Katsoin hiljattain Harry Potter ja Azkabanin vanki -leffan ties kuinka monennen kerran. Olen muutenkin Pottereiden ystävä ja tämä kolmososa edustaa mielestäni saagan parasta antia niin kirjana kuin itse asiassa elokuvanakin. Azkabanin vangissa on nimittäin saavutettu sopiva balanssi niin juonen kuin tunnelmankin suhteen. Juoni ei ole niin lapsellisen simppeli kuin edellisissä osissa, mutta ei myöskään yhtä rönsyilevä kuin seuraavissa. Tunnelma puolestaan ei ole niin lapsellisen keveä kuin edellisissä osissa, mutta ei myöskään yhtä masentava kuin seuraavissa. Eritoten tuo kaikki pätee siis kirjaan, mutta kyllä tarina on saatu kaikkine nyansseineen puserrettua myös elokuvaformaattiin ihan kelvollisesti. Mielestäni juonesta on onnistuttu poimimaan valkokankaalle olennaisimmat kohdat ainakin pääpiirteittäin – mitä ei muuten todellakaan voida sanoa useimmista Potter-leffoista – eikä liialliseen pelkistämiseen täten ole sorruttu. Kahden aiemman osan disneymäinen olemus ja iloinen värimaailma on korvaantunut aikuismaisemmilla ja synkemmillä sävyillä, joskin uudet maisemat ovat hiemat turhankin karut. Myös hahmojen sielunmaisemaan pureudutaan syvällisemmin kuin aikaisemmin – etenkin Harryn ja hänen uuden opettajansa Lupinin välisissä dialogeissa on kypsää herkkyyttä. Toisaalta varjopuolena tunnelma ei enää ole yhtä hykerryttävän taianomainen kuin kahdessa edellisessä osassa. Puvustuksella on paljonkin osuutta asiaan, sillä nimenomaan Azkabanin vangissa velhokoulun oppilaat alkavat jostain kumman syystä pukeutua yhtäkkiä tavallisiin jästivaatteisiin.
Näyttelijämateriaalia taas vaivaa sama hajanaisuus kuin muissakin Potter-leffoissa. Aikuisnäyttelijät ovat enimmäkseen täyttä rautaa: Robbie Coltrane, Maggie Smith, Alan Rickman... Etenkin viimeksi mainitulta kuullaan nimenomaan tässä elokuvassa niin useita täydellisesti eläydyttyjä repliikkejä, että hänen kohtauksiaan jaksaisi katsella yhä uudestaan vaikka nonstoppina. Myös kolmosleffan uudet näyttelijävahvistukset Gary Oldman (vankikarkuri Sirius Black) ja David Thewlis (professori Lupin) ovat taidoiltaan ihan mainioita – joskin Thewlikseltä pääsee lipsahtamaan mukaan jokunen kökömpikin eläytyminen –, mutta minua on heidän kohdallaan häirinnyt aina omien, kirjojen perusteella muodostamieni mielikuvien vastainen habitus. Uusi professori Dumbledore eli Michael Gambon puolestaan on mielestäni pelkkä kalpea varjo verrattuna edeltäjä Richard Harrisiin. Tosin käsikirjoituksella ja ohjauksella on varmasti enemmän merkitystä kuin sinänsä kyseisten näyttelijöiden kyvyillä, mutta joka tapauksessa äreästä Gambon-Dumbedoresta puuttuu kaikki Harris-Dumbedoren lempeys ja veikeys. Sen sijaan nuorisonäyttelijöiden saralta Harryn arkkivihollista esittävä Tom Felton on ainoa tasaisen varma suorittaja, kun taas pääkolmikko Daniel Radcliffe & Emma Watson & Rupert Grint näyttelee vielä tässäkin osassa suorastaan surkeasti. Erityisesti pääosan esittäjän eli Radcliffen pökkelömäisyys rokottaa katselunautintoa aika tavalla. Azkabanin vangin koskettavin kohtauskin latistuu hänen tökerön itkuimitaationsa takia lähinnä naurettavaksi.
Oivallinen leffa joka tapauksessa.