Elokuvan alussa päähenkilö Laura muuttaa miehensä Carlosin ja poikansa Simonin kanssa jumalan selän takana sijaitsevaan hylättyyn orpokotiin, jossa hän itse vietti aikoinaan lapsuutensa. Tarkoitus olisi käynnistää orpokodin toiminta uudelleen ja tarjota palveluja etenkin kehitysvammaisille lapsille, mutta pariskunnan oman pojan hämäräperäinen käytös iskee kapuloita rattaisiin. Ensin Simon väittää näkevänsä kuolleita lapsia ja sitten hän itse katoaa kuin maan nielemänä. Tämän jälkeen Laurastakin alkaa enenevässä määrin tuntua siltä, että talossa kummittelee. Asetelma ei siis ole mitenkään persoonallisuudella pilattu. Syrjäinen kummituskartano ja omituisesti käyttäytyvä lapsi kun ovat kuuluneet aika monen muunkin kauhupätkän ideavalikoimaan.
Orpokodissa lähdetään silti rakentamaan pelottavaa tunnelmaa tehokkaasti. Kauhuelementit ovat juuri sopivan hienovaraisia tuntuakseen uskottavilta. Simon väittää keskustelleensa salaperäisen pojan kanssa rannikkoluolassa, mutta Lauran saapuessa siellä ei näy enää ketään – vain syvemmälle luolaan johtavat jalanjäljet. Kotimatkalla Simon heittelee tienvarteen simpukankuoria opastukseksi tuolle mielikuvitusystävälleen ja myöhemmin sinä päivänä Laura löytää perheen kotitalon portailta simpukankuorikeon. Simonin maitohampaiden säilytyspaikkana toimineeseen rasiaan taas ilmestyy hampien tilalle aimo kasa hiekkaa. Ehkä Simon itse lavasti jalanjäljet, toimitti simpukankuoret portaille ja sirotteli hiekanjyvät hammasrasiaan, mutta... entä jos? Dialogikin antaa viitteitä tulevista kauheuksista. Simon muun muassa kertoo kuulleensa näkymättömältä ystävältään kuolevansa pian. Tuo hyytävä ennustus rakentaa pelottavuutta yhtä tehokkaasti kuin Manaajan "You will all die" - ja Hohdon "You would not hurt mom and me, wouldn't you" -lausahdukset aikoinaan. Kaiken kaikkiaan Orpokodin alkua katsoessa tulee sellainen olo, että jokin on kammottavalla tavalla pielessä ja jotakin kammottavaa tulee kohta tapahtumaan, mutta ei tarkkaan tiedetä, mikä mahdollisesti olisi pielessä ja mitä tulisi tapahtumaan. Aito uhkaavuuden tuntu onnistutaan saavuttamaan.
Elokuvan kliimaksi koetaan Simonin kadotessa varsin hämäräperäisissä olosuhteissa. Ensin Lauran ja Simonin välille sukeutuu suukopu kesken orpokodin aukeamisen kunniaksi järjestettyjen iloisten naamiaisten. Lauran etsiskellessä poikaansa yläkerrasta jostakin ilmestyy pahaenteinen ja äänetön naamaripäinen lapsi, joka tyrkkää Lauran väkivalloin kylppäriin ja pamauttaa oven kiinni. Sen jälkeen lapsesta tai Simonista (kenties he olivat sama henkilö) ei näy vilaustakaan. Laura ryntäilee pihalla paniikissa ja on jopa vähällä hukkua itse nousuveteen, kun hän on näkevinään siellä edellä mainitussa rannikkoluolassa pojan hahmon ja ryntää kuohuvan meren syleilyyn tätä pelastamaan. Äidin huoli hävinneestä pojastaan on käsin kosketeltavissa. Aito ahdistavuuden tuntu onnistutaan saavuttamaan.
Simonin katoamisen jälkeen tunnelma ikään kuin hajoaa. Leffan loppupuoliskolla esiintyy turhan paljon pelkkää epämääräistä kartanossa haahuilua kuvaavia jaksoja – Laura vain etsiskelee jotakin tai laittaa paikkoja kuntoon, eikä mitään varsinaisesti tapahdu. Etenkin noiden tylsimpien osuuksien aikana mielenkiintoni rakoili sen verran paljon, että olin vähällä nukahtaa (toki myöhäisellä katseluajankohdallakin saattoi olla osuutta asiaan). Pelottavuuttakin yritetään toki tavoitella, mutta jotenkin puolivillaisesti. Laura tuo kyllä dialogissa ilmi kokemuksiaan talossa tapahtuneista kummitteluista, mutta katsojalle asti mitään aavetalon fiilistä ei välity. Säikyttelykohtia on jonkin verran, mutta elokuvan tässä vaiheessa ne ovat jopa liiankin hienovaraisia. Jos vaikkapa karuselli pyörii pihalla, ulko-ovi paiskautuu kiinni, ikkuna räsähtää lattialle tai jostakin päin taloa kantautuu kolinaa, niin kyllä sellainen tuo ainakin minun mieleeni ensisijaisesti ihan vain tavallista rajumman tuulenpuuskan. Mikään ei viittaa inhimillisen tai yliluonnollisen olennon aiheuttaneen nuo ilmiöt. Tehokkaampaa uhkakuvien luomista oli yritetty kohtauksessa, jossa Laura puhui miehelleen sängyssä ja ovenkahva painui yhtäkkiä alas, mutta itse ainakin arvasin heti miehen vain luikahtaneen huomaamatta vessareissulle, joten tuokaan tapaus ei onnistunut pelästyttämään minua. Muutama visuaalinen säikytyskohtakin on saatu mukaan – ainakin Benigna-nimisen naisen ruhjoutuminen auton alle ja Thomas-nimisen pojan epämuodostuneet kasvot – mutta ne taas näyttivät hieman liian epärealistisilta pelottaakseen oikeasti. Elokuvan puolenvälin jälkeen nähty manauskohtaus sen sijaan edusti ehkäpä Simonin katoamisen jälkeisen ajan pelottavinta antia. Tai ei sekään varsinaisesti pelottava ollut, mutta aito painostavuuden tuntu onnistuttiin saavuttamaan.
Leffan lopussa päästäänkin sitten kunnolla kummittelun makuun aavelasten paljastaessa viimein olemuksensa Lauralle. Mitenkään pelottavaa tuokaan ei tosin ollut, sillä Laura oli nimenomaan yrittänyt jo pitkään päästä tekemisiin noiden pienten elävien kuolleiden kanssa, eli katsojakin oli lähinnä vain iloinen hänen onnistuttuaan kaiken väännön jälkeen. Eivätkä nuo lapset tosiaankaan näyttäneet mitenkään pelottavilta. Ihan suloisia olivat. Kunpa jollain heistä olisi ollut vaikkapa ruhjoutunut naama tai jotakin. Muutoin loppu oli kyllä onnistunut – ainakin se kosketti – mutta ei vain tippaakaan karmiva.
Juonellisesti elokuva oli varsin simppeli. Kyllähän tuo tällaisenakin toimi, mutta olisin kieltämättä paikoitellen kaivannut vähän enemmän koukeroita. Lastenkodissa oli muinoin tapahtunut tahaton verityö, kun Benigna-työntekijän epämuodostunut Thomas-poika oli hukkunut rannikkoluolaan muiden lasten houkuteltua hänet sinne nousuveden aikana. Myöhemmin oli tapahtunut tahallinenkin tappotyö, kun Benigna oli myrkyttänyt koko lapsikatraan kostaakseen oman poikansa kuoleman. Taustatarina oli siis tämä, mutta myöhempi tapahtumainkulku on ihan itse kunkin oman tulkinnan varassa. Joko Simon katosi omia aikojaan talon kellariin ja kuoli siellä nälkään, tai sitten hän liittyi Thomasin ja muiden lasten kummituskatraaseen. Joko Laura oli erityisherkkä näkemään aaveita tai sitten hän oli hullu. Yksinkertaista mutta nerokasta. Realistisuuden tuntu säilytetään, kun kaikki koetut paranormaalit ilmiöt voisivat olla myös luonnollisin syin selitettävissä.
Olen kuullut Orpokodin juonta nimitettävän myös loogiseksi, mutta minun mielestäni se ei kaikilta osin ollut. Tuntui järjettömältä, että orpokodin asukkien katoaminen oli jotenkin kummasti onnistuttu painamaan villasella, tai mahdollisesti sitä ei ollut edes huomattu – joka tapauksessa Benigna oli päässyt murhatöistään kuin koira veräjästä. Koko juttu selvisi vasta vuosia myöhemmin Lauran löytäessä sattumoisin pienen kalmistosarjan talonsa perukoilta. En myöskään tajunnut, miksi Thomas-kummitus ja reaalimaailman Benigna olivat molemmat Lauran Simon-pojan perässä. Eihän Lauralla tai etenkään hänen pojallaan ollut mitään tekemistä Thomasin hukkumisen kanssa (Simonhan ei ollut tapaturman aikoihin vielä edes syntynyt), joten kostomotiivista ei ainakaan voinut olla kyse. Manausta yrittänyt yrittänyt meedio myös sanoi Lauralle jotakin sen suuntaista, että poikkeuksellisia arpia kantavat henkilöt ovat yleensä tavallista herkempiä aistimaan henkimaailman asioita. Missään vaiheessa ei vain selvinnyt, mitä arpia Lauralla tai Simonilla sitten oli – heillä molemmilla kun oli selvästikin normaalia herkemmät tuntosarvet yliluonnollisuksien suhteen. Juonen rakentamiseenkin olisi pitänyt kohdistaa vähän enemmän paukkuja, ettei moisia aukkoja olisi jäänyt.
Parasta leffassa oli, että visuaalisessa ja auditiivisessa mielessä se oli varsin komeaa nähtävää ja kuultavaa. Maisemat hellivät silmiä ja
Fernando Velázquezin säveltämä soundtrack korvia. Huonointa leffassa oli – kauhuelementtien ja juonen puutteiden ohella – hahmojen ja näyttelijänsuoritusten onttous. En toki väitä, että vaikkapa Serranon perheestäkin tuttu Belén Rueda olisi huono näyttelijä, mutta tuosta espanjanmolotuksesta ei oikein tahdo erottaa mitään äänensävyjä.
Ei tämä nyt kuitenkaan huono ollut. Ehkä elokuva olisi toiminut paremmin hieman pidempänä. Nyt kesto taisi olla luokkaa 1 h 40 min, eli olisihan tuohon voinut kevyestikin vaikkapa puoli tuntia tuutata perään. Tällöin juoneen olisi voinut panostaa enemmän ja pelottelukohtausten määrääkin olisi voinut lisätä. Viimeksi mainittujen laatuakin olisi samassa syssyssä voinut muokata hieman raflaavammaksi. Vaikka pidänkin hienovaraisesta psykologisesta kauhusta enemmän kuin jump scareista, väkivallasta, verellämässäilystä tai mistään visualisista ällötyksistä, tämä leffa oli loppujen lopuksi kyllä turhankin kesy. Vain ajoittain tunnelma oli uhkaava, ahdistava tai painostava, mutta enimmäkseen vain koskettava. Ehkä tämä olikin enemmän draamaa kuin kauhua. Sellaisena kyllä toimivaa, mutta ei sitä mitä tältä katselukokemukselta hain. Sääli.
Eli ei kuulu kyllä enää suosikkikauhuleffojeni listalle.
