Jatkoajan leffakerho

  • 2 355 715
  • 12 128

Ollakseni

Jäsen
Suosikkijoukkue
Detroit Red Wings
Suurin osa ellei kaikki nykypäivän suuren budjetin elokuvista on ala-arvoisesti tehtyjä Psykooon verrattuna. Juonessa on turhaa tyhjäkäyntiä tai ne etenevät epäloogisest, katsojille selitetään asioita kuin idiooteille, kuvaus tyytyy sovinnaisiin kuvakulmiin, dialogissa ei ole yhtään ajatuksia herättävää puheenvuoroa jne.
Sinällään hauska tuo boldaamani kohta kun Psykon loppuun laitettiin studion määräyksestä psykiatri kertomaan mikä Norman Batesin päässä on oikeastaan vikana. Eli selitettiin ihmisille kuin idiooteille mitä oikeastaan tapahtui ja miksi.

Psyko on muuten jos ei ensimmäinen niin yksi ensimmäisistä elokuvista joissa oli tarkat näytösajat ja jonne ei enää saavuttu miten huvitti kuten aiemmin elokuvateattereissa. Syynä se, että Hitchcockin mielestä oli välttämätöntä että katsojat näkevät elokuvan alusta saakka ja täten pääsevät nauttimaan juonikäänteistä täysin.
 

Dino

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomi
M. Night Shyamalanin Trap oli oikeastaan ihan positiivinen yllätys. Ennen kaikkea siksi, että Shyamalan oli kerrankin vaihtanut yliluonnolliset tapahtumat ihan perinteiseen sarjamurhaajatrilleriin, ja ei edes mitenkään kelvottoman huonoon sellaiseen. Erityisesti alkupuoliskolla elokuva piti ihan hyvin otteessaan ja vasta lopussa alkoi lässähtää kun tuli tunne, että ohjaaja ei oikein ollut keksinyt, miten elokuva pitäisi lopettaa. Lopusta jäi vähän sekava ja vaisu olo.

Toinen asia mikä vähän häiritsi, oli Shyamalanin laulajatyttären voimakas esille tuominen. Joissakin kohtauksissa homma toimi kun tuo konsertti toimi elokuvan kehyksenä, mutta välillä jotkut kohtaukset tuntui vähän päälleliimatuilta, että olivat mukana lähinnä siksi että tyttären musiikkia saatiin esille mahdollisimman paljon.

Kun ottaa huomioon, että Shyamalanin elokuvat on olleet viime vuosina aika b-kuraa, niin tämä oli aika iso hyppäys parempaan suuntaan miehen uralla. Josh Hartnettille myös pisteet hyvin vedetystä pääroolista. Elokuvassa oli onnistuttu hienosti luomaan vähän samanlainen ristiriita kuin Woodsman-elokuvassa, että ei oikein tiennyt onko OK sympatiseerata pahista.
 

Teresa

Jäsen
Katsoin hiljattain Harry Potter ja Azkabanin vanki -leffan ties kuinka monennen kerran. Olen muutenkin Pottereiden ystävä ja tämä kolmososa edustaa mielestäni saagan parasta antia niin kirjana kuin itse asiassa elokuvanakin. Azkabanin vangissa on nimittäin saavutettu sopiva balanssi niin juonen kuin tunnelmankin suhteen. Juoni ei ole niin lapsellisen simppeli kuin edellisissä osissa, mutta ei myöskään yhtä rönsyilevä kuin seuraavissa. Tunnelma puolestaan ei ole niin lapsellisen keveä kuin edellisissä osissa, mutta ei myöskään yhtä masentava kuin seuraavissa. Eritoten tuo kaikki pätee siis kirjaan, mutta kyllä tarina on saatu kaikkine nyansseineen puserrettua myös elokuvaformaattiin ihan kelvollisesti. Mielestäni juonesta on onnistuttu poimimaan valkokankaalle olennaisimmat kohdat ainakin pääpiirteittäin – mitä ei muuten todellakaan voida sanoa useimmista Potter-leffoista – eikä liialliseen pelkistämiseen täten ole sorruttu. Kahden aiemman osan disneymäinen olemus ja iloinen värimaailma on korvaantunut aikuismaisemmilla ja synkemmillä sävyillä, joskin uudet maisemat ovat hiemat turhankin karut. Myös hahmojen sielunmaisemaan pureudutaan syvällisemmin kuin aikaisemmin – etenkin Harryn ja hänen uuden opettajansa Lupinin välisissä dialogeissa on kypsää herkkyyttä. Toisaalta varjopuolena tunnelma ei enää ole yhtä hykerryttävän taianomainen kuin kahdessa edellisessä osassa. Puvustuksella on paljonkin osuutta asiaan, sillä nimenomaan Azkabanin vangissa velhokoulun oppilaat alkavat jostain kumman syystä pukeutua yhtäkkiä tavallisiin jästivaatteisiin.

Näyttelijämateriaalia taas vaivaa sama hajanaisuus kuin muissakin Potter-leffoissa. Aikuisnäyttelijät ovat enimmäkseen täyttä rautaa: Robbie Coltrane, Maggie Smith, Alan Rickman... Etenkin viimeksi mainitulta kuullaan nimenomaan tässä elokuvassa niin useita täydellisesti eläydyttyjä repliikkejä, että hänen kohtauksiaan jaksaisi katsella yhä uudestaan vaikka nonstoppina. Myös kolmosleffan uudet näyttelijävahvistukset Gary Oldman (vankikarkuri Sirius Black) ja David Thewlis (professori Lupin) ovat taidoiltaan ihan mainioita – joskin Thewlikseltä pääsee lipsahtamaan mukaan jokunen kökömpikin eläytyminen –, mutta minua on heidän kohdallaan häirinnyt aina omien, kirjojen perusteella muodostamieni mielikuvien vastainen habitus. Uusi professori Dumbledore eli Michael Gambon puolestaan on mielestäni pelkkä kalpea varjo verrattuna edeltäjä Richard Harrisiin. Tosin käsikirjoituksella ja ohjauksella on varmasti enemmän merkitystä kuin sinänsä kyseisten näyttelijöiden kyvyillä, mutta joka tapauksessa äreästä Gambon-Dumbedoresta puuttuu kaikki Harris-Dumbedoren lempeys ja veikeys. Sen sijaan nuorisonäyttelijöiden saralta Harryn arkkivihollista esittävä Tom Felton on ainoa tasaisen varma suorittaja, kun taas pääkolmikko Daniel Radcliffe & Emma Watson & Rupert Grint näyttelee vielä tässäkin osassa suorastaan surkeasti. Erityisesti pääosan esittäjän eli Radcliffen pökkelömäisyys rokottaa katselunautintoa aika tavalla. Azkabanin vangin koskettavin kohtauskin latistuu hänen tökerön itkuimitaationsa takia lähinnä naurettavaksi.

Oivallinen leffa joka tapauksessa.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Hitchcock-aiheeseen palatakseni, oma top3 lienee;

Hitchcock teki paljon hienoja leffoja. Yksi usein sivuutettu on komediallinen murhamysteri, eli "Mutta... kuka murhasi Harryn?". Samoin olisiko tappajahaita ilman Lintuja? Köysi taas aikansa tekninen mestariteos "yhden oton" elokuvana joka tuo hienosti tunteen teatteista (perustuu siis Patrick Hamiltonin näytelmään, itekkin nähny stagella, toimii )

Oma top 3 lienee kuitenkin

Takaikkuna, joka hyödyntää stalkkausta mestarillisesti. Brian De PAlma kopsasi ideaa hienosti kasarin jännäreissään Tappava tunnustus ja Kuolema tulee kahdesti sekä äänen kautta Blow Out – viimeinen todistaja (joka toki on tavalliselle katsojille sovitettu Michelangelo Antonionin Blow-Up, mutta siinä kuitenkin tuo etäältä havainnoitava murhamysteeri on esillä)

Muukalaisia junassa, joka asetelmana on nerokas ja toki sittemin monasti kopioitu.
Mies joka tiesi liikaa
, siis se 56 tehty versio. Elokuvajuoneksi mainio, sillä yleensä tämmösiä juonia "näkee" vain kirjoissa.. ”Que Sera Sera”
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös