang]

Ilmiöksi noussut Mad Max: Fury Road piti katsoa, kun sitä niin kovasti on hehkutettu. Tiivistettynä: aivan hirveä elokuva. Aivotonta moskaa, joka onnistuu kaikesta toiminnasta huolimatta olemaan myös tylsä. Juoni on olematon, hahmot pinnallisia ja tylsiä ja leffa ei tee oikeastaan mitään muuta kuin toistaa itseään. Tälle tekeleelle jotkut tosissaan halusivat antaa Oscarin? Arvosanaksi 5/10 ja jatko-osat jäävät katsomatta, mikäli niitä tulee.

 

[ms.qvist]

Muutama leffa tullut katsottua, kolme erilaista elokuvaa - yksi totaalinen pettymys, kaksi olennaisesti parempaa elokuvaa. Aloitetaan pettymyksestä:

James Wan: Insidious eli Riivattu.

Kansikotelossa lukee: "Pelottavin elokuva sitten Manaajan" - Steve O'Brien, WCBS Radio.

Joko Steve on syönyt jotain sieniä tai elänyt liskojen yötä katsoessaan Riivattua tai sitten hän ei ole katsonut kuin kaksi kauhuleffaa - Manaajan ja sitten Riivatun, muuten en voi käsittää, että joku sanoo Riivattua pelottavimmaksi elokuvaksi sitten Manaajan. Manaajan katsomisesta on toki kulunut aikaa useampi vuosi, mutta hataran muistini mukaan se oli kyllä monin verroin pelottavampi (suhteellinen käsite tässä tapauksessa) ja kiinnostavampi ynnä koskettavampi mitä Riivattu, joka ei ollut mitään näistä. Riivattu on mielestäni keskivertoa reilusti surkeampi kauhuelokuva, joka ei pelottanut laisinkaan, joka ei onnistunut tunkeutumaan alitajuntaan ja synnyttämään väristyksiä kautta kehon, eikä siinä ollut riipaisevan vastenmielisiä elementtejä tai mitään todella shokeeravaa, mikä olisi liimannut tuoliin kiinni ja pakottanut pään kääntymään sivuun.

Paskaa paketissa, johon tuli tuhlattua reilut 1½ tuntia.

Seuraava leffa on sitten Tom Hardyn tähdittämä ja Steven Knightin ohjaama Locke.

Jos Riivattu oli täydellistä tusinatavaraa tai jopa jopa sitäkin surkeampi elokuva niin Knightin Locke oli melkoisesti parempi ja kiehtovampi kokonaisuus, siinä kyettiin pitämään yllä jännitettä koko elokuvan (lyhyen) keston verran, mikä oli melkoinen saavutus huomioiden se, että käytännössä elokuva kuvaa yhtä automatkaa kohti Lontoota ja kuinka tämän automatkan aikana Hardyn näyttelemä Ivan Locke menettää kaiken mitä hänellä on ja kaikki tämä yhden ainoan hairahduksen tähden.

Yhden intensiivisen ajomatkan aikana menee vaimo ja sen myötä perhe, sen aikana menee työ, jota hän rakastaa ja joka on hänelle kaikki perheen ohella, eikä Ivan Locken minuuskaan selviä vauriotta ja menetyksittä.

Jatkuvien puheluiden ja keskusteluiden sävyttämä elokuva eteläenglantilaisella moottoritiellä on matka kohti - jotain... Ivan Locke, tie, ohi kiitävät autot, autot jotka ohitetaan, soitetut puhelut, vastaanotetut puhelut - puhelut jotka katkesivat, puhelut joissa luuri lyötiin hänen korvaan. Täydellinen muutos elämässä - tuntematon tulevaisuus. Syntymä ja entisen elämän tuho.

Kolmas elokuva on korealainen Kim Ki-dukin ohjaama Moebius.

Tästä kolmikosta Moebius on kaikella tapaa intensiivisin ja ihmismieltä rajuiten koskettavin elokuva - elokuvan puolitoista tuntia oli todella viiltävä kokemus, hetkittäin elokuva oli jopa ahdistava ja piinaava.

Elokuvan teemana oli perhe, jossa elämän rattaat syöksyvät yksi toisensa jälkeen kadotukseen, jossa ihmisen psyyke riistetään hajalle ja jossa (mainitsemattoman teon) myötä ihmisen seksuaalisuus ja sen kokeminen muuttuu rajulla tavalla. Nuorukaisen, perheen pojan, elämä muuttuu räjähdysmäisellä tapaa äitinsä brutaalin ja julkean teon myötä ja syynä tähän on isän kaksoiselämä, joka suistaa perheen elämän raiteiltaan.

Penis ja sen myötä runkkaaminen tai seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen on elokuvan keskiössä - ihmisen perimmäiset tarpeet, seksuaalisuus ja tarpeiden tyydyttäminen.

Epätoivo, jonka kautta nuorukainen ja sen myötä isänsä löytävät toivon, joka tämäkin lopulta romahtaa ja nyrjähtäneellä tavalla seksuaalisuus suuntautuu aivan väärään kohteeseen - äitiin.

Elokuvan kohtaukset olivat useamman kerran sellaisia, että oli vedettävä henkeä - huokaistava syvään ja hetken (tai pidemmänkin ajan kuin hetken) pääkopassa viivähti ajatus siitä, että mitä seuraavaksi silmien eteen tulee.

Piinaavaa tyydytyksen hakemista, brutaalia tyydytyksen täyttämistä ja nautinnon saamista.Lopulta murha ja itsemurha sekä - kaiken tämän aiheuttajan ja synnyttäjän "tuhoaminen".

Kim Ki-dukin Moebius kuuluu parhaimpiin ohjaajan elokuviin jotka olen nähnyt.

vlad

 

[MustatKortit]

@vlad : se Insidiouksen eka osa oli minustakin todella heikkoa paskaa, sen takia olin suuresti yllättynyt, kun jatko-osa olikin vähän parempi ja vähintäänkin mukiinmenevää kauhua.

 

[Jupe]

Tuli tsekattua Philippe Petitin twin tower valloituksesta kertova The Walk. Ristiriitaiset fiilikset. Ensinnäkin tarina on mielenkiintoinen ja suurin positiivinen asia elokuvassa on Robert Zemeckiksen satumainen ohjaus, se itse asiassa tekee elokuvasta katsottavan tarinan ohella jonka tietty pystyy katsomaan vaikkapa dokkareistakin. Ehdottomasti ohjaajan näköinen elokuva, mutta näyttelijät suorittavat vain ok tasolla, odotin vähän suurempia onnistumisia siltä saralta mutta jää hiukan etäisiksi ajatellen tarinaa ja ohjausta mitkä olisi mahdollistanut vieläkin paremman kokonaisuuden. Enkä oikein ymmärtänyt sitä useasti toistuvaa vapauden patsas monologia, oli mielestäni kökkö idea, eikö sen olisi voinut tehdä vain kasvottomalla kerrontaäänellä. Arvosanaksi semi-ok 7½

_

 

[Jupe]

Pistetääs vielä toinenkin perään, eli tsekkasin vihdoin NWA:sta kertovan Straight Outta Comptonin ja ylitti vieläpä suuret odotuksetkin. Kerrassaan huikea elokuva missä on musiikki juuri niin isossa roolissa kun kuuluukin ja kuulostaa hyvältä ääniraidalla, vahva ja toimiva tarinan kerronta sekä Paul Giamatti tuomassa a-luokan näyttelijätyötä amatöörien oheen, eikä siinä mitään nämä amatöörit varsinkin O'shean oma skloddi suoriutuu pirun hyvin roolistaan. Tottakai tässä pitää olla intressejä bändiä ja tarinaa kohden että saa kaiken irti, itselle NWA oli iso juttu 90-luvun vaihteessa niin tätä on odotettu ja pirun hyvin toiteuttivat sen. Menee kaikkien aikojen musiikkiaiheisten elokuvien eliittiin. Arvosana muthafuckin' ten points.

_

 

[Vanha Len]

Katselin Netflixistä leffan He never died ja pitää myöntää, että olipa hyvä ylläri. Lähtökohta kun oli kertomus syrjäytyneestä kannibaalista, joka on erakoitunut yhteiskunnasta juurikin epänormaalien käytöstensä vuoksi. No mitä tuli vastaan? Sanoisin, että erittäin nautittava kokonaisuus ja päähenkilönä Henry Rollins, joka vaikutti mm Black Flag bändin keulahahmona. Luvassa ERITTÄIN kuivaa huumoria ja nimenomaan tiukassa paketissa. Leffa kesti juurikin sopivan ajan ja jätti kyllä sellaisen wtf- fiiliksen.

Rollins karismaattisena kannibalina teki kyllä sellasta jälkeä, että ei tosikaan. Jos Netflix löytyy kotoa ja pitää ironisesta huumorista niin kandee tsekata. En tiedä onko leffa vuokrahyllyssä mutta jos löytyy niin rohkeasti katsantoon. Tuskin petyt.

Omassa sarjassaan 4/5

Edit. Jotenkin aistin, että nimimerkki @vlad voisi pitää tästä rainasta.

 

[pettter]

Leffateatterissa kävin katsomassa Metsästäjä ja talvinen taistelu -elokuvan kun nettikilpailusta voitin liput ennakkonäytökseen.

Siis penskana mä katselin Ramboja ja nyt Lumikkia ja seitsemää kääpiötä, heh. Mutta oli se vähän parempi kuin mitä kuvittelin. Niillä laseilla katsottiin.

 

[Klose16]

Poikani Kevin oli hurja. Hän se vastusti kaikkea, maan ja taivaan väliltä.
Itse dokumentti oli kuitenkin aika tylsä, joten jätin keskeen puoleenväliin.
Kuitenkin ihan ok lähellä 3 tähteä, tosin avasi kortit jo ihan alussa. Jaah.

 

[I am not Jesus]

Dwayne Johnson vahvisti twitterissä, että hän on mukana Jumanjin rebootissa. Mukana on myös vissiin Kevin Hart... Aina vähän itkettää, kun Hart saa töitä, joten eihän tämä nyt hyvä juttu ole mitenkään.

Ensi kuussa saa muuten ensi-iltansa Angry Birds leffa, jonka trailereilla on kymmeniä miljoonia katsojia, mutta silti elokuvan taloudellinen menestys taitaa olla vähän niin ja näin, sillä Angry Birds alkaa olla unohdettu suuruus. Varmaan ihan hyvä leffa lapsiperheille, mutta ei se ainakaan minussa mitään suuria odotuksia herätä trailerien perusteella.

 

[Scipio]

Dwayne Johnson vahvisti twitterissä, että hän on mukana Jumanjin rebootissa. Mukana on myös vissiin Kevin Hart... Aina vähän itkettää, kun Hart saa töitä, joten eihän tämä nyt hyvä juttu ole mitenkään.

Ensi kuussa saa muuten ensi-iltansa Angry Birds leffa, jonka trailereilla on kymmeniä miljoonia katsojia, mutta silti elokuvan taloudellinen menestys taitaa olla vähän niin ja näin, sillä Angry Birds alkaa olla unohdettu suuruus. Varmaan ihan hyvä leffa lapsiperheille, mutta ei se ainakaan minussa mitään suuria odotuksia herätä trailerien perusteella.

uuuh.. Jumanjin paluu.. Kaikkea sitä keksitäänkin.

Angry Birds sen sijaan kiinnostaa, toki johtuen suomalaisuudesta. Itsekin olen trailerit katsonut ja oma fiilikseni on, että ei elokuva nyt kovin huonokaan voi olla. Ongelmaksi voi koitua vain se, että se ei ole tarpeeksi mielenkiintoinen aikuisten näkökulmasta. Lapseni (4 ja 6v.) ovat höpöttäneet trailerin nähtyään jo yli puoli vuotta, että koska se tulee elokuviin.
Voisin lyödä pääni pantiksi, että Suomessa elokuvan tulee näkemään 100 000 silmäparia.

Tänään bongasin YouTubesta uuden Jason Bourne-elokuvan trailerin! Leffan pääjuonio voi olla vähän kevyt, koska suuri juonikuvio saatiin jo alkuperäisessä trilogiassa loppuun. Se ei kuitenkaan tee leffasta automaattisesti huonoa. Varsinkin kun Matt Damonin vastavoimaksi on näköjään hommattu Tommy Lee Jones. Ei huono, ei huono.

 

[Jupe]

että Suomessa elokuvan tulee näkemään 100 000 silmäparia

Puuttuuko tästä nolla perästä. Kyllä nyt 100 000 helposti AB -elokuva kerää, taitaa olla vielä kohtuu laadukas produktiokin ja täysin verrattavissa muihin isoihin piirrosproduktioihin mitä lähivuosina on nähty. Toivottavasti tulee menestystarina, pelin se suurin elinkaari alkaa olla lopussa joten jos teema ottaa uuden nosteen se ottaa sen tämän myötä. Sanotaan nyt että ainakin 300 000 tulee keräämään katsojia, tätä käy katsomassa niin lapset kuin sitten vanhemmatkin ihan mielenkiinnosta. Hyvät arvostelut auttaisivat.

Pari traileria itsekin tsiigasin aamulla, loppuvuosi on hyvä elokuvavuosi. Odotuslistalla ainakin Jason Bourne Paul Greengrassin ohjaamana, Blood Father missä ilkeä ja vakuuttava Mel Gibson, Nice Guys jonka kirjoittanut sama joka rustasi Tappavan Aseen ja Viimeisen Partiopojan, niin ja tuo Michael Keatonin McDonalds elokuvakin vaikutti ihan tyylikkääästi tehdyltä.

_

 

[Scipio]

Puuttuuko tästä nolla perästä. Kyllä nyt 100 000 helposti AB -elokuva kerää, taitaa olla vielä kohtuu laadukas produktiokin ja täysin verrattavissa muihin isoisin piirrosproduktioihin mitä lähivuosina on nähty. Toivottavasti tulee menestystarina, pelin se suurin elinkaari alkaa olla lopussa joten jos teema ottaa uuden nosteen se ottaa sen tämän myötä. Santotaan nyt että ainakin 300 000 tulee keräämään katsojia, tätä käy katsomassa niin lapset kuin sitten vanhemmatkin ihan mielenkiinnosta. Hyvät arvostelut auttaisivat._

Voi olla että menee yli 300t katsojan määriin, mutta otin tuon 100t rajaksi, koska siihen luotan varmasti. Miljoona ei mene rikki. Seuraava joka voi hakea miljoonan katsojan rajaa on uusi Tuntematon.
Wikipedian mukaan vain kolme suomalaista elokuvaa on ylittänyt miljoonan rajan (suomessa)

1 Tuntematon sotilas, 2 800 000, 1955
2 Kulkurin valssi, 1 500 000, 1941
3 Täällä Pohjantähden alla, 1 020 000, 1968

Suomessa on kuitenkin harvassa ne elokuvat, jotka ylittävät edes 100t katsojan määrän. Lastenelokuvista esim. Risto Räppääjä-elokuvat ovat noihin määriin yltäneet. Toivotaan elokuvalle menestystä, mutta enemmän toivon, että elokuva on oikeasti hyvä.

 

[Pula-ajan Tretjak]

Mutta silti - onhan näissä vanhemmissa kauhuleffoissa jokin mikä viehättää ja ehkäpä hiukan kauhistuttaakin...

Itselleni vanhemmissa kauhuelokuvissa on hivenen parempi tunnelma. Niissä on monesti joko tyyntä-myrskyn-edellä-fiilistä (esim. Hellraiserissa Kirsty katselee outoa hoboa rauhassa, pienessä tuulen vireessä) tai niissä kevyt popahtava tunnelma, joka muuttuu jossain välissä vasta painostavaksi. Nykykauhuelokuvissa tuntuu siltä, että tekijät pyrkivät alusta asti painostavaan tunnelmaan ja se ns. köykäinen osuus kestää korkeintaa viisi minuuttia eikä siihen enää palata. Näin ei sitten jotenkin tule sitä tunteiden vuoristorataa. Uudemmissa sitten jotenkin odottaa sitä outoutta kaiken aikaa, vaikka tietysti genre käskee odottamaan aina jotain omituista.

Tietysti, molempien ajanjaksojen tuotannoissa löytyy molempia esimerkkejä riittävästi vaan noin itse sen koen. Saattaa olla, että on tullut katottua väärät leffat tai aika on kullannut muistot :)

 

[ufon_kaakao]

90-luvun loppupuolella tehtyä Todd Solondzin Happinessiä ei voi muuta kuin suositella, siinä edesmennyt Philip Seymour Hoffman tekee loistavan työn runkkarina ja muutoinkin elokuva on loistelias musta-komedia. Kannattaa katsoa!

Olen nyt nähnyt tämän kahteen kertaan. Kuulunee elokuviin, jotka jokaisen on nähtävä elämänsä aikana. Kaikki eivät varmaan ole valmiita elokuvaa käsittelemään tai ymmärtämään. Sanoman voisi tiivistää: It's OK, everybody else is fucked up too - Kaikki muutkin on perseestä. Kun kaikki ymmärtäisivät tuon, niin maailma olisi aika paljon aidompi ja helpompi paikka elää. Elokuva oli sen verran raaka, että se vaan saattaa aiheuttaa suuressa yleisössä enemmänkin hylkimisreaktion kuin laittaa ajattelemaan. Sen takia pointti olisi luultavasti tavoittanut suuremman yleisön, jos elokuva olisi tehty hieman kevyemmällä otteella. Nyt saattaa käydä niin, että ne, joille elokuvalla olisi eniten annettavaa, eivät sitä ymmärrä.

Huumori oli todella mustaa. Pari omaa suosikkikohtaa, jotka jäivät mieleen:

- well, i guess we all have our plusses and minuses (ja tähänhän tämä elokuva mun mielestä tiivistyy)

- would you fuck me? - no, id jerk off instead.

Hoffman oli loistava ja muutkin roolisuoritukset oli mun mielestä hyviä.

 

[Jupe]

Kuulunee elokuviin, jotka jokaisen on nähtävä elämänsä aikana.

Vastaaviin voisi lukea myös Hoffmanin tähdittämän ja Charlie Kaufmanin ohjaaman Synecdoche, New York. Vaatii tietynlaista mielialaa että elokuvan pystyy katsomaan, käsittelemään ja nauttimaan siitä. Edesmennyt kriitikkolegenda sanoo osuvasti tästäkin samaa mitä yllä sanottiin tuosta Todd Solondzin elokuvasta:
Chicago Sun-Times Roger Ebert
I think you have to see Charlie Kaufman's Synecdoche, New York twice. I watched it the first time and knew it was a great film and that I had not mastered it. The second time because I needed to. The third time because I will want to.

Muutama kuolematon quote:
Caden Cotard(Hoffman):I will be dying and so will you, and so will everyone here. That's what I want to explore. We're all hurtling towards death, yet here we are for the moment, alive. Each of us knowing we're going to die, each of us secretly believing we won't.

Tai legendaarinen papin puhe, tässä loppuosa:
“So you spend your time in vague regret or vaguer hope that something good will come along, something to make you feel connected, something to make you feel cherished, something to make you feel loved. And the truth is is, I feel so angry! And the truth is, I feel so fucking sad! And the truth is, I’ve felt so fucking hurt for so fucking long and for just as long, I’ve been pretending I’m okay, just to get along!

“I don’t know why. Maybe because…no one wants to hear about my misery…because they have their own.

Fuck everybody. Amen.”

_

 

[Barnes]

Katselin tuossa kaikki Taken-leffat ja pidän tuota trilogiaa aika vaihtelevana laadultaan.

Ykkönen oli erinomainen toimintaleffa, jossa Liam Neeson teki yhden parhaista suorituksistaan. Kerronta eteni luontevasti, toimintaa löytyi ja päähenkilö oli sopivan ihmisraunio tällaiseen elokuvaan.

Toinen osa jäi mieleen siitä että se ei jäänyt mieleen, koska se oli erittäin vaisu elokuva. Hahmoista ja tarinasta ei saanut juurikaan kiinni ja kliimaksi jäi uupumaan.

Kolmonen oli parannus (intensiivisyys, toiminnan määrä jne.) kakkoseen nähden, muttei se avausosalle pärjännyt. Omat hetkensä sillä silti oli, erityisesti Forest Whitakerin mainio poliisirooli miellytti meikäläistä.

Omissa papereissani Taken on neljän ja puolen tähden elokuva, Taken 2 jää kahteen tähteen ja Taken 3:lle lävähtää kolme tähtöstä. Vaihteluväliä siis on.

 

[ms.qvist]

Itselleni vanhemmissa kauhuelokuvissa on hivenen parempi tunnelma. Niissä on monesti joko tyyntä-myrskyn-edellä-fiilistä (esim. Hellraiserissa Kirsty katselee outoa hoboa rauhassa, pienessä tuulen vireessä) tai niissä kevyt popahtava tunnelma, joka muuttuu jossain välissä vasta painostavaksi. Nykykauhuelokuvissa tuntuu siltä, että tekijät pyrkivät alusta asti painostavaan tunnelmaan ja se ns. köykäinen osuus kestää korkeintaa viisi minuuttia eikä siihen enää palata. Näin ei sitten jotenkin tule sitä tunteiden vuoristorataa. Uudemmissa sitten jotenkin odottaa sitä outoutta kaiken aikaa, vaikka tietysti genre käskee odottamaan aina jotain omituista.

Tietysti, molempien ajanjaksojen tuotannoissa löytyy molempia esimerkkejä riittävästi vaan noin itse sen koen. Saattaa olla, että on tullut katottua väärät leffat tai aika on kullannut muistot :)

On toki täsmennettävä sen verran, että on suuri joukko vanhempia kauhuleffoja joissa on osattu rakentaa oivallinen tunnelma ja ne ovat edelleen ehdotonta genren kärkeä - lainaamassasi viestissä jätin ajatuksen ehkäpä hiukan liikaa auki ja sen myötä syntyi hiukan vääristynyt kuva omista tuntemuksistani. Lähinnä tarkoitin näitä 80-luvun amerikkalaisia kauhuelokuvia, joissa on jo elokuvallisesti tiettyä kunnianhimoa havaittavissa, tarkoituksena on päästä tietystä kauhuelokuviin liitetystä (todellisesta) "leimasta" eroon, mutta genre ei kuitenkaan vielä kokonaisuutena päässyt eroon tästä leimasta, joka edellisten vuosikymmenten kuluessa siihen oli b-luokan kauhuleffojen myötä isketty.

Edelleen viihdyn todella paljon monien vanhempien kauhuleffojen parissa, Kubrickin Hohto nyt on eräs tällainen leffa, mutta yhtälailla Carpenterin the Thing on kestänyt aikaa todella hyvin - itse asiassa The Thing from Another World (ohj. Hawks & Nyby) vuodelta 1951 oli onnistunut elokuvana . Jos siirrytään 60-luvun puolelle niin Polanskin Rosemaryn painajainen on tunnelmaltaan sellainen, joka on jäänyt mieleeni pysyvästi.

Tietty toisinaan on ihan hyvä, että siirrytään mahdollisimman nopeasti siihen kauhuun kerronnassa, mutta yleisesti ottaen pidän itsekin kauhuelokuvista, joissa tunnelma kehittyy hitaasti mutta vääjäämättömästi - mennään kohti huipeunnusta hyppäämättä siihen suoraan muutaman minuutin kerronnan jälkeen.

vlad

 

[Klose16]

Täällä nyt toistuu nämä samat kliseet taas. Siis eikö kaikki sen nyt tiedä, että Hohto on kauhuleffojen kingi ja Rosemaryn painajainen on jees, että kauhu tulee rakentaa hiipimällä eikä heti alusta valtavalla tehostemässyllä. Toki se pitää sanoa erikseen, että Hellraiser sucks.

Niin ja kauheimpia leffoja on Jasonit. Kauhua on juuri se, että ei riitä että sen kauhean hirvityksen tappaa, tappaa uudestaan ja vielä, vaan aina se tulee sieltä, pahimmillaan nousee haudasta kuolleista, eksyy jopa Manhattanille teurastamaan (liki) viattomia sydänkäpyläisiä. Kauheaa.

 

[Pula-ajan Tretjak]

Lähinnä tarkoitin näitä 80-luvun amerikkalaisia kauhuelokuvia, joissa on jo elokuvallisesti tiettyä kunnianhimoa havaittavissa, tarkoituksena on päästä tietystä kauhuelokuviin liitetystä (todellisesta) "leimasta" eroon, mutta genre ei kuitenkaan vielä kokonaisuutena päässyt eroon tästä leimasta, joka edellisten vuosikymmenten kuluessa siihen oli b-luokan kauhuleffojen myötä isketty.

Varmaan johtuu siitä, että 80-luvulla taitaa olla kirjojen filmatisointi ollut huikean iso juttu ja leffoja pukkasi ulos todella paljon todella nopeasti. Hyviäkin juttuja jäi hiukan puolitiehen ja se korosti sitä b-luokan vaikutelmaa. Tämän vuoksi varmaan hyvinkin kuvauksellisesti kekseliäät, hyvin tuotetut ja näytellyt elokuvat jäivät saman leiman alle. Sitä en tiedä, että kuinka paljon kauhuleffoja suunnattiin aikoinaan valkokankaalle. Jotenkin on kutina, että ei isoja tuottoja tuota kautta edes yritetty hakea vaan sunnattiin elokuvat suoraan videovuokraamoihin ja televisio jakelua varten.

 

[ms.qvist]

Pari pienimuotoisempaa mutta yllättävän hyvän maun jättänyttä filmiä on tullut katsottua, kyseiset filmit voi kategorisoida draaman ja trillerin välimaastoon - etenkin Michaël R. Roskamin the Drop sisältää enemmän myös selkeitä trillerin elementtejä, mutta yhtälailla samoja elementtejä on löydettävissä parin kolmen vuoden takaisesta David Gordon Greenin ohjaamasta Joe'stakin, jota "tähdittää" Nicolas Cage, joskin Joe taipuu genrenltään enemmän draaman puolelle, sisältäen kuitenkin selkeän loppua kohden kasvavan ja voimistuvan tunnelman, jonka myötä leffan ote muuttuu entistä tiiviimmäksi.

En nyt ryhdy eritellen näitä leffoja arvioimaan vaan näin yhdessä summailen niistä joitain havaintoja. Aloitetaan kuitenkin Joesta ja Nicolas Cagesta, joka soveltui elokuvan Joen rooliin hyvin - ei hän mitään erinomaista suoritusta tehnyt, mutta mielestäni hänen roolityönsä oli varma ja sopivalla tavalla "jäyhä" - eli hän sai olla aikalailla oma itsensä, hänen ei tarvinnut poistua mukavuusalueeltaan juuri laisinkaan. Mutta nyt roolissa ei ollut minkään sortin väkisin yrittämisen tuntua, hetkittäin hänen työskentelyä ja rooliin uppoutumista oli jopa miellyttävä katsoa, tavallaan tuntuu siltä, että tällaiset roolit olisivat hänelle sitä ominta suorittamista, samalla hänen ei tarvitsis kuitenkaan myydä itseään ihan mihin tahansa skeidaan, kuten on tunnetuista syistä johtuen tupannut menneinä vuosina käymään. Pienissä elokuvissa, vähäeleisissä karujen elämänkohtaloiden rooleissa Cage tuntuisi olevan parhaimmillaan, miksi siis tavoitella kuuta taivaalta? Toisaalta jokin tällainen elokuva voi nousta odotettua suurempaan maineeseen ja sen myötä Cagen uralla saattaisi avautua uusi sivu.

The Tree of Lifessä ja Mudissa hyvin näytellyt Tye Sheridan teki myös Joessa ansiokkaan roolityön teini-ikäisenä Garynä, joka tekee parhaansa tuodakseen leipää perheelleen ja saavuttaakseen jotain jota hänen vanhemmilla ei ole... Kokonaisuudessaan leffan roolityöt olivat tasaisia ja varmoja, toki erityismaininta on annettava leffassa Garyn alkoholisoitunutta väkivaltaista isää näytelleelle Gary Poulterille - hän eli leffassa ainakin osin omaa elämäänsä, tai sellaista elämää jonka hän tunsi paremmin kuin hyvin.

Aivan kuten Joe, myös the Drop oli pienimuotoinen ja hyvin inhimillinen kokemus - joskaan tarina kertoi ihmisistä, joista monella, lähes kaikilla, oli pimeä tahi hyvinkin synkeä menneisyytensä. Kerronnaltaan elokuva oli miellyttävä, vähäeleinen jossa ei yritetty tavoitella kuuta taivaalta, samalla leffa oli kuitenkin hyvin koskettava juuri tässä vähäeleisyydessään (Tai ehkäpä elän nyt sellaista vaihetta elämässäni, että tällaiset leffat koskettavat minua). Kummastakin elokuvasta välittyi sydäntä koskettava tunne, merkittävintä niissä oli juuri se tunne, jonka niitä katsoessani koin - ei mikään suunnaton taide.elämys tai vastaava kokemus, jonka valtaan olen joutunut nähdessäni elokuvan jossa tavoitellaan korkeuksia, jossa jo lähtöasetelma on aivan jotain muuta kuin pienenten, usein epäonnisten ja epäonnistuneita valintoja tehneineiden ihmisten elämiä kuvaavissa filmeissa on. Jokin Stanley Kubrickin 2001 - Space Odyssey tai Terrence Malickin Thin Red Line ovat kokemuksina aivan jotain toista luokkaa ettei niitä voi verrata suoraan pienten ihmisten tarinoihin, mutta toisaalta tämä on myäs näiden pienten ihmisten tarinoiden hienous, ne ovat inhimillisesti lähestyttäviä kokemuksia. Ne eivät edes yritä olla elämää suurempia, tosin joskus joku sellainen leffa kasvaa elämää suuremmaksi...

vlad

 

[Sergei Akueero]

Katselin vuoden 1981 saksalaisen elokuvan Christiane F - Wir Kinder vom Bahnhof Zoo (suom. Tyttö metroasemalta / Tyttö huumekadulta painoksesta riippuen). Moni palstalainen varmasti muistaa Christiane F:n tarinan myös hänen 1978 kirjoittamastaan, vastaavasta Huumeasema Zoo -kirjasta.

Wir Kinder vom Bahnhof Zoo on tositapahtumiin perustuva kuvaus 13-vuotiaana heroiniin tutustuvasta Christianesta. Aika paljon elokuva kietoutuu Christianen ensirakkauden ympärille, mutta elokuvan perustunnelma on varsin kaukana lässystä. Tarinassa on siis yhtäläisyyksiä esim. The Panic in Needle Park -elokuvaan, mutta jotenkin tässä tunnelma imaisi paremmin mukaansa.

Elokuvan soundtrack koostuu (ilmeisesti kokonaan) David Bowien kappaleista. Mikäli siis 1970- ja 1980-luvun vaihteen länsi-Berliiniin sijoittuva, David Bowien säestämä huumeleffa kiinnostaa, niin tämä leffa kannattaa katsoa.

 

[ms.qvist]

Lomaillessa on aika katsella leffoja:

Parin vuoden takainen puolalainen Oscar-voittaja (paras ulkomainen elokuva) Ida on niitä harvoja puolalaisia uudempia elokuvia jotka olen nähnyt - en ole mitenkään ennakkoluuloisesti suhtautunut puolalaisiin nykyleffoihin, niitä on yksinkertaisesti suhteellisen vähän esillä Suomessa (joissain pk-seudun leffamatineoissa tai juhlissa ne voivat saada enemmän näkyvyyttä, mutta maakunnissa - harvinaisia ovat). Tavallaan on harmi, että puolalainen elokuva saa niin vähän näkyvyyttä Suomessa, tuskin Idakaan olisi dvd:lle Suomessa tullut jollei se olisi Oscar-voittaja.

Elokuvana Ida oli hyvin vähäeleinen ja jopa karu - siinä oli jotain kaurismäkeläistä mielenmaisemaa, tarkoitan juuri tätä vähäeleisyyttä ja melankolisuutta. Tavallaan hassua, että sitä katsoessani juuri Kaurismäki tuli mieleeni vaikka en ole viimeisen vuosikymmenen aikana nähnyt ainoatakaan (uudempaa) Kaurismäen leffaa, muistikuvat niistä ovat jostain 90-luvun puolelta. Tupakka supielessä, muutama murahtaen lausuttu sana, mustavalkoinen atmosfääri ja kuvaus (kuten Idassakin). Se on todettava, että tuskin toimintaa ja kiihkeää menoa kaipaava katsoja jaksaa Idaa katsoa varttia kauemman aikaa, sen sijaan jos haluaa sukelluksen 60-luvun harmaaseen Puolaan, jossa yksi jos toinen etsii menneisyyttään ja yrittää löytää sen - jopa päästä sinuiksi sen kanssa, niin ehkäpä leffa tarjoaa jotain kiinnostavaa ja ajatuksiaherättävää.

Melankolinen kiintoisa - hetkittäin hiukan ahdistavakin - kertomus perheensä kautta itseään etsivästä maalaisluostarissa elävästä Idasta sekä kahden tai useammankin maailman törmäämisestä.

* * *

The Stanford prison experimentiä (ohjaaja Kyle Patrick Alvarez) katsellessa mielessä oli kaiken aikaa epämääräisenä muistikuvana saksalainen Das Experiment 15-vuoden takaa, joten asetelma ei ollut paras mahdollinen katsellessani Alvarezin näkemystä aiheesta. Oliver Hirschbiegelin näkemys oli sen verran tiukka etten edes uskonut, että modernimmassa versiossa saavutetaan sama taso - no on oltava rehellinen, ei Alvarezin versio ollut niin hyvä kuin Hirschbiegelin mutta tämä Alvarezin versio oli kuitenkin parempi mitä ajattelin sen olevan.

Laitetaanpa linkki siihen, mistä kyseisessä kokeessa/testissä oli kyse - Stanfordin vankilakoe: https://fi.wikipedia.org/wiki/Stanfordin_vankilakoe

wikipedian englanninkielinen sivu aiheesta on olennaisesti pidempi, joten linkki myös siihen: https://en.wikipedia.org/wiki/Stanford_prison_experiment

Jos on katsonut Alvarezin näkemyksen aiheesta, suosittelen myös katsomaan Oliver Hirschbiegelin leffan Das Experiment.

* * *

Katsomani kolmikon kaikella tapaa paras ja monella tapaa innostavin leffa on Leonardo DiCaprion tähdittämä ja Scorsesen ohjaama The Wolf of Wall Street, on tavallaan on harmi ettei DiCaprio voittanut miespääosan Oscaria todella loistavan - paikoin häiriintyneen loistavan - suorituksensa päätteeksi. Vaikka mielestäni the Revenant'issa DiCaprio on hyvä (hetkittäin loistelias), kyseisen leffan rooli on kuitenkin kaikella tapaa yksipuolisempi, joten siinä DiCaprion ei tarvinnut näytellä niin laajalla skaalalla, joten ei ihme, että yksi jos toinen on sitä mieltä, että kyseessä oli monellakin tapaa lahja-oscar, jonka DiCapio roolistaan the Revenantissa sai kun taustalla oli todella loistava roolityö the Wolf of Wall Streetissä Jordan Belfortina.

The Wolf of Wall Street on jo muutaman vuoden takaa (v. 2013), joten se on varmaan suurimmalle osalle tuttu, joten en ryhdy sen tarkemmin kelaamaan leffaa auki - ja jollei sitä ole vielä katsonut, on sitten parempi etten avaa sitä liian paljon kertomalla ja kuvailemalla elokuvaa kovinkaan tarkasti.

Yllä kehuin DiCaprion työtä loistavaksi, mutta aivan yhtälailla on kehuttava ohjaaja Scorsesen suoritusta loisteliaaksi. Kyseessä on omasta mielestäni niitä harvoja Scorsesen todella onnistuneita leffoja tämän vuosituhannen puolelta, enkä edellisellä tarkoita, että joukossa olisi suuri joukko hutiosumia - ennemminkin sitä, että rima on niin pirun korkealla. Se mikä Scorseselle on keskitasoinen suoritus olisi jollekin tuntemattomammalle (uudelle kyvylle) aivan toista tasoa - hyvä tai jopa erinomainen. Rimaa ovat nostaneet korkealle ne vuosikymmenten takaiset leffat, kutenTaksikuski, Kuin raivohärkä, Kristuksen viimeinen kiusaus, Mafiaveljet ja Cape Fear.

vlad

 

[ms.qvist]

Aikanaan kohtuullista kohuakin nostattanut Clint Eastwoodin American Sniper tuli vihdoin ja viimein katsottua. Muistelen, että kohtuullista kohua nostatti elokuvassa esiintyvä amerikkalainen patriotismi (sikäli kiintoisaa, etten minä sellaista merkittävässä määrin nähnyt), samoin puhetta herätti elokuvan heroismi, jota siinä toki oli nähtävillä mutta tämäkään ei sikäli minua häirinnyt. On huomioitava, että kyseinen tark'ampuja Chris Kyle (Bradley Cooper) oli ja on edelleenkin monelle amerikkalaiselle sankari - kenties eräs niitä harvoja Irakissa palvelleita joita pidetään sankareina - legendoina, tämä seikka tietty johtuu osaltaan siitä, että Irakin sota ei ole mennyt ihan niin kuin strömsössä. Niin Irakin sotaan kuin myös laajemmin terrorismin vastaiseen sotaan liittyy myös ikäviä piirteitä ja tapahtumia, ne varmasti vähentävät halua nähdä sankareita - vielä vähemmän palvottuja sankareita - tässä yhteydessä.

Yllä mainitut tekijät eivät omissa silmissäni olleet millään muotoa negaatioita herättäviä, mutta jos tarkastellaan elokuvaa kokonaisuutena niin ensimmäinen tunne elokuvan päätyttyä oli tunne siitä, että leffasta jäi mieleen hiukan väljähtyneen siman maku. Mielestäni Eastwood ei saanut aiheesta läheskään kaikkea irti, siihen oli yritetty mahduttaa liian paljon tapahtumia suhteutettuna elokuvan kestoon. Yhtälailla Bradley Cooper Chris Kylenä jäi hiukan hahmottomaksi ja paikoin jopa etäiseksi. Hän oli elokuvan keskushenkilö mutta samalla tuli tunne ettei ohjaaja saanut keskushenkilöstä riittävästi irti, jännitteet jäivät liian usein vaillinaisiksi - jännite nousi mutta sitten tapahtui lässähtäminen huipennuksen sijaan. Oikeastaan vain parissa kohtaa Kylen hahmoon saatiin taistelukentällä luotua oikeanlaista jännitettä, jännitettä, jossa katsoja aisti sisäisen kamppailun ja taistelustressin ja nämä kumpikin kohtaus olivat sellaisia joissa kohteena oli tavalla tai toisella lapsi. Näissä kohtauksissa oli selkeämpää jännitteen kasvua ja siinä katsojakin joutui pohtimaan hetken verran valintojen merkitystä, toisaalta etenkin jälkimmäisessä kohtauksessa oli hyvin pitkään tunnelma ettei katsoja voinut aivan ehdottomalla varmuudella päätellä kuinka siinä lopulta tapahtuu. Yrittääkö lapsi ampua RPG-7:lla vaiko ei... ja jos yrittää, kykeneekö Kyle työntämään tunteensta syrjään ja ampumaan lapsen. Muistetaan aiemmat tapahtumat ja se millaisia ajatuksia hänellä isänä on mielessä.

Mikäli lopun yhteenoton Mustafan kanssa piti olla jonkin sortin huipentuma, jossa draaman ja adrenaliinilatauksen tuli saavuttaa huippunsa niin kokolailla fiilis oli lässähtänyt, siihen ei oltu saatu puettua riittävää tunnelmaa ja kiihkeyttä, siinä ei ollut riittävää jännitettä - ei etenkään Chris Kylen taholta. Tekninen suoritus kaikella tapaa, mutta mihin jäi tunnelma - sitä ei riittänyt pelastamaan militanttien mittava hyökkäys Navy SEAL'ien kimppuun. Sitä ei tuonut lähestyvä hiekkamyrsky. Eikä edes se, että Kyle meinasi jäädä joukosta - ei etenkään se, että Kyle meinasi jäädä joukosta, koska kuitenkin tiedän kuinka Kylen elämä päättyi, millaisissa olosuhteissa se tapahtui. Ei taistelussa, ei Irakissa - kotona kaukana taistelukentän painajaisista ja hetkenä jolloin ne omatkin painajaiset alkoivat jäädä taakse ja se entinen Chris oli palannut.

Ei todellakaan parasta Eastwoodia - ei lähellekään. Onko veteraanin kultainen kosketus katoamassa?

Chris Kylestä wikipediassa: https://en.wikipedia.org/wiki/Chris_Kyle

vlad

 

[Scipio]

Angry Birds sen sijaan kiinnostaa, toki johtuen suomalaisuudesta. Itsekin olen trailerit katsonut ja oma fiilikseni on, että ei elokuva nyt kovin huonokaan voi olla. Ongelmaksi voi koitua vain se, että se ei ole tarpeeksi mielenkiintoinen aikuisten näkökulmasta. Lapseni (4 ja 6v.) ovat höpöttäneet trailerin nähtyään jo yli puoli vuotta, että koska se tulee elokuviin.
Voisin lyödä pääni pantiksi, että Suomessa elokuvan tulee näkemään 100 000 silmäparia.

Itse itseäni lainaten, kävin tänään katsomassa poikieni kanssa elokuvan.
Elokuva oli mielestäni hauska, vauhdikas ja teknisesti pirun hyvin tehty. Värit oli todella kirkkaa (kuin karkkia).
Juonen sisältö sen sijaan jäi aikuisen näkökulmasta vähän ohueksi. Tämä komentti tulee vertailusta Zootropolikseen, jonka olen viimeksi nähnyt ja jossa oli huomattavasti syvällisempi ote. Toisaalta zootropolis ei ehkä sovellukaan alle kouluikäisille kun taas angry birds soveltuu. Elokuvassa on kuitenkin todella paljon aikuisille suunnattuja populaarikulttuuriin viittaavia vitsejä, joten varmasti aikuistakin naurattaa tarpeeksi.
Elokuvan ei mitenkään tarvitse hävetä Disneyn tms. piirretyille, koska leffa oli oikeasti hyvä, niin kuin alunperin toivoinkin. Suosittelen kaikkia menemään lastensa katsomaan elokuvan.
En kuitenkaan suosittele treffileffaksi, koska elokuva on kuitenkin vähän kevyt aikuiseen makuun.
*** 1/2 (aikuisen makuun)
***** (lasten mielestä)

 

[I am not Jesus]

Angry Birds-leffa onnistui ensimmäisenä viikonloppunaan erittäin hyvin ja USA:n ensi-ilta on vasta tällä viikolla. Angry Birds Movie Takes Off With $43M; Captain America At $645M Offshore | Deadline

"Rovio Entertainment and Sony Pictures’ feature adaptation of the hugely popular mobile game franchise took flight in 74 markets this weekend — about 63% of the offshore footprint. The film grossed an estimated $43M and was No. 1 in 37 of its launches."

"In the same group of markets at current rates, The Angry Birds Movie outdistanced the launches of such animated titles as The Croods (+9%), SpongeBob SquarePants 2(+11%), The Lego Movie (+20%), Rio (+14%), and How To Train Your Dragon(+45%). It was also roughly on par with Big Hero 6."

Ja taitavat suurimmat markkinat olla vasta edessä "The next release destinations are the U.S., China and Korea this week."

Tästähän voi tulla ihan mieletön hitti..