Jatkoajan leffakerho

  • 2 294 457
  • 11 922

ChosenTwo

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomalaiset NHL:ssä
Bruce Willisin sairauteen / eläköitymiseen liittyvät uutiset tulivat julki 30.3, jonka jälkeen listailin tänne oitis pientä rankingia Bruce-leffojen paremmuudesta. Näin 40 päivää myöhemmin pitää vähän päivitellä rankingia. Uutisten jälkeen olen nimittäin katsonut 24 Bruce-leffaa; joitain mitä en ole aiemmin nähnytkään ja suurimman osan muistin virkistykseksi. Mahdollisesti lähti vähän käsistä tämä perehtyminen aiheeseen, mutta tulipa kahlattua aika kattavasti yhden näyttelijän filmografia läpi.

1. Die Hard with a Vengeance (1995)
2. Pulp Fiction (1994)
3. Die Hard (1988)
4. Die Hard 2 (1990)
5. Sin City (2005)
6. The Sixth Sense (1999)
7. The Fifth Element (1997)
8. Planet Terror (2007)*
9. Hostage (2005)
10. Lucky Number Slevin (2006)
11. The Expendables 2 (2012)*
12. Striking Distance (1993)
13. Looper (2012)
14. Motherless Brooklyn (2019)*
15. Sin City: A Dame to Kill For (2014)*
16. Surrogates (2009)
17. The Last Boy Scout (1991)
18. 12 Monkeys (1995)
19. Unbreakable (2000)
20. Alpha Dog (2006)*
21. Live Free or Die Hard (2007)
22. Tears of the Sun (2003)
23. The Jackal (1997)
24. Armageddon (1998)
25. Billy Bathgate (1991)*
26. Hart's War (2002)
27. 16 Blocks (2006)
28. RED (2010)
29. Mercury Rising (1998)
30. Death Wish (2018)
31. Glass (2019)
32. RED 2 (2013)
33. The Siege (1998)
34. A Good Day to Die Hard (2013)
35. Perfect Stranger (2007)
36. Marauders (2016)*
37. Last Man Standing (1996)
38. Hudson Hawk (1991)

*Brucella on vain pieni rooli, mutta rooli kuitenkin. The Expendables (2010) & Split (2016) tyyliset miniroolit / cameot, jotka listataan IMDb:ssäkin "uncredited", olen jättänyt pois listalta. Toki Sin City: A Dame to Kill For nyt ei ruutuajaltaan taida olla The Expendables -visiittiä kummoisempi.
Joitain huomioita:
- Kävin projektin alkajaisiksi Brucen IMDb-filmografian läpi ja listasin kaikki elokuvat jotka ovat entuudestaan minulle jotenkin tuttuja, tai jotka IMDb-arvosanansa perusteella olisivat tarkistamisen arvoisia. Komediat olen jättänyt paria tapausta lukuunottamatta väliin, sillä en ole tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta niistä kiinnostunut.
- Perustelin jo aiemminkin tänne, että Die Hard 3 tulee olemaan minulle aina paras Brucen leffa, johtuen omasta nostalgia-siteestä kyseiseen elokuvaan ja yleensäkin siitä, että tuosta löytyy kaikki, mitä toimintaleffalta voi mieltymyksilläni vaatia.
- Katselin Hostagen pitkästä aikaa sillä lähtöajatuksella, että ei kai se nyt niin hyvä ole mitä muistelin. No kylläpä se muuten edelleen osuu makuhermooni. Toki kuten yleensäkin monen leffan kohdalla, niin muutaman sijan vaihtelu sinne tai tänne riippuu helposti päivän fiiliksestä.
- Striking Distance, vanha kunnon Jokikyttä, pääsi yllättämään tuoreimmalla katselukerralla. Ehkä sattui olemaan hyvä fiilis kun katselin, mutta erittäin viihdyttävää menoa 90-luvun toiminnasta pitävälle.
- Surrogates oli vain etäisesti nimenä tuttu, kun ryhdyin sitä katsomaan. Kyseessähän olikin ihan ison budjetin viihdyttävää sci-fiä. Omat heikkoutensa siinä oli, mutta positiivinen yllätys.
- Suuresti arvostettu 12 Monkeys ei edelleenkään minuun iske niin kovaa mitä moneen muuhun. Ei kyseessä todellakaan ole huono elokuva, mutta jotenkin en vain ole niin kova fani, mitä tulee leffan yleiseen tunnelmaan ja ilmeeseen. Ja se helvetin haitariteemabiisi tökkii. Tiedostan kyllä, että 12 apinaa on elokuvallisilta ansioiltaan, taideteoksena, parempi kuin vaikka Jokikyttä. Mutta koska Jokikyttä aiheuttaa minulle enemmän mielihyvää, niin ranking määräytyy tämän perusteella.
- Yllätyksistä puhuttaessa pitää mainita myös Billy Bathgate. Minulla ei ollut mitään hajua tuollaisesta leffasta ja en ollut listannut sitä edes katselulistalleni. Mutta kun tuo sitten ilmestyi sattumalta Disney Plussaan, niin otin sen mukaan projektiin. Ihan viihdyttävä gangsterieepos, jonka nimekkäimpiin näyttelijöihin kuuluvat Brucen lisäksi Dustin Hoffman, Steve Buscemi ja Nicole Kidman. 5.9 IMDb:ssä on kyllä selkeästi alakanttiin.
- A Good Day to Die Hardista on pakko todeta, että sinällään se voisi olla viihdyttävä perinteisen kaavan toiminta, mutta ohjaus/kuvaus/leikkaus tökkii. Leffassa on esimerkiksi varsin hienoilla efekteillä toteutettu takaa-ajo-kohtaus, joka onnistutaan valitettavasti tunaroimaan sillä, että tapahtumat kuvataan tärisevällä kameralla noin sentin päästä kohdetta ja kuvakulma vaihtuu kerran sekuntiin. Liian AD/HD menoa.
- Last Man Standingia en ollut aiemmin nähnyt, mutta olin kuullut siitä kehuja monelta kaverilta. Odotuksiin nähden suuri pettymys. Yojimbo / A Fistful of Dollars remake, jossa oikein yksikään hahmo ei kohtaloineen kiinnosta pätkän vertaa.
- Kuten mainitsin; en ole yleensä komedioista kiinnostunut. Ajattelin kuitenkin, että pitääpä nyt tällaiseen Bruce-maratoniin sisällyttää myös Hudson Hawk, kun en ole tuota koskaan nähnyt ja se on tietyssä mielessä kuuluisa leffa. No olipahan muuten huono elokuva. Kerran naurahdin, eräälle täysin kontekstista irralliselle heitolle. Ja James Coburn onnistui jotenkin tekemään omista kohtauksistaan toimivia. Muuten sai olla aika vaivautuneessa tilassa. Bruce on mahtava siinä perinteisessä "ärsyyntynyt ja krapulainen" -roolissaan, josta saa huikeaa komediaa esimerkiksi Die Hard 3:n kohdalla, kun kemia toimii vielä vastanäyttelijän (Samuel L. Jackson) kanssa. Mutta tällainen naamanvääntelykomedia... Ei nyt oikein lähtenyt. Toki elokuvan yleisellä toteutuksella ei siinä olisi tainnut lähteä kenelläkään muullakaan.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Survive



Jälleen näitä yksin luontoa vastaan.. tai tässä tapauksessa kaksin. Kuten taannoisessa “Infinite Storm” leffassa, jossa Pam Bales pelastaa vuorelta tuntemattoman keskellä lumimyrskyä, myös tässä tullaan kaksin alas vuorelta. Tällä kertaa sinne vaan on päädytty lento-onnettomuuden kautta (Kun “Infinite Storm” :ssa oltiin vaan retkellä)

Leffassa kuitenkin pohjustetaan päähenkilö pitkään alussa, ja osin takautumin, ja tää tekee itse luonto-osuudesta mielenkiintoisemman, kun päähenkilön depressio ja itsemurhahakuisuus on kokoajan mukana.

Sophia Turner tekee hienon roolin pääosassa.

Katottava pätkä. Parmpi kuin “Infinite Storm” imo.
 

ChosenTwo

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomalaiset NHL:ssä
Survive

Jälleen näitä yksin luontoa vastaan.. tai tässä tapauksessa kaksin. Kuten taannoisessa “Infinite Storm” leffassa, jossa Pam Bales pelastaa vuorelta tuntemattoman keskellä lumimyrskyä, myös tässä tullaan kaksin alas vuorelta. Tällä kertaa sinne vaan on päädytty lento-onnettomuuden kautta (Kun “Infinite Storm” :ssa oltiin vaan retkellä)
Ihminen vs luonto -selviytymisleffat ovat minulle erittäin mieluisia, joten tuo Survivekin kiinnostaa lähtökohtaisesti. Mitäs näitä kaikkia nyt mahtaa ollakaan, jos ajatellaan että leffassa ollaan sivistyksen ulkopuolella luonnon helmassa selviytymässä - ja se luonnon asettamista haasteista selviäminen on se pääpointti, mahdollisesti oikeiden eläinten kera (ei siis mitään sci-fi hirviöitä)?

Alive (vuoret)
All is Lost (meri)
Cast Away (autio saari)
The Edge (erämaa)
Everest (vuoret)
Frozen (ei se prinsessajuttu, vaan talvella hiihtohissiin jumiin jäämisestä kertova leffa)
The Grey (erämaa)
The Perfect Storm (meri)
The Revenant (erämaa)
Sanctum (luolat)
The Way Back (erämaa)

Muita, jotka liippaavat läheltä:

River Wild
- Tavallaan luonnossa selviämistä, mutta ihmiset ovat se suurin ongelma / haaste. Toki voihan sitä monen ylle listatunkin kanssa tietenkin pohtia, että missä määrin sama pätee niihin.
Deliverance
- Samat perustelut kuin ylemmällä jokileffalla. Banjolliset farkkuhaalari-ihmiset ovat päähahmojen ongelmien syy.
Into the Wild
- Osittain sivuaa aihetta, mutta suurin osa leffasta on muistikuvieni mukaan kuitenkin sivistyksessä heilumista, eli ei mahdu mukaan.
Titanic
- Tavallaanhan tämä on merelle sijoittuva selviytymisleffa, mutta pääpointti on autossa paneskelussa ja tissien piirtelyssä. Tai siis romanttisessa rakkaustarinassa, joka sattuu vain tapahtumaan Titanicilla.
Gravity + The Martian
- Sinällään "suhteellisen realistisia" selviytymistarinoita avaruudesta. Toki jälkimmäinen menee vielä tässä vaiheessa vähän sci-fin puolelle ja hankala ensimmäistäkään on ihan noiden muiden kanssa laskea mukaan.
Open Water
- Tämän leffan näkemisestä on aikaa sen verran, että en pysty sanomaan mitään sisällöstään, mutta taitaisi olla soppeli listaan lisättävä. Jawsit sitten menee jo vähän eri meininkeihin.
Vertical Limit
- En muista tästäkään, että onko kyse lähinnä vuorikiipeilystä vai liittyykö sinne jotain ammuskelumeininkejä ja muita.
 

Linjatuomari

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP
Ihminen vs luonto -selviytymisleffat ovat minulle erittäin mieluisia, joten tuo Survivekin kiinnostaa lähtökohtaisesti. Mitäs näitä kaikkia nyt mahtaa ollakaan, jos ajatellaan että leffassa ollaan sivistyksen ulkopuolella luonnon helmassa selviytymässä - ja se luonnon asettamista haasteista selviäminen on se pääpointti, mahdollisesti oikeiden eläinten kera (ei siis mitään sci-fi hirviöitä)?

Into the Wild osunee tähän aika hyvin.
 

ChosenTwo

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomalaiset NHL:ssä
Miten vain pystyit katsomaan sen Armageddonin? Kaivostyöläinen koulutetaan astronautiksi sen sijaan että astronautille opetettaisi poran käyttö?
Hudson Hawkin katsominen oli aikamoista tuskaa, mutta Armageddon nyt menee oikealla asenteella (sivuuttaen esimerkiksi sen, että miten realistiset ovat lähtöasetelmat) ihan ok. Liian pitkä tuo leffa kyllä on sisältöönsä nähden, alkaen tuntua puuduttavalta etenkin lopun asteroidi-sekoilujen aikaan.

Armageddon nyt on yleensäkin kuitenkin siis jossain määrin toiminut minulle aina. Sen sijaan seuraajansa Michael Bayn tuotannossa, Pearl Harbor, on sellainen, että en tiedä olenko koskaan jaksanut sitä edes katsoa loppuun asti. Tosin taitaa olla vähintään 15 vuotta aikaa viimeisestä yrityksestä, että pitäisi nyt joskus vielä kokeilla uudemman kerran. Muistikuvien ja yleisen käsityksen mukaan tuo kuitenkin vie ne Armageddonin huonot puolet potenssiin 2.
 

ChosenTwo

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomalaiset NHL:ssä

Linjatuomari

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP
Tuon olinkin jo listannut siihen viestini alaosaan, että leffa sisältää luonnossa selviytymistä, mutta toisaalta ainakin puolet siitä on ns. normaalia draamaa sivistyksessä. Joten siltä osin ei ihan 100% mene siihen mitä haen.

Mutta erittäin nautinnollinen leffahan Into the Wild on. Löytyy hyllystä.
No niinpä näkyy, nyt kun kolmannen kerran tuon viestisi luen... Jotenkin hyppäsi silmät kahdella ensimmäisellä kerralla tuon rivin yli ja katsoin, ettet ollut listannut.

Ja joo eihän tuo tosiaan ihan pelkkää luonnossa selviytymistä ole.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Tuon olinkin jo listannut siihen viestini alaosaan, että leffa sisältää luonnossa selviytymistä, mutta toisaalta ainakin puolet siitä on ns. normaalia draamaa sivistyksessä. Joten siltä osin ei ihan 100% mene siihen mitä haen.

Listataan nyt sun listasta puuttuneita viimevuosien genren leffoja

Agains the ice (2022) historiallinen jäätiköllä
Arctic (2018) jäätiköllä
Adrift (2018) Merellä
The Vanishing (2018) 3 majakassa
Vuori välissämme (2017) kaksin vuorella
Wild - villi vaellus (2014) hieno vaellusleffa, toki muutakin porukkaa
All Is Lost (2013) yksin Merellä
Kon-Tiki (2012) useampi Merellä, myös muuta
Piin elämä (2012) yksin Merellä tiikerin kanssa

Erikoismainintana ja arvostelut löytyy ketjusta
The Boat (2018), maltalainen yksin merellä mysteerileffa
Styx (2018), saksalainen yksinpurjehdusdraama. Erinomainen genreleffa
Leave No Trace (2018), Isä ja tytär elää yhteiskunnan ulkopuolella mettässä ja heidät löydetään (eli draamaa myös muualla kun mettässä)
 

ChosenTwo

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomalaiset NHL:ssä
Listataan nyt sun listasta puuttuneita viimevuosien genren leffoja

Agains the ice (2022) historiallinen jäätiköllä
Arctic (2018) jäätiköllä
Adrift (2018) Merellä
The Vanishing (2018) 3 majakassa
Vuori välissämme (2017) kaksin vuorella
Wild - villi vaellus (2014) hieno vaellusleffa, toki muutakin porukkaa
All Is Lost (2013) yksin Merellä
Kon-Tiki (2012) useampi Merellä, myös muuta
Piin elämä (2012) yksin Merellä tiikerin kanssa

Erikoismainintana ja arvostelut löytyy ketjusta
The Boat (2018), maltalainen yksin merellä mysteerileffa
Styx (2018), saksalainen yksinpurjehdusdraama. Erinomainen genreleffa
Leave No Trace (2018), Isä ja tytär elää yhteiskunnan ulkopuolella mettässä ja heidät löydetään (eli draamaa myös muualla kun mettässä)
Kiitokset! Piti kasata IMDb-lista, jota rupeaa sitten käymään läpi, kunhan löytyy leffat suoratoistopalveluista. Näistä kaikki muut paitsi All is Lost ja Life of Pi ovat näkemättä ja suurimmasta osasta en ole koskaan kuullutkaan.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Kiitokset! Piti kasata IMDb-lista, jota rupeaa sitten käymään läpi, kunhan löytyy leffat suoratoistopalveluista. Näistä kaikki muut paitsi All is Lost ja Life of Pi ovat näkemättä ja suurimmasta osasta en ole koskaan kuullutkaan.

Näistä pitävälle täytyy tietysti suositella Historychanelin realityä "Alone"... Mutta ei ole näemmä jaossa suomalaisten palveluissa tällähetkellä... mää kun ymmärsin, että Hulu tulis Disneyn kautta nähtäville... onko pakko lainata kesän uus 9 kausi amerikanserkulta prkl.

Mutta siis yksinluontoavastaan diggareille erinomanen sarja (joo tvsarjaketjun kamaa,mutta aiheyhteys tässä)
 

Buster

Jäsen
Ihminen vs luonto -selviytymisleffat ovat minulle erittäin mieluisia, joten tuo Survivekin kiinnostaa lähtökohtaisesti. Mitäs näitä kaikkia nyt mahtaa ollakaan, jos ajatellaan että leffassa ollaan sivistyksen ulkopuolella luonnon helmassa selviytymässä - ja se luonnon asettamista haasteista selviäminen on se pääpointti, mahdollisesti oikeiden eläinten kera (ei siis mitään sci-fi hirviöitä)?
Jotain:

- Jeremiah Johnson (Silmä silmästä, 1972)
- Never Cry Wolf - Kun sudet ulvovat (1983)
- Dersu Uzala (1975)
- Lifeboat (1944)
- Letter Never Sent - Älä odota kirjettä (1960)
- Walkabout - Erämaan vangit (1971)
- Jungle (2017)
- The Trap (1966)
- Sands of the Kalahari (1965)
- Aguirre the Wrath of God (1972)
- Alpha (2018)
- Rabbit-Proof Fence (2002)
- Abandon Ship (1957)
- The Flight of the Phoenix (1965)
- Operaatio Rescue Dawn (2006)
- The Naked Prey (1966)
- Selviytyminen - The Impossible (2012)... tavallaan
- The Snow Walker (2003)
- Pako Siperiasta (2001)
- Man in the Wilderness (1971)
- Tracks (2013)
- Backcountry (2014)
- Wild (2014)
- Black Robe - Musta kaapu (1991)
- Mountains of the Moon - Kaukaiset vuoret (1990)
- The White Dawn (1974)
- Kamppailu merta vastaan - In the Heart of the Sea (2015)
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Everything Everywhere All At Once. Jätti sanattomaksi. Henkeäsalpaava, hemmetin hauska, koskettava, ajatuksia herättävä, järjetön ja ennennäkemätön.

Olipas elokuva. Absurdi, tyhmä, älykäs, järjetön... elokuvan aikana tuli välillä hihiteltyä itsekseen, naurettua, pyöriteltyä päätään, mietittyä maailman merkitystä ja.. no kaikkea.

Leffakokemus, jollasta en ihan heti muista. Taisin yhtä häkeltynyt ja hämilläni olla viimeksi kun katsoin ”Being John Malkovich” leffan.

Ideoita on piljoona, action ideoita on käsittämättömän paljon ja niitä absurdemipakin ideoita on oikeasti sitten toteutettu käytännössä…

Pohjatarinan esiintuominen ja koko asetelman symboliikka.. Michelle Yeoh.. loistava näyttelijä

”nakkisormet” saa vähän uuden visuaalisen ilmeen aivoissa ja todella, bageleiden sisään voi kätkeä mitä tahansa…

Voiko tätä sanoa mestariteokseksi? Ei ja voi, hämmentävä
 

Buster

Jäsen
Joko on Top Gun 2 katsottu? Oli hyvä moderni ja viimeisen päälle hiottu pop-elokuva.

Erittäin kiehtova on tuo kahden elokuvan tyylillinen ero. Alkuperäinen on Fantelmeyerin syntikan täyttämä hikinen, rosoinen ja näpsäkän dialogin (He lost his edge) täyttämä 80-luvun asenteen, sekä nuoruuden kuolemattomuuden kapsuloiva elokuva. Tiistaina kun katsoin ekaa kertaa koskaan alkuperäisen alusta loppuun, niin hieman oli fokus hukassa noissa tylsissä toimintakohtauksissa, joissa ei hahmottanut mitä tapahtuu.

Uusi on heittämällä parempi elokuvana kaikin puolin, mutta siltikin katsoisin ennemmin alkuperäisen, vaikka se on huonompi elokuva. Jännä homma sinänsä.
 
Viimeksi muokattu:

Walrus21

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko
Joko on Top Gun 2 katsottu? Oli hyvä moderni ja viimeisen päälle hiottu pop-elokuva.

Erittäin kiehtova on tuo kahden elokuvan tyylillinen ero. Alkuperäinen on Fantelmeyerin syntikan täyttämä hikinen, rosoinen ja näpsäkän dialogin (He lost his edge) täyttämä 80-luvun asenteen, sekä nuoruuden kuolemattomuuden kapsuloiva elokuva. Tiistaina kun katsoin ekaa kertaa koskaan alkuperäisen alusta loppuun, niin hieman oli fokus hukassa noissa tylsissä toimintakohtauksissa, joissa ei hahmottanut mitä tapahtuu.

Uusi on heittämällä parempi elokuvana kaikin puolin, mutta siltikin katsoisin ennemmin alkuperäisen, vaikka se on huonompi elokuva. Jännä homma sinänsä.
Kävin eilen katsomassa. Todella huolellisesti tehty elokuva, joka teki periaatteessa kaiken oikein.

Minusta Cruise toimii jopa paremmin tuollaisena vanhana kettuna, joka joutuu ansaitsemaan kannuksensa. Kemia Connollyn kanssa toimi myös hyvin.

Ei tämä toki mitään veret seisauttavaa draamaa tarjonnut, vaan juonenkäänteet näki ennalta hyvissä ajoin. Toisaalta se oli myös tavallaan leffan vahvuus, sillä juoni ratkaisi itse itsensä, jolloin katsoja ehti nauttimaan visuaalisesta tykityksestä ja vangitsevasta tunnelmasta.

8/10, todella vahva jatko-osa.
 

Van Cleef

Jäsen
Suosikkijoukkue
KalPa, suomalainen/kansainvälinen jääkiekko

Liitteet

  • FTtMAHtVIAAGM3Y.jpeg.jpg
    FTtMAHtVIAAGM3Y.jpeg.jpg
    32,5 KB · kertaa luettu: 65
Viimeksi muokattu:

Jeffrey

Jäsen
8/10, todella vahva jatko-osa.

Kokonaisuudessaan kyllä hämmästyttävän hyvä elokuva. Täytyy myöntää, että alkujaan omat odotukset olivat hyvin maissa. Cruisella on oma stigmansa ja jollain tavalla tuntui aika ajaneen ohi tällaisesta elokuvasta. Ensi illan lähestyessä maailmalta alkoi kuitenkin kuulumaan toimintaelokuvalle poikkeuksellisen kovia arvosteluja joten tuli oma paikka varattua IMAX:sta, jotta myös visuaalisesta puolesta pääsisi kunnolla nauttimaan.

Elokuva tarjosikin sitten jotain mitä elokuvilta on puuttunut jo pidempään. Elokuvan aikana ensimmäisenä mieleen tulleena adjektiivina nousi esiin taiteen puolelta jugend. Viehkeilemättömän romanttinen, vanhankansan elokuva joka oli yhdistetty nykyaikaan dynaamisella mielikuvituksellisuudella, sukupolvien välisellä huumorilla sekä toki todella huumaavilla toimintakohtauksilla. Elokuvan edetessä ne taiteenrajat hävisivät enkä ehkä enää kategorisoisi elokuvaa puhtaasti toimintaelokuvaksi.

Elokuva joka säväytti todella monella eri akselilla. Sali oli aika täynnä pariskuntia ja yritinkin salakuunnella etenkin naispuolisten kommentteja elokuvan jälkeen ja monesta suunnasta toistui se sama ajatus hämmästyttävän hyvästä elokuvasta. Se 80-luvun machoilu oli edelleen meille 80-luvun machoille läsnä, mutta jollain tavalla se oli onnistuttu nyt modernisoimaan nykyajan henkeen sopivaksi ja tyylisuuntia sekä sukupolvia yhdistäväksi katselukokemukseksi.

Lopulta elokuvaa kantoi onnistunut tarinankerronta ja lämpimät hahmot. Jos verrataan vaikka edelliseen Bondiin niin nimenomaan se hahmojen syvyys, he ärsytti, ihastutti, vihastutti ja ilahdutti - oli yksi keskeisiä asioita joka nosti tämän elokuvan ihan toiselle tasolle. Viimeistelty lopputulos näkyi sitten etenkin taistelukohtauksissa ja yksityiskohdissa, jotka olivat tarkkaan harkittuja ja erinomaisesti toteutettuja - ja tämä kaikki ihan inhimilliseen kestoon. Pidin myös siitä kovasti, että vihollinen oli anonyymi - tämä kanssa moderniin maailmaan hyvä ratkaisu. Ehkä jos pientä säätöä olisi saanut itse toteuttaa niin loppuratkaisua olisin juonen puolesta saattanut vähän säätää, mutta menihän tuokin kuitenkin amerikkalainen elokuva.

Ehdottomasti pitkään pitkään aikaan onnistunein ns. blockbuster elokuva.
 

Individual

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, Suomi, KTP
Tällainen olisi tulossa. Leffa sijoittuu ehkä hieman harvinaisemmin tällä kertaa Korean sotaan.

J.D. Dillardin (Sleight) ohjaustyö perustuu Adam Makosin samannimiseen romaaniin. Eeppiseksi ilmasotatarinaksi kuvailtu Devotion kertoo kahdesta amerikkalaisesta eliittipilotista Korean sodassa. Pilottien uhraukset tekevät heistä lopulta laivaston juhlituimpia lentäjiä.

 

Teresa

Jäsen
Kävinpä tuossa jokunen viikko sitten Finnkinossa katsomassa putkeen parikin suomalaista kauhuelokuvaa: ensimmäinen oli nimeltään The Twin – Paha kaksonen ja toinen oli se käsittääkseni ulkomaillakin mainetta niittänyt Pahanhautoja. Aikas harvoin kotimaisia kauhupätkiä tulee ylipäätään vastaan, joten ihan mielenkiinnosta nuo täytyi tsekata.

The Twinin kohdalla ei tosin voida puhua kotimaisesta tuotannosta sanan varsinaisessa merkityksessä, koska siinä pääosan esitti australialainen Theresa Palmer, muukin näyttelijäkaarti oli pääosin ulkomaalaista, kielenä oli pitkälti englanti (vain pari hassua repliikkiä kuultiin suomeksi) ja kuvauspaikkana toimi jostakin syystä Viro. Ohjaajana hääri kuitenkin Taneli Mustonen ja tuottajana Aleksi Hyvärinen, joten sikäli leffan voisi ainakin väljästi tulkittuna niputtaa kotimaisten tuotosten joukkoon. Tuo Mustonen on ilmeisesti varsin monipuolinen ohjaaja, sillä häneltä on aiemmin nähty ainakin se jokin lastenleffa, Luokkakokous-komedia ja Bodom-kauhuslasher. Itselleni noista vain tuo viimeksi mainittu on tuttu, eikä se tehnyt aikoinaan kovin kummoista vaikutusta. Kieltämättä kyseisen leffan alkupuoliskolla oli onnistuttu paikoitellen tavoittamaan ihan hyytäväkin tunnelma, mutta loppua kohden se muuttui pelkäksi toiminnaksi muutamilla verellämässäilyillä höystettynä. En siis tuon edellisen kokemuksen jälkeen ollut mitenkään järin innostunut siitä, että Mustonen oli taas päättänyt palata kauhugenren pariin. Lisäksi hieman epäilytti, että miten Virossa kuvattu ja ulkomaalaisilla näyttelijöillä varustettu mutta silti mukamas Suomeen sijoittuva tekele voisi tuntua mitenkään päin autenttiselta. Eli lähtökohdat leffan katsomiselle eivät olleet kovin kaksiset.

Siihen nähden The Twin oli positiivinen yllätys. Kieltämättä se rakentui varsin kuluneista aineksista – melkeinpä jokainen kohtaus oli lainattu jostakin aiemmasta kauhuleffasta – mutta noista käytetyistä kliseistä oli saatu aikaiseksi jotakin odottamattoman toimivaa. Takavuosien Bodomiin verrattuna tämä oli enemmän oman makuni mukaista pelottelua. Verta ei nähty kuin pari kertaa, muut visuaaliset hirveydet loistivat poissaolollaan eikä jump scare -kohtia juuri ollut, vaan kauhu oli enemmän sellaista hienovaraisesti rakentuvaa ja psyykeen pureutuvaa sorttia. En tosin väitä pelänneeni The Twiniä mitenkään suunnattomasti, mutta oli siinä ajoittain ihan pahaenteinen tunnelma saavutettu. Toden ja epätoden rajojen hämärrettiin niin, että katsojakaan ei voinut aina olla varma, mikä tapahtui oikeasti ja mikä oli vain unta. Näin tavoitettiin tietty painajaismaisuuden tuntu. Pari suoranaisesti kammottavaakin kohtausta esiintyi. Noin puolivälissä elokuvaa tunnelma kyllä ikävästi lässähti, mutta missäpä kauhuleffassa ei, ja toisaalta tuosta suosta onnistuttiin tässä tapauksessa vielä nousemaan.

Eli kauhuelementit toimivat paikoitellen tehokkaastikin, mutta eniten pidin kuitenkin elokuvan tarinasta – se oli varsin yllättävä ja samaan aikaan kuitenkin ihan järkevä. Aika harva teos kykenee näin pitkälle vietyyn ennalta-arvaamattomuuteen. The Twinissä asetelmat kääntyivät nimittäin parikin kertaa täysin päälaelleen ja katsojalta vedettiin oikein kunnolla matto jalkojen alta. Välillä tuntui hetkellisesti siltä, että nyt ammutaan jo ihan yli, mutta loppujen lopuksi homma säilyi loogisena ja tavallaan jopa uskottavana. Jotkin seikat kyllä mietityttivät leffan mittaan, mutta kaiken päätteeksi niihin tarjottiin tyydyttävät vastaukset. Tämä miellytti minua kovasti, sillä tapaan aina etsiä juoniaukkoja ja ärsyyntyä niistä, mutta nyt en siis moisia löytänyt.

The Twin oli myös visuaalisesti ja ääniefekteiltään maailmanluokan malliin toteutettu. Vaikka elokuva edustikin pääosin psykologista kauhua, niin synkeät kuvat ja painostava äänimaailmakin tehostivat osaltaan pahaenteistä tunnelmaa. Edes puheraidat eivät olleet sitä suomalaisille sarjoille ja elokuville tyypillistä epämääräistä mokellusta, josta ei saa hullukaan mitään selvää (tekstityksetkin saattoivat toki vaikuttaa asiaan). Näyttelijät suoriutuvat pääsääntöisesti hyvin rooleistaan – etenkin pääosan esittäjä Theresa Palmer onnistui välittämään rajujakin tunnetiloja elävästi ja Barbara Marten oli kuin tehty kylähulluksi akaksi. Theresan miehen saappaisiin astunut Steven Cree oli mukiinmenevä, kun taas perheen kaksospoikia esittänyt Tristan Ruggeri jäi mielestäni vaisuksi, mutta niinhän nuo lapsinäyttelijät yleensäkin tuppaavat jäämään. Itse hahmot puolestaan eivät olleet erityisen värikkäitä persoonia (paitsi ehkä se kylähullu), mutta varsinkin päähenkilön kokemusmaailmaan paneuduttiin sen verran syvällisesti, että ei hän myöskään vaikuttanut sellaiselta ohuelta paperinukelta kuin tämän genren hahmoille on tyypillistä.

Elokuvan merkittävimpiä puutteita oli, että juoni oli niistä muutamista oivallisista twisteistä huolimatta turhan simppeli. Siinä ei ollut mitään selkeää ratkottavaa arvoitusta – eikä tällaisessa ennen kaikkea tunnelman rakentamiseen keskittyvässä teoksessa tietysti välttämättä tarvitsekaan olla, mutta nyt homma meinasi jäädä vähän sellaisen epämääräisen haahuilun tasolle. Kuten etukäteen olin ounastellutkin, niin autenttinen suomalaismiljöön tuntu jäi myös uupumaan. Virossa kuvatulta leffalta ei toki voi siinä suhteessa ihmeitä odottaakaan, mutta kun tapahtumat kerran olivat sijoittuvinaan tänne, niin olisin toivonut kuulevani ainakin suomen kieltä enemmän.

Mutta siis nautin The Twinistä kovasti. Salista ulos astellessani kuvittelin ohikiitävästi jopa nähneeni juuri elämäni parhaan kauhuelokuvan. Tuo tuntemus oli varmasti vain hetken hurmaa, mutta hieman omaperäisemmillä ideoilla olisi voitu kyllä oikeasti yltää genren klassikoiden tasolle.

Spoilereissa vielä tarkempia ruodintoja:
Juonen lähtökohdat ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavanlaiset: amerikkalaisperhe menettää toisen kaksospojistaan traagisessa auto-onnettomuudessa ja muuttaa syrjäiseen kartanoon isän synnyinseuduille Koillis-Suomeen. Ympäristönvaihdoksen olisi tarkoitus auttaa perhettä sopeutumaan elämänmullistukseen, mutta uusissa ympyröissä se eloonjäänyt poika alkaakin käyttäytyä omituisesti; ikään kuin hän kuvittelisi ajoittain olevansa kuollut kaksoisveljensä tai vaihtoehtoisesti muuttuisi oikeasti välillä täksi. Asetelma ei siis ole mitenkään persoonallisuudella pilattu – etenkin syrjäinen kartano ja oudosti käyttäytyvä lapsi on nähty jo ties kuinka monta kertaa. Toisaalta välillä tulee ehkä kohtuuttomastikin soimattua kauhuelokuvia genren latteuksien kierrättämisestä, sillä ovathan tietyt tutut elementit kieltämättä tarpeen karmivan tunnelman synnyttämiseksi. Ei olisi kovin pelottavaa, jos kauhuelokuva sijoittuisi jonnekin hilpeälle aurinkorannalle eikä kukaan hahmoista käyttäytyisi omituisesti. Jotakin tuorettakin kuitenkin aina kaipaisi mukaan, eikä tässä leffassa oikein sellaista ollut. On silti myönnettävä, että aivan täsmälleen vastaavanlaiseen aiheeseen en muista aiemmin törmänneeni. Eniten taitaa tulla mieleen Stephen Kingin kirjat Pimeä puoli ja Pet Sematary – ensiksi mainitussa kun oli jonkinlainen paha kaksoisolento ja jälkimmäisessä keskityttiin läheisen menettämisen aiheuttamaan tuskaan – mutta ei niissäkään tuota ihan samaa kuviota esiintynyt.

Eli tietynasteisesta väljähtyneisyydestä huolimatta pidin kyllä elokuvan aloituksesta. Idea kuolleesta pojasta ja hänen elossa olevasta hämäräperäisesti käyttäytyvästä kaksoisveljestään on omalla yksinkertaisella tavallaan nerokas. Kun kyseessä olivat vieläpä identtiset kaksoset, niin kukaan hahmoista tai edes katsoja ei voi varmuudella tietää, onko Elliot (se elävä kaksonen) vain seonnut vai muuttuuko hän kenties oikeasti joissakin tilanteissa Nathaniksi (kuolleeksi velipojakseen). Eli kuviosta voi löytää samanaikaisesti sekä realistisen että yliluonnollisen tason. Tehokkaimmat kauhunhetket koettiin mielestäni silloin, kun Elliot ilmestyi vain yhtäkkiä jonnekin pönöttämään aavemaisen näköisenä tai väitti kummallisella äänellä olevansa itse asiassa Nathan. Muutamat säikyttelykohdat oli kuitenkin kopioitu melkeinpä suoraan jostakin vanhemmasta elokuvasta. Ainakin se kun Elliot piirteli kuvia äidistään Rachelista makaamassa raatona veitsi kitusissaan (tai jotakin, en kunnolla saanut selvää) ja Rachel kyseli sitten huolissaan, että et kai suunnittele tekevästi jotakin pahaa äidille, toi mieleeni erään Hohdon kohtauksen (”You would never hurt mummy or me, would you?”). Rachelin yhtäkkinen ruohonkorren tai jonkin vastaavan suustaan oksentaminen taas muistutti minua Ringin kohtauksesta, missä päähenkilö ykäsi muistaakseni jonkinlaisen hiustupsun. Tosin eiväthän nuo edellä mainitut kohdat mitenkään ihan yksi yhteen esikuviensa kanssa menneet, mutta konnotaatiot olivat joka tapauksessa häiritsevän suuria.

Puolivälin tienoilla leffa tuntui lässähtävän tyystin. Tuli sellainen olo, että elokuvantekijöillä oli ollut ihan toimiva idea, mutta se päätettiin jostakin järjenvastaisesta syystä vetäistä yhtäkkiä vessasta alas. Kävi nimittäin ilmi, että Elliot ei sittenkään ollut seonnut eikä hänen kuollut kaksoisveljensä myöskään ollut noussut haudastaan, vaan jonkinlainen incubus-paholainen (tai mikä lie) oli saamassa Elliotia valtaansa ja kyläläiset yrittivät kyseistä pirua sitten yhteisvoimin karkottaa. Tuollainen on minusta aivan liian epärealistista ollakseen millään muotoa pelottavaa.

Toki myös haudasta nouseminen olisi melkoisen epärealistista – en minä sitä sano – mutta helpompi sellainen on sulattaa kuin jonkin yli-inhimillisen pahan olemassaolo. Lisäksi kuolleen kaksospojan kummittelulle olisi ollut aukottoman luonnollinenkin selitysmalli osoitettavissa. Toki myös paholainen olisi voinut olla vain kyläläisten mielikuvituksen tuotetta, mutta tuommoisen koko kyläyhteisön vallanneen joukkopsykoosin olemassaoloon on kuitenkin hankalampi uskoa kuin jonkun yksittäisen pojan sekoamiseen.

The Twinin lopputwisti oli sitä luokkaa, että en viitsi paljastaa sitä edes spoiler-tagien sisällä muiden katseluelämyksen pilaamisen pelossa. Kieltämättä olen nähnyt oikeastaan prikulleen samanlaisia käänteitä aikaisemminkin muissa leffoissa, mutta kyllähän tuollaiset aina vaikutuksen tekevät – etenkin jos onnistuvat oikeasti yllättämään ja ovat silti samaan aikaan myös loogisia, eivätkä sellaista itsetarkoituksellista ja väkisin väännettyä yllätyksellisyyden hakemista. Tämän elokuvan twistit olivat mielestäni luontevia ja perusteltuja. Olin esimerkiksi koko ajan ihmetellyt, miksi perheen isä oli sellainen nihkeä molo, mutta asia perusteltiin lopulta tyydyttävästi. Hieman kyllä ihmetytti, miten eräs hahmo muka sai jäädä vapaalle jalalle, vaikka oli selvästi sekaisin kuin seinäkello ja oli kaiken kukkuraksi juuri suorittanut kuolemantuottamuksen, mutta kaipa asioiden todellinen laita oli jäänyt virkavallalle hämärän peittoon. Muutoin juoni oli kaikilta yksityiskohdiltaan looginen.

Eli elokuvan alku oli ihan hyvä, keskivaihe aika paska ja lopusta pidin kovasti. Kokonaisarvosana jäi ehdottomasti plussan puolelle.

Eikä se Pahanhautojakaan muuten hullumpi ollut. Laitan arvioni siitä nyt varmuuden vuoksi kokonaan spoilereihin. En aio paljastaa loppuratkaisua tai mitään sellaista, eikä tuo leffa minusta muutenkaan nojannut kovin vahvasti mihinkään ylläreihin, mutta jos ei tahdo tietää ollenkaan etukäteen mistä hommassa oli kyse, tekstini on varmastikin syytä jättää välistä.
Pahanhautoja erosi juuri edeltävästi näkemästäni The Twinistä lähinnä sikäli, että siinä oli oikeasti tuoreita ideoita. Keskiössä olivat telinevoimistelua harrastava tyttö ja hänen perhe-elämään keskittyvää videoblogia pitävä äitinsä. Äiti oli perfektionistisen vaativa niin bloginsa kuin tyttären voimisteluharrastuksenkin suhteen – pienintäkään säröä hän ei perheidyllissä tai tytön voimistelusuorituksissa sietänyt. Kurinalaisen elämän uuvuttama tytär puolestaan hautoi linnunmunasta Alliksi ristimänsä hirviön, joka muuttui hänen pahan olonsa ravitsemana vähitellen yhä inhimillisemmäksi ja samalla vaikeasti hallittavammaksi.

Elokuva olikin virkistävällä tavalla jotakin aivan toista kuin muut viime aikoina katsomani kauhuleffat, joista kaikista on tuntunut löytyvän syrjäinen kummituskartano ja salaperäisesti käyttäytyvä lapsi. Pahanhautoja sijoittui tavalliseen lähiöön eikä siinä ollut sen enempää kummitteluja kuin pahan riivaamaa lastakaan, vaikka Tinjan käytös saattoi ajoittain ulospäin hieman erikoiselta vaikuttaakin. Vaativa äiti, bloggaaminen ja voimistelu puolestaan eivät ole mitään ihan tyypillisintä kauhuelokuvan kuvastoa. Hirviöistä kertovia kauhuteoksia sen sijaan on ilmestynyt vaikka millä mitalla, mutta aivan vastaavanlaista linnun ja ihmisen sekasikiötä ei ole kyllä aikaisemmin tullut vastaan. Itse sitä paitsi pyrin yleensä jo ihan kategorisesti jättämään hirviöaiheiset tekeleet välistä, joten ehkä siitäkin syystä tämän leffan aihepiiri vaikutti minusta persoonalliselta.

Huomasin tosin nyt olevani kauhun suhteen ehkä hieman kaavoihin kangistunut, sillä olisin paikoitellen kaivannut Pahanhautojaan traditionaalisempaakin genrelle ominaista kuvastoa. Tuollainen idyllinen lähiö ja enimmäkseen kirkkaassa päivänvalossa tapahtuneet kohtaukset kun eivät ole omiaan herättämään pelon tunteita. Perheen kodin lähistöllä sijaitsi myös synkeä metsä, joten hirviön olisi voinut laittaa useammin seikkailemaan sinne – ja mielellään yömyöhään.

En muutenkaan pitänyt leffaa kovin pelottavana. Tuon lintuhirviön ulkonäköön oli toki panostettu ja kovin elävältä se näyttikin, mutta lähinnä se oli kuitenkin ällöttävä eikä karmiva. Ihmishirviö puolestaan oli maskeerattu huolella uskottavan näköiseksi, mutta eihän siitä pääse mihinkään, että tuollainen linnun ja ihmisen mutantti on jo lähtökohtaisestikin jotakin aivan epärealistista. Itse ainakin kykenen pelkäämään vain sellaisia tarinoita, joihin voin edes puolitosissani uskoa. Mielestäni Alli olisikin toiminut paremmin, jos se olisi lopulta ollut vain Tinja-tytön mielikuvituksen tuotetta. Elokuvan pelottavuutta nakersi myös se, että hirviö näytettiin katsojalle jo alkuvaiheessa ja myöhemminkin toistuvasti. Tuntemattoman uhkan synnyttämää jännitettä ei näin ollen päässyt muodostumaan. Muutenkin Pahanhautojassa keskityttiin turhan paljon inhottaviin visuaalisiin elementteihin – limavanoihin, oksennuksiin ja verisiin raatoihin – eikä niinkään psykologiseen kauhuun. Itse olen tosiaan hienovaraisemman lähestymistavan ystävä. Äkkikuolemia leffassa ei kyllä ollut kovin montaa, joten siinä mielessä se olikin hienovarainen. Allin etova ulkomuoto ja muut näkyvät iljettävyydet silti lässäyttivät tunnelman vakavasti otettavan kauhun tasolta enemmän halpahenkisiin säikyttelyihin nojaavaksi.

Muuten elokuvan tunnelma oli vahva – ei siis ehkä kovin karmiva, mutta kylläkin ahdistava, koskettava ja jännittäväkin. Perheen äiti pakonomaisine tekohymyineen oli erityisen ahdistava ja Tinjan ilottoman suorituskeskeinen elämä oli muutenkin niin ahdistavaa, että tuli ihan suru puseroon. Päähenkilön pahaa oloa kuvastavana metaforana Alli olikin kyllä onnistunut. Elokuvan ahdistavimmat hetket koettiin mielestäni voimistelunäytöksissä; kun joku tytöistä kieppui huimaa vauhtia telineessä, ei voinut olla ainakin alitajuisesti pelkäämättä, että kohta tuo tipahtaa ja taittaa niskansa. Jotkut hahmot myös olivat niin sympaattisia, että heidän kohtalonsa tuntui merkitykselliseltä ja alkoi ihan aidosti jännätä, mitä Alli vielä heidän päänmenokseen keksisi. Näin leffa onnistui koukuttamaan ja tempaamaan mukaansa, vaikka juoni itsessään eteni turhankin suoraviivaisesti ilman mitään krumeluureja. Tai oikeastaan voisi sanoa, että mitään varsinaista juonta ei edes ollut.

Näyttelijäsuoritukset olivat pääsääntöisesti onnistuneita. Lapsinäyttelijät tosin sortuivat niin pahaan teennäisyyteen, että Salkkareissakaan on moista harvoin nähty. On se kumma, ettei tästä maasta muka voida löytää luontevasti replikoivia nuorisolupauksia. Pääroolin vetäneen Siiri Solalinnan työtä tosin opin leffan edetessä arvostamaan. Kieltämättä hän kuulosti kovin kiusaantuneelta joka kohtauksessa, mutta todennäköisesti se oli ihan tietoinen valinta, kun hahmon oli käsittääkseni määrä ollakin ujo ja sulkeutunut. Solalinna osasi välittää vahvojakin emootioita ihan hyvin, vaikka muutama kyyneleetön itku kyllä nähtiin. Sophia Heikkilä näytteli vaativaa äitiä taitavasti ja Jani Volasen oivallisesti esittämä tossumainen perheenisä oli leffan ainoa humoristinen elementti. Erityisesti huvitti hahmon naurettavan kömpelö reaktio tytön lakanoista löytyneeseen vereen. Reino Nordin puolestaan näytteli perheenäidin salarakasta, joka olikin varsin sympaattinen tapaus ja tuntui ainoana ymmärtävän jotakin Tinjaan kohdistuneista kohtuuttomista paineista. Nordin onnistui hienosti tavoittamaan hahmonsa vaatiman lämminhenkisyyden.

Eli hyvä leffa oli tämäkin kaiken kaikkiaan.
 

vitozzius

Jäsen
En ollut viiteen vuoteen katsonut kotimaista uutuusleffaa, sitten katsoin väen väkisin tämän Pahanhautojan. Ajattelinpa pitää jälleen vähintään viiden vuoden tauon.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös