Control
18. toukokuuta 1980 maailma menetti nuoren, sairaan ja ahdistuneen miehen ja samalla todella taitavan taiteilijan ja kirjoittajan. Tuona päivänä
Ian Curtis päätti ottaa itsensä hengiltä ja tuo oli se päivä jolloin
Joy Divisionin tarina kääntyi loppua kohti ja New Orderin tarua alettiin kirjoittamaan. Näillä kaikilla kolmella tekijällä, sekä yhtyeillä, että Curtisilla on ollut niin iso vaikutus sivulle kirjoittaneeseen, että kun kuulin ensimmäisen Control-elokuvan projektista, alkoi odotus joka nyt on vihdoin saatu päättymään.
Control on hollantilaisen
Anton Corbijnin ensimmäinen täyspitkä elokuva. Aiemmin hän on tullut tunnetuksi valokuvaajana sekä musiikkivideoiden parista. Elokuva käy läpi Curtisin lyhyttä elämää muutaman vuoden ajalta, alun kouluaikojen huumekokeilusta ja rakastumisesta tulevaan vaimoon, Warsawin ja Joy Divisionin alkumetrejä sekä Joy Divisionin lyhyen uran. Tähän viimeiseen aikaväliin paneudutaan kaikkein tarkimmin.
Elokuvan pohjana on käytetty Deborah Curtisin kirjaa Touching from a Distance. Curtisista annetaan kuva joka ei mitenkään nosta päähenkilöä jalustalle, vaan esittää hänet taitavana kirjoittajana jonka fyysiset ja henkiset sairaudet vievät miehestä voiton ja saavat kaiken sekaisin. Taustalla vaimo ja lapsi odottavat kotona ja rakastajatar kiertueilla. Epilepsia, jota Curtis sairasti, oli ilmeisesti se viimeinen pisara, joka sai miehen täysin murtumaan ja menettämään kontrollin elämästään.
Elokuvan näyttelijäkaarti on melko nimetön. Itselleni ainoa tuttu näyttelijä oli Deborah Curtisin roolin esittävä
Samantha Morton, joka on loistanut jo elokuvassa In America. Roolituksella tämä elokuva olisi voitu pilata aivan täysin, mutta toisin on käynyt. Sam Riley pääroolissa on aivan loistava ja muutkin näyttelijät suoriutuvat erinomaisesti. Varsinkin Joe Anderson ja James Anthony Pearson jotka esittävät Hookia ja Sumneria suoriutuvat myös rooleistaan erinomaisesti. Myös vekkuli manageri nousee tärkeäksi hahmoksi hienon tulkinnan avulla.
Control on toteutettu mustavalkoisena. Tämä on ollut hieno päätös. Tunnelma elokuvassa pysyy juuri oikeanlaisena, itse asiassa tunnelmassa on samaa ahdistuneisuutta kuin Joy Divisionin musiikissakin. Musiikkia elokuvassa on paljon ja live-kohtausten kuvaamiseen on selkeästi tehty paljon työtä. Leikkauksilla on saatu aikaan muutamia tilanteita, joissa tuntuu, että seuraisi valokuvaa keskellä elokuvaa ja näistä kuitenkin siirrytään sujuvasti taas elokuvamaisemman kerronnan pariin. Ohjaajan historia valokuvauksen parissa näkyy selvästi.
Yleensä elokuvan erinomaisuuden tuntee siitä hämmentyneisyydestä, joka elokuvan jälkeen on tunteena. Tämä elokuva saa aikaan juuri sellaisen hämmentyneen tunteen, jossa tarinaa ja asioita on pakko pysähtyä miettimään ja käsittelemään. Ei mikään optimaalinen treffileffa ja jos odotat pauketta, tissejä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, et tosiaan tätä elokuvaa halua nähdä. Muille suosittelen vilpittömästi.
5/5