Tosielämässä menee asiat muutenkin usein päin sitä vittua, joten miksi ei ilmentäisi sitä elokuvassakin? Ei kaiken tarvitse olla jotain iloista jodlausta ja happy ever afteria.
Toki hyville ja iloisille lopuillekin on paikkansa ja näin poispäin, mutta kyllä sellaiset tummanpuhuvat ja traagiset jutut minuun ainakin vetoaa, vaikka loppu ei pahemmin tyytyväiseksi jättäisi.
En kyllä millään allekirjoita sitä, etteikö Suomessa osattaisi tehdä hyviä ellei erinomaisia elokuvia. Niitä nimittäin on ja samalla loistavia näyttelijöitä. Se, että samoja naamoja kierrätetään tiuhaan on tietysti jonkinlainen ongelma, mutta se nyt vaan on taas sitä, että Suomi on pieni maa ja ammattilaisnäyttelijöitä on vähän ja sellaisia, kenellä on elokuvanäyttelemisestä kunnolla kokemusta. Muuten sitten valkokankaalle vyöryy ihan amatöörejä. Totta kai uusia kykyjä pitäisi metsästää, mutta tämän kokoisessa maassa ei tosiaan ihan helppo homma.
Tässä on vaan se, kuten useissa muissakin jutuissa, että me suomalaiset katselemme suomalaisten tekemisiä niin äärikriittisin silmin, koska asiat on niin lähellä ja kaikki tuntuu jotenkin liian tutulta ja tavanomaiselta. Joku muunmaalainen voi kokea elokuvat ja sarjat ja monet muut asiat ihan eri tavalla.
Eipä sillä, etteikö tietynlaista kaavamaisuutta esiintyisi ja varman päälle petaamistakin, mutta sekin on taas vaan ne pienet markkinat ja rahamäärä joka sanelee. Kokonaisuudessaan olen silti ihan tyytyväinen suomalaisen elokuvan tasoon, kun niitä kuitenkin jaksetaan tehdä. Muutama vuosikymmen sitten ei tullut juuri muuta kuin Uuno Turhapuroja, satunnaisia Kaurismäkien elokuvia ja joku suurleffa kerran vuosikymmenessä.