Jatkoajan leffakerho

[kharon]

The Zone of Interest oli hyvä elokuva. Vähän tuli mieleen omalla tavallaan Roma tuosta elokuvan tyylistä ja voi olla ettei ihan kaikille sovi koska se on vähän hidastempoinen.

Ohjus pitäisi käydä seuraavaksi väijymässä ja Myrskyluodon Maija.

Tämä tuli katsottua. Tykkäsin kovasti omintakeisesta kerronnasta ja äänimaailmasta. Kivasti ehkä piikitteli myös nykyistä maailmanmenoa

 

[pyyksteri]

Psycho (1960). Arvosteluissa hehkutettu ja näyttelijäsuorituksia ylistetty. Ei avautunut minulle mikä tässä oli muka erityistä tai kauhua. Ilmeisesti ajankohtaan suhteutettuna hyvä mutta hädin tuskin hereillä pysyi. Ei jatkoon, 1/5 ja yksi tähti pelkästään siitä ettei kestänyt kauempaa.

 

[opelix]

Psycho (1960). Arvosteluissa hehkutettu ja näyttelijäsuorituksia ylistetty. Ei avautunut minulle mikä tässä oli muka erityistä tai kauhua. Ilmeisesti ajankohtaan suhteutettuna hyvä mutta hädin tuskin hereillä pysyi. Ei jatkoon, 1/5 ja yksi tähti pelkästään siitä ettei kestänyt kauempaa.

Lienet ainut ihmisolento Telluksella joka antaa Psykolle 1/5.

Vertigon ohella Hitchcockin paras leffa. Suihkukohtaus äärimmäisen taitavasti toteutettu ja parempaa musiikkiraitaa saa kyllä aika kauan hakea.

 

[pyyksteri]

Suihkukohtaus äärimmäisen taitavasti toteutettu

Tätä oikeastaan oikein odotin että pääsee näkemään mistä hype johtuu. Ei säväyttänyt mutta luultavimmin johtuu siitä ettei ole tänä päivänä enää mikään erikoinen enkä ymmärrä taiteen päälle riittävästi.

Nainen menee suihkuun, hahmo tulee suihkuverhon taakse ja veitsi alkaa heilumaan vähän koomiseen tyyliin ikonisen musiikin soidessa taustalla.

 

[olkikuukkeli]

Lienet ainut ihmisolento Telluksella joka antaa Psykolle 1/5.

Vertigon ohella Hitchcockin paras leffa. Suihkukohtaus äärimmäisen taitavasti toteutettu ja parempaa musiikkiraitaa saa kyllä aika kauan hakea.

Olen eri mieltä Hitchcockin parhaista leffoista*, mutta Psyko on kyllä hyvä sekin. Monesti tällaisessa 1/5-arvioinnissa näkyy se, ettei vanhempien elokuvien kerrontatapaan onnistuta eläytymään. Draamat ovat kestäneet hyvin aikaa, mutta mitä tehostevetoisempi elokuva on kyseessä, voi olla vaikeampi päästä kömpelösti nykynäkökulmasta toteutettujen kohtausten yli. 1970-1990-luvuilla taas esim. toimintakohtaukset ovat minusta usein paljon parempia kuin nykyajan CGI-mätöissä.

*Oma top 3 olisi 1. Rope, 2. North by Northwest ja 3. Rear Window.

 

[Buster]

Tätä oikeastaan oikein odotin että pääsee näkemään mistä hype johtuu. Ei säväyttänyt mutta luultavimmin johtuu siitä ettei ole tänä päivänä enää mikään erikoinen enkä ymmärrä taiteen päälle riittävästi.

Nainen menee suihkuun, hahmo tulee suihkuverhon taakse ja veitsi alkaa heilumaan vähän koomiseen tyyliin ikonisen musiikin soidessa taustalla.

Vanhoissa elokuvissa ei voinut näyttää tiettyjä asioita suoraan johtuen tuotantokoodista, jolloin niitä piti kiertää. Suihkukohtauksen tapauksessa väkivalta ja alastomuus. Kohtaus viittaa molempiin, mutta alastomuutta ja veitsen osumista ei näy. Mutta tunne molemmista on läsnä tuon kaoottisen leikkauksen ansiosta, jota Bernard Herrmannin musiikki kasvatti. Tuo olisi tavallisesti kuvattu tuotantokoodin mukaisesti varmaankin, että olisi näkynyt se tappajan figuuri, avautunut suihkuverhot, lähikuva kohotetusta veitsestä, uhrin kirkumisääni ja leikkaus seuraavaan kohtaukseen. Ehkä vielä kuva irtokohtaus siirappiverestä (elämästä) valumassa pois viemäriin, mutta ei enempää olisi sallittu. Mutta jotenkin Hitchcock hivutti tuon kaiken läpi sensoreiden ja se toimii elimellisellä tavalla.

Psyko rikkoi lukuisia tabuja, sekä konventioita aikana, jolloin elokuvat tehtiin koko perheelle. Tuo muuttui vasta 1968, jolloin ikärajat tulivat ja tuo tuotantokoodi (Hays-koodi) hajosi lopullisesti. Psykon kanssa samoihin aikoihin ilmestyi Michael Powellin Peeping Tom, joka on periaatteessa samankaltainen elokuva kuin Psyko. Ja se romutti Michael Powellin uran lopullisesti, koska sitä pidettiin niin häiritsevänä ja mauttomana. Martin Scorsese etsi Powellin käsiinsä 80-luvulla ja palautti hänet takaisin piireihin nauttimaan uudesta arvostuksesta. Powell itseasiassa nai Scorsesen leikkaajan, Thelma Schoonmakerin.

Mutta ei mielestäni Psykossa tarvitse millään tapaa ymmärtää mitään taidetta. Kyllähän sen pitäisi toimia psykologisesti (olla Janet Leigh'n kengissä plus yllätykset) ja olla ajaton, häiritsevä, elokuva. Norman Bates on vielä kaikkien häiriintyneiden leffasarjamurhaajien isähahmo.

Ei tietysti kaikesta voi, eikä tarvitse pitää. Mutta voi olla, että seuraavalla kerralla, tai vuosien päästä näyttäytyy erilaisena. Avoimin mielin vain olla ja ylläpitää uteliaisuutta. Yleensä jos mielipide eroaa massoista, niin on hyvä juurikin perehtyä, miten toinen osapuoli sen näkee. Siinä oppii aina jotain uutta.

 

[Everton]

Kattoo perään Psyko II:n (1983) tai Psyko III:n (1986) niin kyllä nousee varmasti tuon alkuperäisen pisteet!

Kuten yllä jo ansiokkaasti sanottu, niin nykyelokuviin tottuneiden silmin vanhat elokuvat on monesti tylsiä ja kökköjä. Johtuu osittain siitä, että elokuvat ovat aikansa lapsia. Tuskin Hitchkock suunnitteli tekevänsä mitään ajatonta klassikkoa ja kaikkien aikojen elokuvaa, vaan ainoastaan mahdollisimman hyvän ja myyvän elokuvan siihen aikaan. Plus tietysti samalla myös siihen aikaan myös shokeeraavan sekä rajoja rikkovan.

Mutta osansa on myös siinä, että kaikki nämä vanhat leffat on ripattu, ryöstetty, kopioitu, turbobuustattu ja modernisoitu sen jälkeen miljoonia kertoja. Kuten nyt vaikka tuo suihkuverhokohtaus. Se on ollut aikoinaan se lähtöpiste, mistä seuraava sukupolvi kauhuelokuvien tekijöitä on lähtenyt viemään omia teoksiaan eteenpäin: silloiseen nykyaikaan ja shokeerauspisteeseen. Tuo kehitys on luonnollisesti mennyt tässä puolen vuosisadan kuluessa aika pitkälle.

 

[Vintsukka]

Vanhoissa elokuvissa ei voinut näyttää tiettyjä asioita suoraan johtuen tuotantokoodista, jolloin niitä piti kiertää. Suihkukohtauksen tapauksessa väkivalta ja alastomuus. Kohtaus viittaa molempiin, mutta alastomuutta ja veitsen osumista ei näy. Mutta tunne molemmista on läsnä tuon kaoottisen leikkauksen ansiosta, jota Bernard Herrmannin musiikki kasvatti. Tuo olisi tavallisesti kuvattu tuotantokoodin mukaisesti varmaankin, että olisi näkynyt se tappajan figuuri, avautunut suihkuverhot, lähikuva kohotetusta veitsestä, uhrin kirkumisääni ja leikkaus seuraavaan kohtaukseen. Ehkä vielä kuva irtokohtaus siirappiverestä (elämästä) valumassa pois viemäriin, mutta ei enempää olisi sallittu. Mutta jotenkin Hitchcock hivutti tuon kaiken läpi sensoreiden ja se toimii elimellisellä tavalla.

Legenda kertoo, että Hitchcock näytti kohtauksen sensorille, joka totesi heti että eihän tuollaista voi näyttää, siinä näkyy sekä alastomuutta että veitseniskut. Hitchcock vei filmikelan mennessään, tuli muutaman päivän päästä takaisin ja ja sanoi "tässä tämä korjattu versio, nyt ei näy alastomuutta eikä veitseniskuja". Sensori katsoi pätkän ja totesi että eipä taida näkyä, tehdyt muutokset on juuri ja juuri riittäviä, joten kai tämä on pakko läpi päästää. Molemmilla kerroilla kelassa oli tasan sama filminpätkä.

 

[opelix]

Psyko rikkoi lukuisia tabuja, sekä konventioita aikana, jolloin elokuvat tehtiin koko perheelle. Tuo muuttui vasta 1968, jolloin ikärajat tulivat ja tuo tuotantokoodi (Hays-koodi) hajosi lopullisesti.

Tuosta en ole tiennytkään että on ollut noin tiukka itsesensuuri, kaikkea sitä vanhoilla päivillä oppii. Jälkikäteen ajatellen tuon loputtua alkoi tulla ihan erilaista elokuvaa niin Peckinpahin kuin Don Siegelin ohjaamana. Väkivaltaa alettiin näyttämään.

Hitchcock oli mestari siinä että ei tarvitse näyttää kun mieli tekee tehtävänsä.

 

[-Kantor-]

Olen eri mieltä Hitchcockin parhaista leffoista*, mutta Psyko on kyllä hyvä sekin. Monesti tällaisessa 1/5-arvioinnissa näkyy se, ettei vanhempien elokuvien kerrontatapaan onnistuta eläytymään. Draamat ovat kestäneet hyvin aikaa, mutta mitä tehostevetoisempi elokuva on kyseessä, voi olla vaikeampi päästä kömpelösti nykynäkökulmasta toteutettujen kohtausten yli. 1970-1990-luvuilla taas esim. toimintakohtaukset ovat minusta usein paljon parempia kuin nykyajan CGI-mätöissä.

*Oma top 3 olisi 1. Rope, 2. North by Northwest ja 3. Rear Window.

Aihetta sivuten, katsoin juuri Arabian Lawrencen (1962) mikä on visuaalisesti aivan käsittämättömän upea teos. Ei ole vanhentunut päivääkään eikä mikään teos ennen tai jälkeen ole kyennyt kuvaamaan aavikkoa yhtä kauniilla tavalla. Sitten tietenkin Kubrickin Space Odyssey (1968) tulee mieleen ns. tehostevetoisena elokuvana mikä oli aikoinaan teknisesti valovuosia muita aikalaisiaan edellä.

Hitchcock-aiheeseen palatakseni, oma top3 lienee;

1. Vertigo
2. Rear Window
3. North by Northwest

 

[El Gordo]

enkä ymmärrä taiteen päälle riittävästi.

Ongelma paikallistettu!

Tuo on vähän kuin Louvressa käytyään arvioisi Mona Lisaa, että oli yllättävän pieni, ja sehän on vain kuva jostain naisesta. En ymmärrä mikä siinä on erikoista, mutta varmaan sitten omana aikanaan ollut hyvä...

Tietenkin tyylit on muuttunut ,niin kuin maalaustaiteessakin Da Vincin ajoista. Mutta Hitchcockin Psyko on aika lailla täydellistä tekemistä siinä mitä on lähdetty tekemään. Juonen kehittely, dialogi, näyttelijöiden kehon kieli, tunnelma, kuvakulmat, kaikki. Se ei välttämättä ole sinun kuppisi teetä, mutta voisi silti nostaa hattua tekemisen taidokkuudelle.

Suurin osa ellei kaikki nykypäivän suuren budjetin elokuvista on ala-arvoisesti tehtyjä Psykooon verrattuna. Juonessa on turhaa tyhjäkäyntiä tai ne etenevät epäloogisest, katsojille selitetään asioita kuin idiooteille, kuvaus tyytyy sovinnaisiin kuvakulmiin, dialogissa ei ole yhtään ajatuksia herättävää puheenvuoroa jne.

Ei siis ole ollenkaan helppoa löytää vuoden 2024 elokuvista sitä teosta, joka löisi vuoden 1960 Psykon laudalta.

Tietenkin Psykossa oli aikanaan myös se yllätysefekti, jota nykyään ei juuri ole kun kaikki on kuulleet tarinan jo ennen kuin näkevät elokuvan. Elokuviin ilman ennakkotietoja menneet vuonna 1960 olivat kuulemma shokissa.

Vuonna 1960 tuli myös pari muuta elokuvan historiaa muuttanutta elokuvaa, Antonionin Seikkailu ja Godardin Viimeiseen hengenvetoon. Näitä arvostan ehkä vielä Psykoa korkeammalle,. Ensin mainitussa oli avoimeksi jäävä lopetus, joka ilmeisesti hämmensi jonkin verran aikansa yleisöjä. Ja Godard tavallaan keksi uuden elokuvakielen hyppyleikkauksiensa myötä. Nuorten rakastavaisten kuvauksella ja dialogilla oli myös aika vallankumouksellinen vaikutus elokuviin. Paljon jäljitelty myöhemmin, ei koskaan ylitetty.

Yleensäkin taide ei kehity samalla tavalla aina vain paremmaksi kuten urheilu tai teknologia tekee. Paavo Nurmi ja Pele oli aikanaan kovimpia, mutta aikakoneella tähän päivään siirrettynä ei ehkä niin kummoisia enää olisi. Mutta Da Vincin maalaus tai Mozartin sävellys ovat kovaa valuuttaa edelleen vuosisatojen jälkeenkin. Ja sama pätee näihin vuoden 1960 elokuviin.

 

[El Gordo]

Vertigon ohella Hitchcockin paras leffa. Suihkukohtaus äärimmäisen taitavasti toteutettu ja parempaa musiikkiraitaa saa kyllä aika kauan hakea.

Olen eri mieltä Hitchcockin parhaista leffoista*, mutta Psyko on kyllä hyvä sekin. Monesti tällaisessa 1/5-arvioinnissa näkyy se, ettei vanhempien elokuvien kerrontatapaan onnistuta eläytymään. Draamat ovat kestäneet hyvin aikaa, mutta mitä tehostevetoisempi elokuva on kyseessä, voi olla vaikeampi päästä kömpelösti nykynäkökulmasta toteutettujen kohtausten yli. 1970-1990-luvuilla taas esim. toimintakohtaukset ovat minusta usein paljon parempia kuin nykyajan CGI-mätöissä.

*Oma top 3 olisi 1. Rope, 2. North by Northwest ja 3. Rear Window.

Sehän on muuten Vaarallinen romanssi (tuo North by Northwest). Pitää käyttää suomalaista nimeä.

Hyviä nostoja. Varmaan nuo Vertigo, Psyko, Takaikkuna, North by Northwest on ne 4 Hitchcockin yleisesti arvostetuinta ja ikonisinta teosta. Kyllä noista Vertigo itselle parhaaksi nousee, hieman tylsänä valintana. Tuotanto on laaja ja kaikkia en ole nähnyt.

Mutta voisin nostaa kyllä aiemmasta tuotannosta ihan sinne kärjen tuntumaan muutaman. Nainen katoaa 30-luvukta, Rebecca 40-luvulta, Muukalaisia junassa 50-luvun alusta. Joku noista voisi mennä päivän fiiliksestä riippuen kakkoseksi Vertigon jälkeen.

Köysi oli jännä kokeilu ja tietysti ikoninen James Stewart suoritus, mutta ei ehkä kokonaisuutena nouse omalla listalla kärjen tuntumaan. Eikä myöskään Linnut, vaikka populaarikulttuurissa tuntuu olevan Hitchcockin tunnetuin elokuva pitkällä erolla muihin.

Epäilyksen varjo oli kait Hitchcockin oma suosikki tuotannostaan, ei tehnyt kyllä minuun niin syvää vaikutelmaa ensikatselulla, mutta siitä on aikaa ja pitäisi ehkä katsoa uudestaan.

 

[Nosebleed]

Yksi noista miksi Psyko taisi myös aikanaan olla aika yllättävä/shokeeraava oli se,

Spoileri: Spoiler

että iso tähtinäyttelijä jota katsoja pitää elokuvan päähahmona kuolee elokuvan puolivälissä. Myös ne varastetut rahat jotka vaikuttavat juonen kannalta tärkeiltä, työnnetään vain auton mukana jorpakkoon.

 

[-Kantor-]

(juonipaljastuksia)

Eiköhän tämän lähes jokainen ole nähnyt, mutta ehkä jonkinnäköinen spoiler-varoitus olisi silti voinut olla paikallaan.

 

[NakkiFakiiri]

Kävin vasta katsomassa Psykon Finnkinon klassikkonäytöksessä uudelleen restauroituna versiona ja olipahan mahtava kokemus isolta kankaalta pimeässä salissa. Elokuva nähty toki lukuisia kertoja aiemminkin, mutta nyt immersio oli vielä vahvempi ja vaikkei olekaan se oma lemppari Hitchcockin töistä, en epäröisi läsäyttää tälle suorilta viittä tähteä. Mieletön tunnelma, kuvaus ja jännite pitkin elokuvaa, jollaista vain tämä ohjaaja osasi tehdä.

Jos tämän elokuvan oikeasti arvioi yhden tähden arvoiseksi, täytyy olla joku TikTokin kasvattama nuori jonka keskittymiskyky ja säpinä on sellaista kolibrin luokkaa.

 

[Ollakseni]

Suurin osa ellei kaikki nykypäivän suuren budjetin elokuvista on ala-arvoisesti tehtyjä Psykooon verrattuna. Juonessa on turhaa tyhjäkäyntiä tai ne etenevät epäloogisest, katsojille selitetään asioita kuin idiooteille, kuvaus tyytyy sovinnaisiin kuvakulmiin, dialogissa ei ole yhtään ajatuksia herättävää puheenvuoroa jne.

Sinällään hauska tuo boldaamani kohta kun Psykon loppuun laitettiin studion määräyksestä psykiatri kertomaan mikä Norman Batesin päässä on oikeastaan vikana. Eli selitettiin ihmisille kuin idiooteille mitä oikeastaan tapahtui ja miksi.

Psyko on muuten jos ei ensimmäinen niin yksi ensimmäisistä elokuvista joissa oli tarkat näytösajat ja jonne ei enää saavuttu miten huvitti kuten aiemmin elokuvateattereissa. Syynä se, että Hitchcockin mielestä oli välttämätöntä että katsojat näkevät elokuvan alusta saakka ja täten pääsevät nauttimaan juonikäänteistä täysin.

 

[Dino]

M. Night Shyamalanin Trap oli oikeastaan ihan positiivinen yllätys. Ennen kaikkea siksi, että Shyamalan oli kerrankin vaihtanut yliluonnolliset tapahtumat ihan perinteiseen sarjamurhaajatrilleriin, ja ei edes mitenkään kelvottoman huonoon sellaiseen. Erityisesti alkupuoliskolla elokuva piti ihan hyvin otteessaan ja vasta lopussa alkoi lässähtää kun tuli tunne, että ohjaaja ei oikein ollut keksinyt, miten elokuva pitäisi lopettaa. Lopusta jäi vähän sekava ja vaisu olo.

Toinen asia mikä vähän häiritsi, oli Shyamalanin laulajatyttären voimakas esille tuominen. Joissakin kohtauksissa homma toimi kun tuo konsertti toimi elokuvan kehyksenä, mutta välillä jotkut kohtaukset tuntui vähän päälleliimatuilta, että olivat mukana lähinnä siksi että tyttären musiikkia saatiin esille mahdollisimman paljon.

Kun ottaa huomioon, että Shyamalanin elokuvat on olleet viime vuosina aika b-kuraa, niin tämä oli aika iso hyppäys parempaan suuntaan miehen uralla. Josh Hartnettille myös pisteet hyvin vedetystä pääroolista. Elokuvassa oli onnistuttu hienosti luomaan vähän samanlainen ristiriita kuin Woodsman-elokuvassa, että ei oikein tiennyt onko OK sympatiseerata pahista.

 

[Teresa]

Katsoin hiljattain Harry Potter ja Azkabanin vanki -leffan ties kuinka monennen kerran. Olen muutenkin Pottereiden ystävä ja tämä kolmososa edustaa mielestäni saagan parasta antia niin kirjana kuin itse asiassa elokuvanakin. Azkabanin vangissa on nimittäin saavutettu sopiva balanssi niin juonen kuin tunnelmankin suhteen. Juoni ei ole niin lapsellisen simppeli kuin edellisissä osissa, mutta ei myöskään yhtä rönsyilevä kuin seuraavissa. Tunnelma puolestaan ei ole niin lapsellisen keveä kuin edellisissä osissa, mutta ei myöskään yhtä masentava kuin seuraavissa. Eritoten tuo kaikki pätee siis kirjaan, mutta kyllä tarina on saatu kaikkine nyansseineen puserrettua myös elokuvaformaattiin ihan kelvollisesti. Mielestäni juonesta on onnistuttu poimimaan valkokankaalle olennaisimmat kohdat ainakin pääpiirteittäin – mitä ei muuten todellakaan voida sanoa useimmista Potter-leffoista – eikä liialliseen pelkistämiseen täten ole sorruttu. Kahden aiemman osan disneymäinen olemus ja iloinen värimaailma on korvaantunut aikuismaisemmilla ja synkemmillä sävyillä, joskin uudet maisemat ovat hiemat turhankin karut. Myös hahmojen sielunmaisemaan pureudutaan syvällisemmin kuin aikaisemmin – etenkin Harryn ja hänen uuden opettajansa Lupinin välisissä dialogeissa on kypsää herkkyyttä. Toisaalta varjopuolena tunnelma ei enää ole yhtä hykerryttävän taianomainen kuin kahdessa edellisessä osassa. Puvustuksella on paljonkin osuutta asiaan, sillä nimenomaan Azkabanin vangissa velhokoulun oppilaat alkavat jostain kumman syystä pukeutua yhtäkkiä tavallisiin jästivaatteisiin.

Näyttelijämateriaalia taas vaivaa sama hajanaisuus kuin muissakin Potter-leffoissa. Aikuisnäyttelijät ovat enimmäkseen täyttä rautaa: Robbie Coltrane, Maggie Smith, Alan Rickman... Etenkin viimeksi mainitulta kuullaan nimenomaan tässä elokuvassa niin useita täydellisesti eläydyttyjä repliikkejä, että hänen kohtauksiaan jaksaisi katsella yhä uudestaan vaikka nonstoppina. Myös kolmosleffan uudet näyttelijävahvistukset Gary Oldman (vankikarkuri Sirius Black) ja David Thewlis (professori Lupin) ovat taidoiltaan ihan mainioita – joskin Thewlikseltä pääsee lipsahtamaan mukaan jokunen kökömpikin eläytyminen –, mutta minua on heidän kohdallaan häirinnyt aina omien, kirjojen perusteella muodostamieni mielikuvien vastainen habitus. Uusi professori Dumbledore eli Michael Gambon puolestaan on mielestäni pelkkä kalpea varjo verrattuna edeltäjä Richard Harrisiin. Tosin käsikirjoituksella ja ohjauksella on varmasti enemmän merkitystä kuin sinänsä kyseisten näyttelijöiden kyvyillä, mutta joka tapauksessa äreästä Gambon-Dumbedoresta puuttuu kaikki Harris-Dumbedoren lempeys ja veikeys. Sen sijaan nuorisonäyttelijöiden saralta Harryn arkkivihollista esittävä Tom Felton on ainoa tasaisen varma suorittaja, kun taas pääkolmikko Daniel Radcliffe & Emma Watson & Rupert Grint näyttelee vielä tässäkin osassa suorastaan surkeasti. Erityisesti pääosan esittäjän eli Radcliffen pökkelömäisyys rokottaa katselunautintoa aika tavalla. Azkabanin vangin koskettavin kohtauskin latistuu hänen tökerön itkuimitaationsa takia lähinnä naurettavaksi.

Oivallinen leffa joka tapauksessa.

 

[Tarinankertoja]

Hitchcock-aiheeseen palatakseni, oma top3 lienee;

Hitchcock teki paljon hienoja leffoja. Yksi usein sivuutettu on komediallinen murhamysteri, eli "Mutta... kuka murhasi Harryn?". Samoin olisiko tappajahaita ilman Lintuja? Köysi taas aikansa tekninen mestariteos "yhden oton" elokuvana joka tuo hienosti tunteen teatteista (perustuu siis Patrick Hamiltonin näytelmään, itekkin nähny stagella, toimii )

Oma top 3 lienee kuitenkin

Takaikkuna, joka hyödyntää stalkkausta mestarillisesti. Brian De PAlma kopsasi ideaa hienosti kasarin jännäreissään Tappava tunnustus ja Kuolema tulee kahdesti sekä äänen kautta Blow Out – viimeinen todistaja (joka toki on tavalliselle katsojille sovitettu Michelangelo Antonionin Blow-Up, mutta siinä kuitenkin tuo etäältä havainnoitava murhamysteeri on esillä)

Muukalaisia junassa, joka asetelmana on nerokas ja toki sittemin monasti kopioitu.
Mies joka tiesi liikaa, siis se 56 tehty versio. Elokuvajuoneksi mainio, sillä yleensä tämmösiä juonia "näkee" vain kirjoissa.. ”Que Sera Sera”

 

[AlapaanKarvaaja]

Trap-traileri ja synopsis lupailivat mielenkiintoisia asioita. Toteutus jäi puolitiehen ja kohtalaisen alun jälkeen elokuvan taso vain heikentyi entisestään mitä pidemmälle se eteni. Saman tunteen koin aikanaan Split-elokuvaa katsellessa, mutta siinä oli sentään yksi tapahtuma jolla paskan "trillerin" pystyi kääntämään jälkikäteen paremmaksi auttaen samalla ymmärtämään kaiken sen hölmöyden mitä oli juuri nähnyt.

Trap-elokuvan kohdalla tuntui siltä kuin Shyamalan olisi keksinyt jälleen kerran hyvän idean mutta ei sen jälkeen ollut lainkaan miettinyt sisältöä sen ympärille. Miehen melko yleiset perisynnit: ylinäytteleminen, huono dialogi ja erikoinen näkemys autenttisuudesta olivat kaikki läsnä. En nyt halua ihan lytätä hänen koko tuotantoaan, pidän kuitenkin muun muassa elokuvista Unbreakable ja The Sixth Sense, se mainittakoon.

Ehkä Trap-elokuva onnistuikin tavoitteessaan ja syvällinen idea olikin se, että katsoja onkin lopulta itse se, joka on ansassa. Siltä ainakin minusta tuntui.

 

[AlapaanKarvaaja]

Tuli tässä toinenkin sarjamurhaajapätkä katsottua tälle viikolle. Tällä kertaa Longlegs.

Tunnelma oli kohdillaan niin kuvauksellisesti kuin äänimaailmaltaan. Äänimaailma muistutti erehdyttävästi hyvin paljon Kirottu-elokuvien tyyliä ja sopi taustalle mielestäni hyvin. Herra Cage oli tapansa mukaan hauska ilmestys synkän tunnelman keskellä, mutta se nyt oli suotavaa kun hän nimenomaan "esitti" häiriintynyttä sarjamurhaajaa. Ei hän mikään loistava näyttelijä ole ollut eikä ollut sitä nytkään, mutta tähän se ylinäyttely jopa sattui sopimaan. Siitä huolimatta olen hänen elokuvistaan ja tyylistä kyllä aina tykännyt.

Silti sai taas vähän pettyä tarinaan ja muihin juttuihin, kuten kävi Trap-elokuvan kanssa.

Spoileri

Tällä kertaa tunnelman tappajana toimi loppukäänne, kun kyseessä olikin sitten lopulta jotain ihme hokkuspokkus-juttuja. Aika hyvin saatiin tunnelma tapettua ainakin minun osaltani siihen kohtaan. Hyvä tietenkin että vasta siinä. Siihen asti oli oikein jännittävää menoa. Tunnelman takia autenttisuus, tai sen puute, ei häirinnyt niin paljoa tässä elokuvassa kuin esimerkiksi aiemmin katsomassa Trap-elokuvassa. Poliisit ja heidän toiminta elokuvissa nyt on välillä mitä on ja ehkä Trap-elokuvan kohdalla olin liian kriittinen senkin suhteen.

 

[olkikuukkeli]

Itse kävin tässä lyhyen ajan sisään katsomassa Horizon Part 1:n, The Bikeridersin ja nyt tänään La Chimeran. Ehkä hieman yllättäen pidin kyllä selvästi eniten Horizonista, vaikka näköjään olen yksi ainoista ihmisistä, jonka mielestä sen rytmitys ei ollut outoa tai vaikeasti seurattavaa. Edes muutama sarjakuvamainen hahmo ei tässä genressä itseäni niin haittaa, sen verran monenlaista tyylittelyä näihin mahtuu.

Sen sijaan The Bikeriders oli todella keskinkertainen, enkä voi sitä mitenkään varauksettomasti ainakaan kenellekään suositella. Ehkä odotettavaakin toisaalta, mutta La Chimeran lasken pettymykseksi. Kuvaus elokuvasta oli huomattavasti herkullisempi kuin toteutus. Kasarifiltterit ja kuvasuhdekikkailut lässäyttivät muuten potentiaalisen elokuvan kokonaisarvosanaa melkoisesti alaspäin. Paikoin se oli jopa tylsä.

Tänä vuonna on tullut vastaan vain yksi 10/10-elokuva Challengersin muodossa. Siinä yllätys meni täysin eri suuntaan kuin tässä Josh O'Connorin tähdittämässä lähtökohtaisesti taiteellisesti korkeatasoisemmassa elokuvassa. Roolisuorituskin loisti kirkkaammin.

 

[flintstone]

Tuli käytyä katsomassa viikonloppuna Longlegs joka oli varsin hyvä leffa, ei ehkä niin hyvä kuin omat odotukset oli (leffa on saanut varsin hyvät arvostelut ja taisi tuo olla Rotten Tomatoes arvostelussa jossain kohtaa jopa 100% tasolla). Eli ei ehkä niin kova kuin odotti mutta kyllä leffassa viihtyi ja oli se otteessaan pitävä kauhuleffa/thrilleri jossa nuori FBI agentti Lee Harker (Maika Monroe) metsästää Longlegs (Nicolas Cage) nimistä sarjamurhaajaa. Sen enempää en juonesta tässä paljasta mutta kyllä mä voin suositella tuota leffaa.

Ja sitä edellisenä viikonloppuna käytiin katsomassa tuo täälläkin mainittu Trap elokuva, joka myöskin oli intensiivinen jännäri jossa myöskin oltiin sarjamurhaajan kannoilla, tässä tosin oltiin tuon sarjamurhaajan saappaissa ja nähtiin kuinka tuo yrittää karata FBI:n virittämästä konsertti-ansasta tyttärensä kanssa. Josh Hartnett vetää tuossa kyllä vahvan roolin ja noin yleensäkin tuokin oli varsin hyvä leffa ja menee tuohon Night Shyamalanin parempiin leffoihin, ei se hänen parhaita ole muttei huonokaan.

Ensi viikonloppuna olisi sitten tarkoitus mennä katsomaan isosti odotettu Alien Romulus leffa, olisiko meillä vihdoin Alien ja Aliens leffojen kaltainen helmi tarjolla, vai jotain muuta.

 

[Teresa]

Katsoin toissa viikolla draamatrillerin nimeltä Angel of Mine. Siinä Noomi Rapacen esittämä päähenkilö oli menettänyt vauvansa vuosia aiemmin tulipalossa, mutta oli nyt vakuuttunut siitä, että hänen tapaamansa perheen lapsi olikin hänen jotenkin ihmeen kaupalla pelastunut tyttärensä. Periaatteessa kyseessä oli juuri mieltymysteni mukainen trilleri, sillä siinä keskityttiin lähinnä psykologisen jännitteen rakentamiseen ja actionrevittelyt loistivat poissaolollaan. Tähän elokuvaan olisin toivonut silti hieman enemmän vauhtia ja ennen kaikkea käänteitä, sillä tällaisena se oli niinkin hidastempoinen ja suoraviivainen, että onnistui puolentoista tunnin mitastaan huolimatta välillä jopa kyllästyttämään. Draamapuolikin jätti jonkin verran toivomisen varaa, sillä vaikka Rapacen roolisuoritus oli rautainen ja lapsensa menettäneen äidin kipuilut ansiokkaasti tavoitettu, hahmon sekoilut alkoivat jossakin vaiheessa ylittää karmivuuden rajat ja häntä kohtaan kokemani sympatia hupeni. Näistä heikkouksista huolimatta elokuva oli enimmäkseen ihan hyvä ja tunnelmallinen. Loppuratkaisu vain oli melkoisen susi: samaan aikaan sekä äärettömän ennalta-arvattava että varsin kaukaa haettu, vaikka moisen yhdistelmän ei pitäisi olla edes mahdollinen.

 

[Xuirrel]

Kävin katsomassa Green Borderin. Ymmärtääkseni elokuva tuli Suomessa tänään vasta ensi-iltaan ja hämmästyin kun teatterissa oli ehkä 15 katselijaa, vaikka leffa on hyviäkin arvioita saanut.

Elokuva-arvio | Rajakriisistä syntyi vavisuttava viiden tähden elokuva Elokuva-arvio | Rajakriisistä syntyi vavisuttava viiden tähden elokuva

Elokuva oli aika pitkä, 2,5h, mutta jotenkuten hyvin kuvasi Suomessakin keskusteluissa ollutta rajaproblematiikkaa. Ei mikään romanttisen treffi-illan tai hyvänmielen leffa, mutta ajateltavaa antaa. Sanoisin 3,5/5.