Lyhyt katsaus viimeaikojen katsomiini leffoihin:
Brad Andersonin ohjaama the Machinist, jossa Christian Bale näytteli pääroolissa unettomuudesta kärsivää teollisuustyöntekijää, työntekijää jonka elämä alkoi hajota käsiin ja joka alkoi nähdä sekopäisiä näkyjä: jutella itsekseen, kuvitella elämäänsä olemattomia ihmisiä ja tapahtumia - vastaavasti todellisuus alkoi hämärtyä uhkaavalla tavalla. Olemuksensa oli kieltämättä todellisuuden rajamailla harhailevan ihmisen - en tiedä kuinka paljon Bale on laihduttanut rooliaan varten ja mikä merkitys maskeerauksella on ollut mutta aika hienosti leffassa oli myös kuvattu Balen eli Trevor Reznikin riutunut fyysinen olemus. Kokonaisuudessaan varsin mielenkiintoinen kokemus, en oikein odottanut hirvittävästi leffalta mutta hyvin se piti otteessaan ja lopussa solmi nauhat pätevästi yhteen. Syyttömyys ja syyllisyys kietoutuivat toisiinsa.
Paul Hagginsin loppujen lopuksi varsin vähäeleinen In the valley of Elah osoittautui hivenen keskitasoa paremmaksi filmatisoinniksi - tai sitten tämä tuntemus johtuu siitä, että odotin leffalta paljon luettuani sitä ylistäviä arvoita. Toki leffassa oli väkeviä kohtauksia ja vankkoja roolisuorituksia - kuten niin monasti nykyään - Tommy Lee Jones Hank Deerfieldinä oli roolissaan hieno. Hän on kuin viini, paranee vanhetessaan. Ilman häntä ja hänen väkevää roolisuoritusta filmi olisi ollut varsin väljähtynyt - niin yksi mies voi muokata olemuksellaan kokonaisen filmin. Vaikea kuvitella, että kuka muu nykynäyttelijöistä olisi kyennyt samaan, ehkäpä Clint Eastwoodissa olisi ollut samaa vanhanajan karuutta, jonka avulla elokuva olisi herännyt kunnolla eloon. Ja olihan Charlize Theron ihan hyvä.
Jon Avnetin Paistetut vihreät tomaatit oli jälleen kerran miellyttävä katselukokemus. Kertaalleen olen se vuosia sitten nähnyt, nyt muistin siitä hajanaisia pätkiä, joten katselukokemus oli tietyllä tapaa uusi mutta silti paluu tuttuun ja turvalliseen. Elokuva on kertomus ihmisistä eriaikoina ja aikakausina, siinä kulkee rinnatusten kaksi tarinaa - tarina rotusorron aikaisen etelän menosta ja nykyisyyteen sijoittuva kerronta jossa palattiin menneisiin aikoihin hienojen roolitöiden myötä. Kathy Bates, Evelynina heräsi eloon tutustuttuaan tarinan myötä Idgie Threadgoode elämään - yksi tarina nivoutui toiseen auttaen ihmistä huomaamaan etten minä niin surkea olekaan. Draamana elokuva on viehättävä kuvaus eriaikakausista ja ihmisistä. Suosittelen!
Quentin Tarantinon uusin - Inglourious Basterds - oli odotettu elokuva, halusin ehdottomasti nähdä sen ja nähdä nouseeko Tarantino jaloilleen minun silmissäni epäonnistuneen Death Proof'in jälkeen ja kyllähän hän nousi. En nyt suinkaan täydelliseksi mestariteokseksi Kunniattomia paskiaisia nostaisi mutta kyllä se tarjosi lukuisia loistavia kohtauksia, joidenkin mielestä pitkitetty kohtaus pubissa (tjsp) oli minusta oivallista työskentelyä Tarantinolta, se ei tuntunut laisinkaan liian pitkältä - se oli kuin viritettävä vieteri, joka laukesi loppuhuipennukseen. Hivenen samalla tavalla toimi koko elokuva, sekin oli kuin vieteri, joka keräsi voimaa kunnes oli aika laueta murhaavalla voimalla katsojien silmille. Ja millainen loppu olikaan - eräs parhaista joita olen aivan vähään aikaan nähnyt. Elokuvassa oli myös nippu hienoja näyttelysuorituksia mutta minun silmissä - ja varmasti monen muunkin - parhaimmaksi nousee Christoph Waltz'in näyttelemä Hans Landa. Hieno esitys mieheltä, jotka ei ollut tunnettu suuren maailman katsojille. Hänhän oli todellakin Tarantinon etsimä mies - osasi sujuvasti kieliä ranskasta saksaan, välillä käytiin italiassa ja englannissa. Loistavaa!
Paskiaiset nousee minun silmissä parhaimpien Tarantinon leffojen tasolle - taakse jäävät Death Proofin ohella Kill Bill'it.
Sergei Eisensteinin ohjaama Panssarilaiva Potemkin on yllättävän ajankohtainen leffa ottaen huomioon, että se on kuvattu 1925. Se on kuvaus yhteiskunnallisesta kuohunnasta, tosin pienestä perspektiivistä katsottuna mutta taustalla häilyy suurempi kuohunta, johon nämä pienet ihmiset ottavat osaa. Onhan elokuva aikakautensa sosialismin tuotos, siitä ei pääse mihinkään mutta juuri sellaisena se onkin mitä mielenkiintoisin kokemus. Tietyissä tilanteissa Eisensteinin ote on yllättävänkin moderni, ja leikkaukset mielenkiintoisia - vastaavasti on kohtauksia joissa liikutaan juuri niissä raameissa jotka valtiokoneisto asensi, mutta kokonaisuus on kaikkiaan mielenkiintoinen katsoa. Ja sisältyyhän elokuvaan kenties eräs elokuvamaailman kuuluisimmista kohtauksista Odessan portailla - lastenvaunujen vyöryminen vapaana portaita myöten on saanut yhden jos toisenkin plagioijan. Kohtaukseen sisältyy muutoinkin suuri symboliikka - kuinka aseettomia ihmisiä lahdataan valtiokoneiston taholta, ja tähän samaan kommunistihallinto itse syyllistyi mitä suurimmassa määrin.
Tänään kävin sitten katsomassa James Cameron Avatarin. Olihan se pakko nähdä mihin Cameron on kyennyt kun keskustelu ja vääntö siitä oli niin tiukkaa. Visuaaliselta ilmeeltään elokuva oli loistava, tosin ei niin loistava kuin kuvittelin - johtuiko sitten teatterin tekniikan rajallisuudesta vai omista odotuksistani. Olihan ero kuitenkin huomattava verrattuna perinteiseen tekniikkaan - ero oli kuin yöllä ja päivällä, joten tässä suhteessa homma toimi! Kun elokuvaa kuitenkin tehtiin niin kauan niin olisin odottanut vieläkin surrealistisempia näkymiä Pandoralla (tähän Ted Raikaskin taisi viitata). Nyt näkymät olivat jotenkin sekoitus tuttua ja turvallista höystettynä erilaisuudella mikä jossainmäärin kiehtoo ihmisiä mutta ei saa heitä, kenties, totaalisesti hämmästymään ja miettimään, että "hei mitä tässä nyt ajetaan takaa". Ovathan leijuvat vuoret outo juttu mutta onko se riittävän outo nykyiselle katsojalle? Mutta en käy kinaamaan tässä kohdin - kokonaisuus oli visuaalisesti ihan näyttävä, pienistä puutteistaan huolimatta eli elokuva-aika siirtyi uudelle ajanjakosolle, mutta kuinka pitkäksi aikaa? Onko muutos pysyvä vai halutaanko jatkossakin nähdä perinteisiä elokuvia - draamana - ja 3D on ja pysyy erinäisten spektaalien maailmana?
Mutta itsessään tarina oli varsin ennalta-arvattava kun tiettyyn pisteeseen elokuvassa pääsi. Oli arvattavissa, että mennään vaikeuksien kautta voittoon, että kaksi kulttuuria ottaa yhteen - villi ja tekninen kulttuuri ja villi ja vapaa loppujen lopulta voittaa, rakkaus - sekin oli ennalta-arvattavaa tavaraa tällaisessa tarinassa, ilman sitä likimain jotain olisi puuttunut. Jotenkin suurin osa henkilöhahmoista (ja na'iveista) oli ohuita ja päälleliimatunoloisia - liikkeet ja toiminta liiankin ennakoitavaa. Toisinaan draamankaari oli ohut, toiminta sen sijaan näyttävää - peiteltiinkö sillä sitten draamankaaren ohuutta? Varmasti elokuva tarjoaa juuri kohdeyöeisölleen mieleenpainuvan katselunautinnon, ja kyllä minäkin siitä irti kuitenkin jotain sain - sain ainakin nähdä millaisen maailman Cameron oli luonut. Hienon, mutta ei niin hienon kuin oletin.
Se on tunnustettava, että visuaalisesti kuitenkin merkkiteos, mutta muutoin se ei juurikaan eroa fantasiaspektaakkeleista.
vlad.
