Jopas nyt valikoituu vankilaleffoja katsottavaksi. Tällä kertaa vuorossa Sylvester Stallonen Lock Up (1989), jonka on ohjannut kovaotteisista ja miehisistä elokuvista tuttu John Flynn. Ja tietysti kun Stallone on kyseessä, niin olot vankilassa eivät varmasti ole liian mukavat, onhan kaikenlainen kärsimys ja muut systeemiä vastaan käytävät ongelmat arkipäivää hänen elokuvissaan. Vaikka vedettäisiin miten paljon tahansa turpaan, niin Syltty nousee aina. Aina.
On likaa, paskaa ja muuta kuonaa tarjolla. Elokuvan vankila ei todellakaan ole sliipattu malli, mutta turhan vähän sitä hyödynnetään. Vankilanjohtajaa näyttelevää Donald Sutherlandia en osaa mieltää ikäväksi ihmiseksi, kun on tehnyt niin hyviä kunnollisen miehen rooleja urallaan. Joku sellainen kahjon kiilto silmissään kylläkin on, joten mitä saadaan kun laitetaan tyyppi kahjo kiilto silmissään kostamaan Stallonen hahmolle kokemansa vääryyden? Ei mitään, äijä pääasiassa kuikuilee jostain etäältä tekemättä sen kummemmin mitään.
Ohut draama rakentuu vankilaestetiikan kautta. Kun kaikkialla on rumaa ja kaikki on suunniteltu vain rankaisemaan ihmistä, niin mielessäkin on rumaa. Vangitkin ovat rumia. Vankilan piha on kuravelliä. Ja vapaus on viety. Mutta kaikesta tästä huolimatta leffa kärsii pehmeydestä, koska oikein mistään ei oteta täysiä kierroksia irti. Ei tule sitä tunnetta, että nyt ollaan inhimillisesti pahassa paikassa, eikä täältä voi päästä pois. Tai että pitäisi kärsiä kärsimällä tuomiota. Väkivallan tai minkään muunkaan uhka ei sekään oikein tule iholle. Hanasta ei tule kuumaa, muttei kylmääkään.
Kyllä tässä sellaista kliseistä vankilaelokuvien rosoisuutta on sen verran, että jaksaa katsoa läpi, vaikka ei edelleenkään minun leffani ole. Turhan juonetonta, raskassoutuista, näkökulmatonta ja tapahtumaköyhää, eikä ole oikein mitään rytmiä. Ei synny suurempaa sympatiaa, mikä vankilaleffoissa yleensä kantaa pitkälle, vaikka nyt kehenkään ei varsinaisesti tarvitsekaan samaistua. Olisi se silti ihan hyvä välittää edes yhdestä hahmosta, kerran draamaakin ollaan tekemässä.
Stallonen tähdittämä Tango & Cash samalta vuodelta sisältää myös vankilamateriaalia. Ehkä katselen sen kanssa, koska on huomattavasti parempi toimintaelokuvakin!
On likaa, paskaa ja muuta kuonaa tarjolla. Elokuvan vankila ei todellakaan ole sliipattu malli, mutta turhan vähän sitä hyödynnetään. Vankilanjohtajaa näyttelevää Donald Sutherlandia en osaa mieltää ikäväksi ihmiseksi, kun on tehnyt niin hyviä kunnollisen miehen rooleja urallaan. Joku sellainen kahjon kiilto silmissään kylläkin on, joten mitä saadaan kun laitetaan tyyppi kahjo kiilto silmissään kostamaan Stallonen hahmolle kokemansa vääryyden? Ei mitään, äijä pääasiassa kuikuilee jostain etäältä tekemättä sen kummemmin mitään.
Ohut draama rakentuu vankilaestetiikan kautta. Kun kaikkialla on rumaa ja kaikki on suunniteltu vain rankaisemaan ihmistä, niin mielessäkin on rumaa. Vangitkin ovat rumia. Vankilan piha on kuravelliä. Ja vapaus on viety. Mutta kaikesta tästä huolimatta leffa kärsii pehmeydestä, koska oikein mistään ei oteta täysiä kierroksia irti. Ei tule sitä tunnetta, että nyt ollaan inhimillisesti pahassa paikassa, eikä täältä voi päästä pois. Tai että pitäisi kärsiä kärsimällä tuomiota. Väkivallan tai minkään muunkaan uhka ei sekään oikein tule iholle. Hanasta ei tule kuumaa, muttei kylmääkään.
Kyllä tässä sellaista kliseistä vankilaelokuvien rosoisuutta on sen verran, että jaksaa katsoa läpi, vaikka ei edelleenkään minun leffani ole. Turhan juonetonta, raskassoutuista, näkökulmatonta ja tapahtumaköyhää, eikä ole oikein mitään rytmiä. Ei synny suurempaa sympatiaa, mikä vankilaleffoissa yleensä kantaa pitkälle, vaikka nyt kehenkään ei varsinaisesti tarvitsekaan samaistua. Olisi se silti ihan hyvä välittää edes yhdestä hahmosta, kerran draamaakin ollaan tekemässä.
Stallonen tähdittämä Tango & Cash samalta vuodelta sisältää myös vankilamateriaalia. Ehkä katselen sen kanssa, koska on huomattavasti parempi toimintaelokuvakin!
