Mainos
Verkkolehden uusimmat jutut
-
Kokkolalaisten hurja liito sai jatkoa – Hermekselle kahdeksas peräkkäinen voitto ja Mestiksen kärkipaikkaLue lisää »
-
Jakub Málek ohittamaton este espoolaisilleLue lisää »
-
Liiga-kierros: Ilves nollasi kivikovan, SaiPan huima putki sai jatkoa, KalPa tarvitsi jatkoajanLue lisää »
-
SHL-viikkokatsaus: Sarjanousija kärkipaikalla − NHL-konkari Jakob Silfverberg vei kasvattajaseuransa huipulleLue lisää »
-
Saija Tarkin paita kohosi Raksilan hallin kattoon tunteikkaassa seremoniassaLue lisää »
-
Liiga-kierros: Tappara käveli Sportin yli – kirvesrintojen debytantti osui välittömästiLue lisää »
Jatkoajan leffakerho
- Viestiketjun aloittaja Paitselo
- Alkaa
- 2 413 434
- 12 327
Uudelleenkatsoin tuossa vähän aikaa sitten Juan Antonio Bayonan ohjaaman espanjalaiselokuvaan nimeltä Orpokoti (v. 2007). Se on kuulunut suosikkikauhuleffojeni joukkoon jo kauan. Tutustuin Orpokotiin alun perin, kun sitä suositeltiin eräällä toisella keskustelufoorumilla nimenomaan psykologiseen kauhuun keskittyvänä ja verellämässäilyt unohtavana laatupätkänä. Semmoinen vaikutelma minulle itsellenikin jäi sen yli kymmenen vuoden takaisen ensikatselun perusteella. Niinpä Orpokoti oli luonteva valinta, kun halusin taas nähdä viikonloppuni ratoksi jotakin pelottavaa. Laitan nyt arvion kokonaan spoilereihin, koska käsittelen juonta paikoitellen aika yksityiskohtaisestikin.
Elokuvan alussa päähenkilö Laura muuttaa miehensä Carlosin ja poikansa Simonin kanssa jumalan selän takana sijaitsevaan hylättyyn orpokotiin, jossa hän itse vietti aikoinaan lapsuutensa. Tarkoitus olisi käynnistää orpokodin toiminta uudelleen ja tarjota palveluja etenkin kehitysvammaisille lapsille, mutta pariskunnan oman pojan hämäräperäinen käytös iskee kapuloita rattaisiin. Ensin Simon väittää näkevänsä kuolleita lapsia ja sitten hän itse katoaa kuin maan nielemänä. Tämän jälkeen Laurastakin alkaa enenevässä määrin tuntua siltä, että talossa kummittelee. Asetelma ei siis ole mitenkään persoonallisuudella pilattu. Syrjäinen kummituskartano ja omituisesti käyttäytyvä lapsi kun ovat kuuluneet aika monen muunkin kauhupätkän ideavalikoimaan.
Orpokodissa lähdetään silti rakentamaan pelottavaa tunnelmaa tehokkaasti. Kauhuelementit ovat juuri sopivan hienovaraisia tuntuakseen uskottavilta. Simon väittää keskustelleensa salaperäisen pojan kanssa rannikkoluolassa, mutta Lauran saapuessa siellä ei näy enää ketään – vain syvemmälle luolaan johtavat jalanjäljet. Kotimatkalla Simon heittelee tienvarteen simpukankuoria opastukseksi tuolle mielikuvitusystävälleen ja myöhemmin sinä päivänä Laura löytää perheen kotitalon portailta simpukankuorikeon. Simonin maitohampaiden säilytyspaikkana toimineeseen rasiaan taas ilmestyy hampien tilalle aimo kasa hiekkaa. Ehkä Simon itse lavasti jalanjäljet, toimitti simpukankuoret portaille ja sirotteli hiekanjyvät hammasrasiaan, mutta... entä jos? Dialogikin antaa viitteitä tulevista kauheuksista. Simon muun muassa kertoo kuulleensa näkymättömältä ystävältään kuolevansa pian. Tuo hyytävä ennustus rakentaa pelottavuutta yhtä tehokkaasti kuin Manaajan "You will all die" - ja Hohdon "You would not hurt mom and me, wouldn't you" -lausahdukset aikoinaan. Kaiken kaikkiaan Orpokodin alkua katsoessa tulee sellainen olo, että jokin on kammottavalla tavalla pielessä ja jotakin kammottavaa tulee kohta tapahtumaan, mutta ei tarkkaan tiedetä, mikä mahdollisesti olisi pielessä ja mitä tulisi tapahtumaan. Aito uhkaavuuden tuntu onnistutaan saavuttamaan.
Elokuvan kliimaksi koetaan Simonin kadotessa varsin hämäräperäisissä olosuhteissa. Ensin Lauran ja Simonin välille sukeutuu suukopu kesken orpokodin aukeamisen kunniaksi järjestettyjen iloisten naamiaisten. Lauran etsiskellessä poikaansa yläkerrasta jostakin ilmestyy pahaenteinen ja äänetön naamaripäinen lapsi, joka tyrkkää Lauran väkivalloin kylppäriin ja pamauttaa oven kiinni. Sen jälkeen lapsesta tai Simonista (kenties he olivat sama henkilö) ei näy vilaustakaan. Laura ryntäilee pihalla paniikissa ja on jopa vähällä hukkua itse nousuveteen, kun hän on näkevinään siellä edellä mainitussa rannikkoluolassa pojan hahmon ja ryntää kuohuvan meren syleilyyn tätä pelastamaan. Äidin huoli hävinneestä pojastaan on käsin kosketeltavissa. Aito ahdistavuuden tuntu onnistutaan saavuttamaan.
Simonin katoamisen jälkeen tunnelma ikään kuin hajoaa. Leffan loppupuoliskolla esiintyy turhan paljon pelkkää epämääräistä kartanossa haahuilua kuvaavia jaksoja – Laura vain etsiskelee jotakin tai laittaa paikkoja kuntoon, eikä mitään varsinaisesti tapahdu. Etenkin noiden tylsimpien osuuksien aikana mielenkiintoni rakoili sen verran paljon, että olin vähällä nukahtaa (toki myöhäisellä katseluajankohdallakin saattoi olla osuutta asiaan). Pelottavuuttakin yritetään toki tavoitella, mutta jotenkin puolivillaisesti. Laura tuo kyllä dialogissa ilmi kokemuksiaan talossa tapahtuneista kummitteluista, mutta katsojalle asti mitään aavetalon fiilistä ei välity. Säikyttelykohtia on jonkin verran, mutta elokuvan tässä vaiheessa ne ovat jopa liiankin hienovaraisia. Jos vaikkapa karuselli pyörii pihalla, ulko-ovi paiskautuu kiinni, ikkuna räsähtää lattialle tai jostakin päin taloa kantautuu kolinaa, niin kyllä sellainen tuo ainakin minun mieleeni ensisijaisesti ihan vain tavallista rajumman tuulenpuuskan. Mikään ei viittaa inhimillisen tai yliluonnollisen olennon aiheuttaneen nuo ilmiöt. Tehokkaampaa uhkakuvien luomista oli yritetty kohtauksessa, jossa Laura puhui miehelleen sängyssä ja ovenkahva painui yhtäkkiä alas, mutta itse ainakin arvasin heti miehen vain luikahtaneen huomaamatta vessareissulle, joten tuokaan tapaus ei onnistunut pelästyttämään minua. Muutama visuaalinen säikytyskohtakin on saatu mukaan – ainakin Benigna-nimisen naisen ruhjoutuminen auton alle ja Thomas-nimisen pojan epämuodostuneet kasvot – mutta ne taas näyttivät hieman liian epärealistisilta pelottaakseen oikeasti. Elokuvan puolenvälin jälkeen nähty manauskohtaus sen sijaan edusti ehkäpä Simonin katoamisen jälkeisen ajan pelottavinta antia. Tai ei sekään varsinaisesti pelottava ollut, mutta aito painostavuuden tuntu onnistuttiin saavuttamaan.
Leffan lopussa päästäänkin sitten kunnolla kummittelun makuun aavelasten paljastaessa viimein olemuksensa Lauralle. Mitenkään pelottavaa tuokaan ei tosin ollut, sillä Laura oli nimenomaan yrittänyt jo pitkään päästä tekemisiin noiden pienten elävien kuolleiden kanssa, eli katsojakin oli lähinnä vain iloinen hänen onnistuttuaan kaiken väännön jälkeen. Eivätkä nuo lapset tosiaankaan näyttäneet mitenkään pelottavilta. Ihan suloisia olivat. Kunpa jollain heistä olisi ollut vaikkapa ruhjoutunut naama tai jotakin. Muutoin loppu oli kyllä onnistunut – ainakin se kosketti – mutta ei vain tippaakaan karmiva.
Juonellisesti elokuva oli varsin simppeli. Kyllähän tuo tällaisenakin toimi, mutta olisin kieltämättä paikoitellen kaivannut vähän enemmän koukeroita. Lastenkodissa oli muinoin tapahtunut tahaton verityö, kun Benigna-työntekijän epämuodostunut Thomas-poika oli hukkunut rannikkoluolaan muiden lasten houkuteltua hänet sinne nousuveden aikana. Myöhemmin oli tapahtunut tahallinenkin tappotyö, kun Benigna oli myrkyttänyt koko lapsikatraan kostaakseen oman poikansa kuoleman. Taustatarina oli siis tämä, mutta myöhempi tapahtumainkulku on ihan itse kunkin oman tulkinnan varassa. Joko Simon katosi omia aikojaan talon kellariin ja kuoli siellä nälkään, tai sitten hän liittyi Thomasin ja muiden lasten kummituskatraaseen. Joko Laura oli erityisherkkä näkemään aaveita tai sitten hän oli hullu. Yksinkertaista mutta nerokasta. Realistisuuden tuntu säilytetään, kun kaikki koetut paranormaalit ilmiöt voisivat olla myös luonnollisin syin selitettävissä.
Olen kuullut Orpokodin juonta nimitettävän myös loogiseksi, mutta minun mielestäni se ei kaikilta osin ollut. Tuntui järjettömältä, että orpokodin asukkien katoaminen oli jotenkin kummasti onnistuttu painamaan villasella, tai mahdollisesti sitä ei ollut edes huomattu – joka tapauksessa Benigna oli päässyt murhatöistään kuin koira veräjästä. Koko juttu selvisi vasta vuosia myöhemmin Lauran löytäessä sattumoisin pienen kalmistosarjan talonsa perukoilta. En myöskään tajunnut, miksi Thomas-kummitus ja reaalimaailman Benigna olivat molemmat Lauran Simon-pojan perässä. Eihän Lauralla tai etenkään hänen pojallaan ollut mitään tekemistä Thomasin hukkumisen kanssa (Simonhan ei ollut tapaturman aikoihin vielä edes syntynyt), joten kostomotiivista ei ainakaan voinut olla kyse. Manausta yrittänyt yrittänyt meedio myös sanoi Lauralle jotakin sen suuntaista, että poikkeuksellisia arpia kantavat henkilöt ovat yleensä tavallista herkempiä aistimaan henkimaailman asioita. Missään vaiheessa ei vain selvinnyt, mitä arpia Lauralla tai Simonilla sitten oli – heillä molemmilla kun oli selvästikin normaalia herkemmät tuntosarvet yliluonnollisuksien suhteen. Juonen rakentamiseenkin olisi pitänyt kohdistaa vähän enemmän paukkuja, ettei moisia aukkoja olisi jäänyt.
Parasta leffassa oli, että visuaalisessa ja auditiivisessa mielessä se oli varsin komeaa nähtävää ja kuultavaa. Maisemat hellivät silmiä ja Fernando Velázquezin säveltämä soundtrack korvia. Huonointa leffassa oli – kauhuelementtien ja juonen puutteiden ohella – hahmojen ja näyttelijänsuoritusten onttous. En toki väitä, että vaikkapa Serranon perheestäkin tuttu Belén Rueda olisi huono näyttelijä, mutta tuosta espanjanmolotuksesta ei oikein tahdo erottaa mitään äänensävyjä.
Ei tämä nyt kuitenkaan huono ollut. Ehkä elokuva olisi toiminut paremmin hieman pidempänä. Nyt kesto taisi olla luokkaa 1 h 40 min, eli olisihan tuohon voinut kevyestikin vaikkapa puoli tuntia tuutata perään. Tällöin juoneen olisi voinut panostaa enemmän ja pelottelukohtausten määrääkin olisi voinut lisätä. Viimeksi mainittujen laatuakin olisi samassa syssyssä voinut muokata hieman raflaavammaksi. Vaikka pidänkin hienovaraisesta psykologisesta kauhusta enemmän kuin jump scareista, väkivallasta, verellämässäilystä tai mistään visualisista ällötyksistä, tämä leffa oli loppujen lopuksi kyllä turhankin kesy. Vain ajoittain tunnelma oli uhkaava, ahdistava tai painostava, mutta enimmäkseen vain koskettava. Ehkä tämä olikin enemmän draamaa kuin kauhua. Sellaisena kyllä toimivaa, mutta ei sitä mitä tältä katselukokemukselta hain. Sääli.
Eli ei kuulu kyllä enää suosikkikauhuleffojeni listalle.
Orpokodissa lähdetään silti rakentamaan pelottavaa tunnelmaa tehokkaasti. Kauhuelementit ovat juuri sopivan hienovaraisia tuntuakseen uskottavilta. Simon väittää keskustelleensa salaperäisen pojan kanssa rannikkoluolassa, mutta Lauran saapuessa siellä ei näy enää ketään – vain syvemmälle luolaan johtavat jalanjäljet. Kotimatkalla Simon heittelee tienvarteen simpukankuoria opastukseksi tuolle mielikuvitusystävälleen ja myöhemmin sinä päivänä Laura löytää perheen kotitalon portailta simpukankuorikeon. Simonin maitohampaiden säilytyspaikkana toimineeseen rasiaan taas ilmestyy hampien tilalle aimo kasa hiekkaa. Ehkä Simon itse lavasti jalanjäljet, toimitti simpukankuoret portaille ja sirotteli hiekanjyvät hammasrasiaan, mutta... entä jos? Dialogikin antaa viitteitä tulevista kauheuksista. Simon muun muassa kertoo kuulleensa näkymättömältä ystävältään kuolevansa pian. Tuo hyytävä ennustus rakentaa pelottavuutta yhtä tehokkaasti kuin Manaajan "You will all die" - ja Hohdon "You would not hurt mom and me, wouldn't you" -lausahdukset aikoinaan. Kaiken kaikkiaan Orpokodin alkua katsoessa tulee sellainen olo, että jokin on kammottavalla tavalla pielessä ja jotakin kammottavaa tulee kohta tapahtumaan, mutta ei tarkkaan tiedetä, mikä mahdollisesti olisi pielessä ja mitä tulisi tapahtumaan. Aito uhkaavuuden tuntu onnistutaan saavuttamaan.
Elokuvan kliimaksi koetaan Simonin kadotessa varsin hämäräperäisissä olosuhteissa. Ensin Lauran ja Simonin välille sukeutuu suukopu kesken orpokodin aukeamisen kunniaksi järjestettyjen iloisten naamiaisten. Lauran etsiskellessä poikaansa yläkerrasta jostakin ilmestyy pahaenteinen ja äänetön naamaripäinen lapsi, joka tyrkkää Lauran väkivalloin kylppäriin ja pamauttaa oven kiinni. Sen jälkeen lapsesta tai Simonista (kenties he olivat sama henkilö) ei näy vilaustakaan. Laura ryntäilee pihalla paniikissa ja on jopa vähällä hukkua itse nousuveteen, kun hän on näkevinään siellä edellä mainitussa rannikkoluolassa pojan hahmon ja ryntää kuohuvan meren syleilyyn tätä pelastamaan. Äidin huoli hävinneestä pojastaan on käsin kosketeltavissa. Aito ahdistavuuden tuntu onnistutaan saavuttamaan.
Simonin katoamisen jälkeen tunnelma ikään kuin hajoaa. Leffan loppupuoliskolla esiintyy turhan paljon pelkkää epämääräistä kartanossa haahuilua kuvaavia jaksoja – Laura vain etsiskelee jotakin tai laittaa paikkoja kuntoon, eikä mitään varsinaisesti tapahdu. Etenkin noiden tylsimpien osuuksien aikana mielenkiintoni rakoili sen verran paljon, että olin vähällä nukahtaa (toki myöhäisellä katseluajankohdallakin saattoi olla osuutta asiaan). Pelottavuuttakin yritetään toki tavoitella, mutta jotenkin puolivillaisesti. Laura tuo kyllä dialogissa ilmi kokemuksiaan talossa tapahtuneista kummitteluista, mutta katsojalle asti mitään aavetalon fiilistä ei välity. Säikyttelykohtia on jonkin verran, mutta elokuvan tässä vaiheessa ne ovat jopa liiankin hienovaraisia. Jos vaikkapa karuselli pyörii pihalla, ulko-ovi paiskautuu kiinni, ikkuna räsähtää lattialle tai jostakin päin taloa kantautuu kolinaa, niin kyllä sellainen tuo ainakin minun mieleeni ensisijaisesti ihan vain tavallista rajumman tuulenpuuskan. Mikään ei viittaa inhimillisen tai yliluonnollisen olennon aiheuttaneen nuo ilmiöt. Tehokkaampaa uhkakuvien luomista oli yritetty kohtauksessa, jossa Laura puhui miehelleen sängyssä ja ovenkahva painui yhtäkkiä alas, mutta itse ainakin arvasin heti miehen vain luikahtaneen huomaamatta vessareissulle, joten tuokaan tapaus ei onnistunut pelästyttämään minua. Muutama visuaalinen säikytyskohtakin on saatu mukaan – ainakin Benigna-nimisen naisen ruhjoutuminen auton alle ja Thomas-nimisen pojan epämuodostuneet kasvot – mutta ne taas näyttivät hieman liian epärealistisilta pelottaakseen oikeasti. Elokuvan puolenvälin jälkeen nähty manauskohtaus sen sijaan edusti ehkäpä Simonin katoamisen jälkeisen ajan pelottavinta antia. Tai ei sekään varsinaisesti pelottava ollut, mutta aito painostavuuden tuntu onnistuttiin saavuttamaan.
Leffan lopussa päästäänkin sitten kunnolla kummittelun makuun aavelasten paljastaessa viimein olemuksensa Lauralle. Mitenkään pelottavaa tuokaan ei tosin ollut, sillä Laura oli nimenomaan yrittänyt jo pitkään päästä tekemisiin noiden pienten elävien kuolleiden kanssa, eli katsojakin oli lähinnä vain iloinen hänen onnistuttuaan kaiken väännön jälkeen. Eivätkä nuo lapset tosiaankaan näyttäneet mitenkään pelottavilta. Ihan suloisia olivat. Kunpa jollain heistä olisi ollut vaikkapa ruhjoutunut naama tai jotakin. Muutoin loppu oli kyllä onnistunut – ainakin se kosketti – mutta ei vain tippaakaan karmiva.
Juonellisesti elokuva oli varsin simppeli. Kyllähän tuo tällaisenakin toimi, mutta olisin kieltämättä paikoitellen kaivannut vähän enemmän koukeroita. Lastenkodissa oli muinoin tapahtunut tahaton verityö, kun Benigna-työntekijän epämuodostunut Thomas-poika oli hukkunut rannikkoluolaan muiden lasten houkuteltua hänet sinne nousuveden aikana. Myöhemmin oli tapahtunut tahallinenkin tappotyö, kun Benigna oli myrkyttänyt koko lapsikatraan kostaakseen oman poikansa kuoleman. Taustatarina oli siis tämä, mutta myöhempi tapahtumainkulku on ihan itse kunkin oman tulkinnan varassa. Joko Simon katosi omia aikojaan talon kellariin ja kuoli siellä nälkään, tai sitten hän liittyi Thomasin ja muiden lasten kummituskatraaseen. Joko Laura oli erityisherkkä näkemään aaveita tai sitten hän oli hullu. Yksinkertaista mutta nerokasta. Realistisuuden tuntu säilytetään, kun kaikki koetut paranormaalit ilmiöt voisivat olla myös luonnollisin syin selitettävissä.
Olen kuullut Orpokodin juonta nimitettävän myös loogiseksi, mutta minun mielestäni se ei kaikilta osin ollut. Tuntui järjettömältä, että orpokodin asukkien katoaminen oli jotenkin kummasti onnistuttu painamaan villasella, tai mahdollisesti sitä ei ollut edes huomattu – joka tapauksessa Benigna oli päässyt murhatöistään kuin koira veräjästä. Koko juttu selvisi vasta vuosia myöhemmin Lauran löytäessä sattumoisin pienen kalmistosarjan talonsa perukoilta. En myöskään tajunnut, miksi Thomas-kummitus ja reaalimaailman Benigna olivat molemmat Lauran Simon-pojan perässä. Eihän Lauralla tai etenkään hänen pojallaan ollut mitään tekemistä Thomasin hukkumisen kanssa (Simonhan ei ollut tapaturman aikoihin vielä edes syntynyt), joten kostomotiivista ei ainakaan voinut olla kyse. Manausta yrittänyt yrittänyt meedio myös sanoi Lauralle jotakin sen suuntaista, että poikkeuksellisia arpia kantavat henkilöt ovat yleensä tavallista herkempiä aistimaan henkimaailman asioita. Missään vaiheessa ei vain selvinnyt, mitä arpia Lauralla tai Simonilla sitten oli – heillä molemmilla kun oli selvästikin normaalia herkemmät tuntosarvet yliluonnollisuksien suhteen. Juonen rakentamiseenkin olisi pitänyt kohdistaa vähän enemmän paukkuja, ettei moisia aukkoja olisi jäänyt.
Parasta leffassa oli, että visuaalisessa ja auditiivisessa mielessä se oli varsin komeaa nähtävää ja kuultavaa. Maisemat hellivät silmiä ja Fernando Velázquezin säveltämä soundtrack korvia. Huonointa leffassa oli – kauhuelementtien ja juonen puutteiden ohella – hahmojen ja näyttelijänsuoritusten onttous. En toki väitä, että vaikkapa Serranon perheestäkin tuttu Belén Rueda olisi huono näyttelijä, mutta tuosta espanjanmolotuksesta ei oikein tahdo erottaa mitään äänensävyjä.
Ei tämä nyt kuitenkaan huono ollut. Ehkä elokuva olisi toiminut paremmin hieman pidempänä. Nyt kesto taisi olla luokkaa 1 h 40 min, eli olisihan tuohon voinut kevyestikin vaikkapa puoli tuntia tuutata perään. Tällöin juoneen olisi voinut panostaa enemmän ja pelottelukohtausten määrääkin olisi voinut lisätä. Viimeksi mainittujen laatuakin olisi samassa syssyssä voinut muokata hieman raflaavammaksi. Vaikka pidänkin hienovaraisesta psykologisesta kauhusta enemmän kuin jump scareista, väkivallasta, verellämässäilystä tai mistään visualisista ällötyksistä, tämä leffa oli loppujen lopuksi kyllä turhankin kesy. Vain ajoittain tunnelma oli uhkaava, ahdistava tai painostava, mutta enimmäkseen vain koskettava. Ehkä tämä olikin enemmän draamaa kuin kauhua. Sellaisena kyllä toimivaa, mutta ei sitä mitä tältä katselukokemukselta hain. Sääli.
Eli ei kuulu kyllä enää suosikkikauhuleffojeni listalle.
Suora lainaus tulevaisuudesta: "Se oli erikoista aikaa se parikolme vuosikymmentä siinä vuosituhannen vaihteessa. Hollywood oli mennyt niin syvälle kuplaansa, jossa luultiin nopeitten leikkauksien olevan se juttu ja budjettiin tungetut dollarit määrittelisivät laadun, menestyksen ja arvostuksen, unohtamatta hifistikoituneita rajattomia tietokoneanimaatiota CGI-tehosteineen. No, silloin niitä rakastettiin.
Tarvittiin 30-luvun uusi Hitskok palauttamaan elokuville se taiteellinen ominaisuus, jonka Chaplin oli luonut sata vuotta sitten. Se, jossa kerronta on pääosassa eikä tarvinnut jyrkimäisesti olla kameran kanssa heilumassa siinä näyttelijän vieressä, kuten niissä sen ajan leffoissa, joissa ei saanut selvää kuka ajaa autoa, ketä ammutaan, monta tyyppiä on tappelemassa.. Mutta oliko sillä toisaalta väliä kun tiesi jamesbondin kumminkin selviävän? Ei tietenkään ollut väliä, pääasia oli, että katsojalle tuli vaikutelma että hei, täällä on jotain aksöniä, miljardi dollaria paloi tässä kohtauksessa, siis pakko olla hyvä leffa! Se oli se standardi mitä muut ohjaajat yrittivät kopioida... siis olisivat yrittäneet jos olisi ollut fyrkkaa.
Sitten tuli tuo Hitskok... Hetken hän oli sankari kunnes kaikki häntä yritti sala- että julkimurhata, koska romutti satavuotiaan miljardi-instituution. Suomen Karkkilassa kuulemma joku tyyppi fanitti häntä, mutta tämä ammuttiin, tai näin legenda kertoo. Saattoi kuolla myös keuhkosyöpään."
Tarvittiin 30-luvun uusi Hitskok palauttamaan elokuville se taiteellinen ominaisuus, jonka Chaplin oli luonut sata vuotta sitten. Se, jossa kerronta on pääosassa eikä tarvinnut jyrkimäisesti olla kameran kanssa heilumassa siinä näyttelijän vieressä, kuten niissä sen ajan leffoissa, joissa ei saanut selvää kuka ajaa autoa, ketä ammutaan, monta tyyppiä on tappelemassa.. Mutta oliko sillä toisaalta väliä kun tiesi jamesbondin kumminkin selviävän? Ei tietenkään ollut väliä, pääasia oli, että katsojalle tuli vaikutelma että hei, täällä on jotain aksöniä, miljardi dollaria paloi tässä kohtauksessa, siis pakko olla hyvä leffa! Se oli se standardi mitä muut ohjaajat yrittivät kopioida... siis olisivat yrittäneet jos olisi ollut fyrkkaa.
Sitten tuli tuo Hitskok... Hetken hän oli sankari kunnes kaikki häntä yritti sala- että julkimurhata, koska romutti satavuotiaan miljardi-instituution. Suomen Karkkilassa kuulemma joku tyyppi fanitti häntä, mutta tämä ammuttiin, tai näin legenda kertoo. Saattoi kuolla myös keuhkosyöpään."
Blues Brothers tuli äsken teemalta.
Katsokaa jos ette ole nähneet. Klassikko.
areena.yle.fi
Myös Belushi dokumentti katsomisen arvoinen.
Katsokaa jos ette ole nähneet. Klassikko.
Blues Brothers
Riehakas musiikkikomedia Bluesin veljeksistä, jotka lähtevät bändinsä kanssa keräämään rahaa vanhan lastenkotinsa pelastamiseksi. Mutta "Jumalan lähettiläille" kertyy matkalla vaikeuksia ja vihollisia uusnatseista kantrifaneihin. Pääosissa: John Belushi, Dan Aykroyd, Carrie Fisher ja John Candy...
Bruce Willisin sairauteen / eläköitymiseen liittyvät uutiset tulivat julki 30.3, jonka jälkeen listailin tänne oitis pientä rankingia Bruce-leffojen paremmuudesta. Näin 40 päivää myöhemmin pitää vähän päivitellä rankingia. Uutisten jälkeen olen nimittäin katsonut 24 Bruce-leffaa; joitain mitä en ole aiemmin nähnytkään ja suurimman osan muistin virkistykseksi. Mahdollisesti lähti vähän käsistä tämä perehtyminen aiheeseen, mutta tulipa kahlattua aika kattavasti yhden näyttelijän filmografia läpi.
- Kävin projektin alkajaisiksi Brucen IMDb-filmografian läpi ja listasin kaikki elokuvat jotka ovat entuudestaan minulle jotenkin tuttuja, tai jotka IMDb-arvosanansa perusteella olisivat tarkistamisen arvoisia. Komediat olen jättänyt paria tapausta lukuunottamatta väliin, sillä en ole tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta niistä kiinnostunut.
- Perustelin jo aiemminkin tänne, että Die Hard 3 tulee olemaan minulle aina paras Brucen leffa, johtuen omasta nostalgia-siteestä kyseiseen elokuvaan ja yleensäkin siitä, että tuosta löytyy kaikki, mitä toimintaleffalta voi mieltymyksilläni vaatia.
- Katselin Hostagen pitkästä aikaa sillä lähtöajatuksella, että ei kai se nyt niin hyvä ole mitä muistelin. No kylläpä se muuten edelleen osuu makuhermooni. Toki kuten yleensäkin monen leffan kohdalla, niin muutaman sijan vaihtelu sinne tai tänne riippuu helposti päivän fiiliksestä.
- Striking Distance, vanha kunnon Jokikyttä, pääsi yllättämään tuoreimmalla katselukerralla. Ehkä sattui olemaan hyvä fiilis kun katselin, mutta erittäin viihdyttävää menoa 90-luvun toiminnasta pitävälle.
- Surrogates oli vain etäisesti nimenä tuttu, kun ryhdyin sitä katsomaan. Kyseessähän olikin ihan ison budjetin viihdyttävää sci-fiä. Omat heikkoutensa siinä oli, mutta positiivinen yllätys.
- Suuresti arvostettu 12 Monkeys ei edelleenkään minuun iske niin kovaa mitä moneen muuhun. Ei kyseessä todellakaan ole huono elokuva, mutta jotenkin en vain ole niin kova fani, mitä tulee leffan yleiseen tunnelmaan ja ilmeeseen. Ja se helvetin haitariteemabiisi tökkii. Tiedostan kyllä, että 12 apinaa on elokuvallisilta ansioiltaan, taideteoksena, parempi kuin vaikka Jokikyttä. Mutta koska Jokikyttä aiheuttaa minulle enemmän mielihyvää, niin ranking määräytyy tämän perusteella.
- Yllätyksistä puhuttaessa pitää mainita myös Billy Bathgate. Minulla ei ollut mitään hajua tuollaisesta leffasta ja en ollut listannut sitä edes katselulistalleni. Mutta kun tuo sitten ilmestyi sattumalta Disney Plussaan, niin otin sen mukaan projektiin. Ihan viihdyttävä gangsterieepos, jonka nimekkäimpiin näyttelijöihin kuuluvat Brucen lisäksi Dustin Hoffman, Steve Buscemi ja Nicole Kidman. 5.9 IMDb:ssä on kyllä selkeästi alakanttiin.
- A Good Day to Die Hardista on pakko todeta, että sinällään se voisi olla viihdyttävä perinteisen kaavan toiminta, mutta ohjaus/kuvaus/leikkaus tökkii. Leffassa on esimerkiksi varsin hienoilla efekteillä toteutettu takaa-ajo-kohtaus, joka onnistutaan valitettavasti tunaroimaan sillä, että tapahtumat kuvataan tärisevällä kameralla noin sentin päästä kohdetta ja kuvakulma vaihtuu kerran sekuntiin. Liian AD/HD menoa.
- Last Man Standingia en ollut aiemmin nähnyt, mutta olin kuullut siitä kehuja monelta kaverilta. Odotuksiin nähden suuri pettymys. Yojimbo / A Fistful of Dollars remake, jossa oikein yksikään hahmo ei kohtaloineen kiinnosta pätkän vertaa.
- Kuten mainitsin; en ole yleensä komedioista kiinnostunut. Ajattelin kuitenkin, että pitääpä nyt tällaiseen Bruce-maratoniin sisällyttää myös Hudson Hawk, kun en ole tuota koskaan nähnyt ja se on tietyssä mielessä kuuluisa leffa. No olipahan muuten huono elokuva. Kerran naurahdin, eräälle täysin kontekstista irralliselle heitolle. Ja James Coburn onnistui jotenkin tekemään omista kohtauksistaan toimivia. Muuten sai olla aika vaivautuneessa tilassa. Bruce on mahtava siinä perinteisessä "ärsyyntynyt ja krapulainen" -roolissaan, josta saa huikeaa komediaa esimerkiksi Die Hard 3:n kohdalla, kun kemia toimii vielä vastanäyttelijän (Samuel L. Jackson) kanssa. Mutta tällainen naamanvääntelykomedia... Ei nyt oikein lähtenyt. Toki elokuvan yleisellä toteutuksella ei siinä olisi tainnut lähteä kenelläkään muullakaan.
Joitain huomioita:
- Kävin projektin alkajaisiksi Brucen IMDb-filmografian läpi ja listasin kaikki elokuvat jotka ovat entuudestaan minulle jotenkin tuttuja, tai jotka IMDb-arvosanansa perusteella olisivat tarkistamisen arvoisia. Komediat olen jättänyt paria tapausta lukuunottamatta väliin, sillä en ole tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta niistä kiinnostunut.
- Perustelin jo aiemminkin tänne, että Die Hard 3 tulee olemaan minulle aina paras Brucen leffa, johtuen omasta nostalgia-siteestä kyseiseen elokuvaan ja yleensäkin siitä, että tuosta löytyy kaikki, mitä toimintaleffalta voi mieltymyksilläni vaatia.
- Katselin Hostagen pitkästä aikaa sillä lähtöajatuksella, että ei kai se nyt niin hyvä ole mitä muistelin. No kylläpä se muuten edelleen osuu makuhermooni. Toki kuten yleensäkin monen leffan kohdalla, niin muutaman sijan vaihtelu sinne tai tänne riippuu helposti päivän fiiliksestä.
- Striking Distance, vanha kunnon Jokikyttä, pääsi yllättämään tuoreimmalla katselukerralla. Ehkä sattui olemaan hyvä fiilis kun katselin, mutta erittäin viihdyttävää menoa 90-luvun toiminnasta pitävälle.
- Surrogates oli vain etäisesti nimenä tuttu, kun ryhdyin sitä katsomaan. Kyseessähän olikin ihan ison budjetin viihdyttävää sci-fiä. Omat heikkoutensa siinä oli, mutta positiivinen yllätys.
- Suuresti arvostettu 12 Monkeys ei edelleenkään minuun iske niin kovaa mitä moneen muuhun. Ei kyseessä todellakaan ole huono elokuva, mutta jotenkin en vain ole niin kova fani, mitä tulee leffan yleiseen tunnelmaan ja ilmeeseen. Ja se helvetin haitariteemabiisi tökkii. Tiedostan kyllä, että 12 apinaa on elokuvallisilta ansioiltaan, taideteoksena, parempi kuin vaikka Jokikyttä. Mutta koska Jokikyttä aiheuttaa minulle enemmän mielihyvää, niin ranking määräytyy tämän perusteella.
- Yllätyksistä puhuttaessa pitää mainita myös Billy Bathgate. Minulla ei ollut mitään hajua tuollaisesta leffasta ja en ollut listannut sitä edes katselulistalleni. Mutta kun tuo sitten ilmestyi sattumalta Disney Plussaan, niin otin sen mukaan projektiin. Ihan viihdyttävä gangsterieepos, jonka nimekkäimpiin näyttelijöihin kuuluvat Brucen lisäksi Dustin Hoffman, Steve Buscemi ja Nicole Kidman. 5.9 IMDb:ssä on kyllä selkeästi alakanttiin.
- A Good Day to Die Hardista on pakko todeta, että sinällään se voisi olla viihdyttävä perinteisen kaavan toiminta, mutta ohjaus/kuvaus/leikkaus tökkii. Leffassa on esimerkiksi varsin hienoilla efekteillä toteutettu takaa-ajo-kohtaus, joka onnistutaan valitettavasti tunaroimaan sillä, että tapahtumat kuvataan tärisevällä kameralla noin sentin päästä kohdetta ja kuvakulma vaihtuu kerran sekuntiin. Liian AD/HD menoa.
- Last Man Standingia en ollut aiemmin nähnyt, mutta olin kuullut siitä kehuja monelta kaverilta. Odotuksiin nähden suuri pettymys. Yojimbo / A Fistful of Dollars remake, jossa oikein yksikään hahmo ei kohtaloineen kiinnosta pätkän vertaa.
- Kuten mainitsin; en ole yleensä komedioista kiinnostunut. Ajattelin kuitenkin, että pitääpä nyt tällaiseen Bruce-maratoniin sisällyttää myös Hudson Hawk, kun en ole tuota koskaan nähnyt ja se on tietyssä mielessä kuuluisa leffa. No olipahan muuten huono elokuva. Kerran naurahdin, eräälle täysin kontekstista irralliselle heitolle. Ja James Coburn onnistui jotenkin tekemään omista kohtauksistaan toimivia. Muuten sai olla aika vaivautuneessa tilassa. Bruce on mahtava siinä perinteisessä "ärsyyntynyt ja krapulainen" -roolissaan, josta saa huikeaa komediaa esimerkiksi Die Hard 3:n kohdalla, kun kemia toimii vielä vastanäyttelijän (Samuel L. Jackson) kanssa. Mutta tällainen naamanvääntelykomedia... Ei nyt oikein lähtenyt. Toki elokuvan yleisellä toteutuksella ei siinä olisi tainnut lähteä kenelläkään muullakaan.
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Survive
Jälleen näitä yksin luontoa vastaan.. tai tässä tapauksessa kaksin. Kuten taannoisessa “Infinite Storm” leffassa, jossa Pam Bales pelastaa vuorelta tuntemattoman keskellä lumimyrskyä, myös tässä tullaan kaksin alas vuorelta. Tällä kertaa sinne vaan on päädytty lento-onnettomuuden kautta (Kun “Infinite Storm” :ssa oltiin vaan retkellä)
Leffassa kuitenkin pohjustetaan päähenkilö pitkään alussa, ja osin takautumin, ja tää tekee itse luonto-osuudesta mielenkiintoisemman, kun päähenkilön depressio ja itsemurhahakuisuus on kokoajan mukana.
Sophia Turner tekee hienon roolin pääosassa.
Katottava pätkä. Parmpi kuin “Infinite Storm” imo.
Jälleen näitä yksin luontoa vastaan.. tai tässä tapauksessa kaksin. Kuten taannoisessa “Infinite Storm” leffassa, jossa Pam Bales pelastaa vuorelta tuntemattoman keskellä lumimyrskyä, myös tässä tullaan kaksin alas vuorelta. Tällä kertaa sinne vaan on päädytty lento-onnettomuuden kautta (Kun “Infinite Storm” :ssa oltiin vaan retkellä)
Leffassa kuitenkin pohjustetaan päähenkilö pitkään alussa, ja osin takautumin, ja tää tekee itse luonto-osuudesta mielenkiintoisemman, kun päähenkilön depressio ja itsemurhahakuisuus on kokoajan mukana.
Sophia Turner tekee hienon roolin pääosassa.
Katottava pätkä. Parmpi kuin “Infinite Storm” imo.
Ihminen vs luonto -selviytymisleffat ovat minulle erittäin mieluisia, joten tuo Survivekin kiinnostaa lähtökohtaisesti. Mitäs näitä kaikkia nyt mahtaa ollakaan, jos ajatellaan että leffassa ollaan sivistyksen ulkopuolella luonnon helmassa selviytymässä - ja se luonnon asettamista haasteista selviäminen on se pääpointti, mahdollisesti oikeiden eläinten kera (ei siis mitään sci-fi hirviöitä)?
Alive (vuoret)
All is Lost (meri)
Cast Away (autio saari)
The Edge (erämaa)
Everest (vuoret)
Frozen (ei se prinsessajuttu, vaan talvella hiihtohissiin jumiin jäämisestä kertova leffa)
The Grey (erämaa)
The Perfect Storm (meri)
The Revenant (erämaa)
Sanctum (luolat)
The Way Back (erämaa)
Muita, jotka liippaavat läheltä:
River Wild
- Tavallaan luonnossa selviämistä, mutta ihmiset ovat se suurin ongelma / haaste. Toki voihan sitä monen ylle listatunkin kanssa tietenkin pohtia, että missä määrin sama pätee niihin.
Deliverance
- Samat perustelut kuin ylemmällä jokileffalla. Banjolliset farkkuhaalari-ihmiset ovat päähahmojen ongelmien syy.
Into the Wild
- Osittain sivuaa aihetta, mutta suurin osa leffasta on muistikuvieni mukaan kuitenkin sivistyksessä heilumista, eli ei mahdu mukaan.
Titanic
- Tavallaanhan tämä on merelle sijoittuva selviytymisleffa, mutta pääpointti on autossa paneskelussa ja tissien piirtelyssä. Tai siis romanttisessa rakkaustarinassa, joka sattuu vain tapahtumaan Titanicilla.
Gravity + The Martian
- Sinällään "suhteellisen realistisia" selviytymistarinoita avaruudesta. Toki jälkimmäinen menee vielä tässä vaiheessa vähän sci-fin puolelle ja hankala ensimmäistäkään on ihan noiden muiden kanssa laskea mukaan.
Open Water
- Tämän leffan näkemisestä on aikaa sen verran, että en pysty sanomaan mitään sisällöstään, mutta taitaisi olla soppeli listaan lisättävä. Jawsit sitten menee jo vähän eri meininkeihin.
Vertical Limit
- En muista tästäkään, että onko kyse lähinnä vuorikiipeilystä vai liittyykö sinne jotain ammuskelumeininkejä ja muita.
Mahtavaa omistautumista. Noitten leffojen kattomiseen meni varmaan viikko kaks.
Miten vain pystyit katsomaan sen Armageddonin? Kaivostyöläinen koulutetaan astronautiksi sen sijaan että astronautille opetettaisi poran käyttö?
No ei siinä. Bruce on hyvä toimintasankari. Konnankoukkuja kahdelle.
Hudson Hawkin katsominen oli aikamoista tuskaa, mutta Armageddon nyt menee oikealla asenteella (sivuuttaen esimerkiksi sen, että miten realistiset ovat lähtöasetelmat) ihan ok. Liian pitkä tuo leffa kyllä on sisältöönsä nähden, alkaen tuntua puuduttavalta etenkin lopun asteroidi-sekoilujen aikaan.
Armageddon nyt on yleensäkin kuitenkin siis jossain määrin toiminut minulle aina. Sen sijaan seuraajansa Michael Bayn tuotannossa, Pearl Harbor, on sellainen, että en tiedä olenko koskaan jaksanut sitä edes katsoa loppuun asti. Tosin taitaa olla vähintään 15 vuotta aikaa viimeisestä yrityksestä, että pitäisi nyt joskus vielä kokeilla uudemman kerran. Muistikuvien ja yleisen käsityksen mukaan tuo kuitenkin vie ne Armageddonin huonot puolet potenssiin 2.
Tuon olinkin jo listannut siihen viestini alaosaan, että leffa sisältää luonnossa selviytymistä, mutta toisaalta ainakin puolet siitä on ns. normaalia draamaa sivistyksessä. Joten siltä osin ei ihan 100% mene siihen mitä haen.
Into the Wild osunee tähän aika hyvin.
Mutta erittäin nautinnollinen leffahan Into the Wild on. Löytyy hyllystä.
Linjatuomari
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- JYP
No niinpä näkyy, nyt kun kolmannen kerran tuon viestisi luen... Jotenkin hyppäsi silmät kahdella ensimmäisellä kerralla tuon rivin yli ja katsoin, ettet ollut listannut.
Ja joo eihän tuo tosiaan ihan pelkkää luonnossa selviytymistä ole.
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Listataan nyt sun listasta puuttuneita viimevuosien genren leffoja
Agains the ice (2022) historiallinen jäätiköllä
Arctic (2018) jäätiköllä
Adrift (2018) Merellä
The Vanishing (2018) 3 majakassa
Vuori välissämme (2017) kaksin vuorella
Wild - villi vaellus (2014) hieno vaellusleffa, toki muutakin porukkaa
All Is Lost (2013) yksin Merellä
Kon-Tiki (2012) useampi Merellä, myös muuta
Piin elämä (2012) yksin Merellä tiikerin kanssa
Erikoismainintana ja arvostelut löytyy ketjusta
The Boat (2018), maltalainen yksin merellä mysteerileffa
Styx (2018), saksalainen yksinpurjehdusdraama. Erinomainen genreleffa
Leave No Trace (2018), Isä ja tytär elää yhteiskunnan ulkopuolella mettässä ja heidät löydetään (eli draamaa myös muualla kun mettässä)
Kiitokset! Piti kasata IMDb-lista, jota rupeaa sitten käymään läpi, kunhan löytyy leffat suoratoistopalveluista. Näistä kaikki muut paitsi All is Lost ja Life of Pi ovat näkemättä ja suurimmasta osasta en ole koskaan kuullutkaan.
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Näistä pitävälle täytyy tietysti suositella Historychanelin realityä "Alone"... Mutta ei ole näemmä jaossa suomalaisten palveluissa tällähetkellä... mää kun ymmärsin, että Hulu tulis Disneyn kautta nähtäville... onko pakko lainata kesän uus 9 kausi amerikanserkulta prkl.
Mutta siis yksinluontoavastaan diggareille erinomanen sarja (joo tvsarjaketjun kamaa,mutta aiheyhteys tässä)
Jotain:
- Jeremiah Johnson (Silmä silmästä, 1972)
- Never Cry Wolf - Kun sudet ulvovat (1983)
- Dersu Uzala (1975)
- Lifeboat (1944)
- Letter Never Sent - Älä odota kirjettä (1960)
- Walkabout - Erämaan vangit (1971)
- Jungle (2017)
- The Trap (1966)
- Sands of the Kalahari (1965)
- Aguirre the Wrath of God (1972)
- Alpha (2018)
- Rabbit-Proof Fence (2002)
- Abandon Ship (1957)
- The Flight of the Phoenix (1965)
- Operaatio Rescue Dawn (2006)
- The Naked Prey (1966)
- Selviytyminen - The Impossible (2012)... tavallaan
- The Snow Walker (2003)
- Pako Siperiasta (2001)
- Man in the Wilderness (1971)
- Tracks (2013)
- Backcountry (2014)
- Wild (2014)
- Black Robe - Musta kaapu (1991)
- Mountains of the Moon - Kaukaiset vuoret (1990)
- The White Dawn (1974)
- Kamppailu merta vastaan - In the Heart of the Sea (2015)
'This Is Spinal Tap' sequel set for release 40 years after original
'Spinal Tap II', a direct sequel to legendary rock mockumentary 'This Is Spinal Tap', has been announced for release in 2024.
www.nme.com
Spinal Tap saa jatkoa vuonna 2024.
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Olipas elokuva. Absurdi, tyhmä, älykäs, järjetön... elokuvan aikana tuli välillä hihiteltyä itsekseen, naurettua, pyöriteltyä päätään, mietittyä maailman merkitystä ja.. no kaikkea.
Leffakokemus, jollasta en ihan heti muista. Taisin yhtä häkeltynyt ja hämilläni olla viimeksi kun katsoin ”Being John Malkovich” leffan.
Ideoita on piljoona, action ideoita on käsittämättömän paljon ja niitä absurdemipakin ideoita on oikeasti sitten toteutettu käytännössä…
Pohjatarinan esiintuominen ja koko asetelman symboliikka.. Michelle Yeoh.. loistava näyttelijä
”nakkisormet” saa vähän uuden visuaalisen ilmeen aivoissa ja todella, bageleiden sisään voi kätkeä mitä tahansa…
Voiko tätä sanoa mestariteokseksi? Ei ja voi, hämmentävä
Joko on Top Gun 2 katsottu? Oli hyvä moderni ja viimeisen päälle hiottu pop-elokuva.
Erittäin kiehtova on tuo kahden elokuvan tyylillinen ero. Alkuperäinen on Fantelmeyerin syntikan täyttämä hikinen, rosoinen ja näpsäkän dialogin (He lost his edge) täyttämä 80-luvun asenteen, sekä nuoruuden kuolemattomuuden kapsuloiva elokuva. Tiistaina kun katsoin ekaa kertaa koskaan alkuperäisen alusta loppuun, niin hieman oli fokus hukassa noissa tylsissä toimintakohtauksissa, joissa ei hahmottanut mitä tapahtuu.
Uusi on heittämällä parempi elokuvana kaikin puolin, mutta siltikin katsoisin ennemmin alkuperäisen, vaikka se on huonompi elokuva. Jännä homma sinänsä.
Erittäin kiehtova on tuo kahden elokuvan tyylillinen ero. Alkuperäinen on Fantelmeyerin syntikan täyttämä hikinen, rosoinen ja näpsäkän dialogin (He lost his edge) täyttämä 80-luvun asenteen, sekä nuoruuden kuolemattomuuden kapsuloiva elokuva. Tiistaina kun katsoin ekaa kertaa koskaan alkuperäisen alusta loppuun, niin hieman oli fokus hukassa noissa tylsissä toimintakohtauksissa, joissa ei hahmottanut mitä tapahtuu.
Uusi on heittämällä parempi elokuvana kaikin puolin, mutta siltikin katsoisin ennemmin alkuperäisen, vaikka se on huonompi elokuva. Jännä homma sinänsä.
Viimeksi muokattu:
Kävin eilen katsomassa. Todella huolellisesti tehty elokuva, joka teki periaatteessa kaiken oikein.
Minusta Cruise toimii jopa paremmin tuollaisena vanhana kettuna, joka joutuu ansaitsemaan kannuksensa. Kemia Connollyn kanssa toimi myös hyvin.
Ei tämä toki mitään veret seisauttavaa draamaa tarjonnut, vaan juonenkäänteet näki ennalta hyvissä ajoin. Toisaalta se oli myös tavallaan leffan vahvuus, sillä juoni ratkaisi itse itsensä, jolloin katsoja ehti nauttimaan visuaalisesta tykityksestä ja vangitsevasta tunnelmasta.
8/10, todella vahva jatko-osa.
Ensimmäinen virallinen kuva uudesta Indiana Jones -leffasta julkaistu. On jo kuvattu, nyt jälkituotannossa. Tulee ensi-iltaan 30.6.2023. Elokuvan nimeä ja tarinaa ei ole vielä julkaistu.
Ainakin ensimmäinen kuva huokuu Indiana Jonesia.
Ainakin ensimmäinen kuva huokuu Indiana Jonesia.
Liitteet
Viimeksi muokattu:
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy