Loppuvuosi oli yleisesti ottaen itselläni aika hiljaista leffarintamalla, mutta joulukuussa tuli sentään kolme pätkää katsastettua. Seuraavaksi pari sanasta niistä.
Unholy: Edeltävän joulun perinteinen kauhuleffalahja piti katsoa pois kuleksimasta ennen tätä joulua. Unholyssa kuuromykkä tyttö saa ihmeen seurauksena kuulonsa ja puhekykynsä ja siinä sivussa kyvyn tehdä itsekin mitä uskomattomimpia ihmetekoja. Jo tuo lähtökohta on niin epärealistinen, että pelottelun edellytykset kuivuvat mielestäni kasaan. Uskonnollinen kauhu voi toimia, jos se on riittävän maanläheistä siinä mielessä, että yliluonnollisilta vaikuttaville tapahtumille tarjotaan myös vaihtoehtoinen luonnollinen selitysmalli (kuten esim. Emily Rosen riivaajassa). Unholyssa moisesta ei ollut tietoakaan. Selvitettäväksi jäi ainoastaan, oliko ihmetekojen taustalla vaikuttamassa Neitsyt Maria vai jokin pahaenteisempi voima. Leffassa oli kuitenkin yksi onnistuneen pahaenteinen kohtaus (mutta vain yksi!) ja joitakin ihan kelvollisia jump scareja, joten ei se ihan surkeimmastakaan päästä oleva genrensä edustaja sentään ollut. Hirvitykset ja lopun eskaloitumismähinät olivat myös visuaalisessa mielessä ihan hyvin tehty. Jeffrey Dean Morgan teki lämminhenkisen suorituksen suht kliseisen makuisessa juopon toimittajan roolissa.
Usva: Tänä vuonna pukinkontista kolahti sitten Stephen Kingin alkuperäisteokseen pohjautuva Usva-kauhupätkä. Siinä salaperäinen usva lankeaa pikkukylän ylle ja sen asukit pakkautuvat sekatavarakauppaan turvaan (tai ”turvaan”) ulkona vaanivilta kauhuilta. Tunnelma on toisaalta onnistuneen klaustrofobinen, mutta millekään kovin kummoiselle juonenrakennukselle tuo lähtökohta ei tietystikään jätä tilaa. Usvan sisällä väijyviä olentoja enemmän keskitytään suljettuun tilaan änkeytyneen yhteisön ja sen jännitteiden kuvaamiseen. Hahmoja oli kyllä turhan paljon ja heidät oli turhan ontoiksi käsikirjoitettu – etenkin päähenkilö oli aika tyypillinen sankarihahmo eikä häntä näytellyt Thomas Jane tehnyt erityisen mieleenjäävää roolisuoritusta. Sen sijaan Marcia Gay Hardenin tulkitsema kiihkouskovainen Mrs. Carmody onnistui inhotushahmona niinkin hyvin, että häntä olisi tehnyt mieli käydä tirvaisemassa ruudun läpi päin pläsiä. Mitä taas itse yliluonnollisiin inhotuksiin ja niiden taustatarinaan tulee, niin ne olivat ehtaan Stephen Kingin tyyliin turhan övereitä ollakseen aidosti pelottavia. Tunnelma lässähti ennen aikojaan siitäkin syystä, että nuo inhotukset näytettiin katsojalle jo melko varhaisessa vaiheessa. Tuntematon uhka on aina kaikkein pelottavinta ja tässä sitä ei nyt hyödynnetty. Tarinassa oli nopeasta eskalaatiosta huolimatta myös jonkin verran tyhjäkäyntiä, mutta ei se kuitenkaan huono ollut. Ennen pitkää sitä huomasi koukuttuvansa ja seuraavansa tapahtumia henkeä pidätellen hahmojen tylsyydestä ja hirvitysten överiydestä huolimattakin. Loppu oli aivan kauhea, mutta parempi jättää paljastamatta missä mielessä.
Poker face: Silloin kun en katso kauhua, katson yleensä jotakin joltakulta lempinäyttelijältäni. Russell Crowe on yksi heistä. Välillä repliikit luikahtavat hänen suustaan turhan pajattavasti, mutta hän osaa olla samaan aikaan sekä herkkä että karski, ilmehdintä on varsin ilmaisuvoimaista etenkin silmien osalta ja karismaa löytyy paljon. Tämän Poker face -leffan hän oli (valitettavasti) myös ohjannut ja käsikirjoittanut. Sanottakoon näin kauniisti, että ehkäpä hänen olisi jatkossa parempi keskittyä yksinomaan näyttelijänuraansa. Leffa kesti jotain puolitoista tuntia ja siinäkin oli yli tunteroinen liikaa. Tarina eteni niin pitkäpiimäisesti ja hajanaisesti, etten herran aikaan tajunnut edes mistä siinä oli kyse. Tai siis pokerinpelaamisella omaisuutensa ansainneesta miljonääristä (joka oli aiheena niin tylsä kuin miltä kuulostaakin) nyt ainakin, mutta punainen lanka ei oikein hahmottunut. Viimeisen parinkymmenen minuutin aikana fokus alkoi onneksi hiukan terävöityä ja lievää jännitystäkin koettiin. Loppu oli ihan koskettava. Russellin näyttelijäntyötä ja ilmeitä ihailin jälleen, mutta muista näyttelijöistä hän ei ohjaajan ominaisuudessa ollut saanut kummempia irti. Eli jatkossa toivottavasti suutari pysyköön lestissään ja niin poispäin, vaikka ei tämä nyt mikään ihan pahnanpohjimmainen paskakikkarekaan ollut.
Tästä on ihan hyvä jatkaa seuraavan leffojenkatseluvuoden pariin. ”Must watch” -listani on venähtänyt hälyttäviin mittasuhteisiin, mutta yritän olla ottamatta paineita asiasta. Elokuvat ovat kuitenkin enemmän sellainen sivupuhde itselleni, kun enemmän tulee keskityttyä sarjojen ja kirjojen kuluttamiseen.
