Kävin katsomassa jokin aika sitten The Matrix Resurrectionsin. Päällimmäisenä jäi mieleen, että ainakin leffa toimi hyvänä unilääkkeenä ja tulikin pilkittyä varmaan puolet ajasta Finnkinon hämärässä salissa. Elokuva oli noin 2,5 h pitkä mutta onnistui jotenkin kummasti tuntumaan vähintään kymmenen tunnin kestoiselta. En nyt laita arviotani spoilereihin, koska en paljasta juonesta mitään merkittävää, eikä siinä kyllä mitään merkittävää oikeastaan tapahtunutkaan.
Tämä oli siis itselleni ensimmäinen kyseisen sarjan leffa ja samalla ensimmäinen kosketus Matrixiin ylipäätään, sillä niihin peleihinkään ei ole tullut tutustuttua. Etukäteen tiesin, että se 90-luvun lopulla ilmestynyt alkuperäinen tekele oli kovin suosittu ja käsitteli jonkin sortin tietokonehommia, mutta en oikeastaan muuta (olen kai kasvanut tynnyrissä). Siltä pohjalta Resurrectionsiin oli varsin hankala päästä sisälle. Leffassa mentiin nimittäin sen kummempia pohjustamatta suoraan asiaan ylipitkäksi venytetyn actionkohtauksen muodossa. En tiedä, olivatko tuon toimintajakson päähenkilö ja muut siinä esiintyneet hahmot tuttuja aikaisemmista osista. Käsittääkseni kuitenkaan eivät, joten ihan hullua aloittaa elokuva jollakin turhanpäiväisellä sinkoilulla ennen kuin sitä suorittavia hahmojakaan on millään tavalla esitelty. Nyt ei kiinnostanut pätkääkään noiden tyyppien ryntäilyt tai niiden lopputulos, kun ei tiennyt sitäkään, keitä hittoja he edes olivat.
Mikäli olisin katsonut Resurrectionsin kotisohvalla, telkkari olisi napsahtanut kiinni jo tuon aloituskohtauksen aikana. Nyt oli kuitenkin pakko jatkaa eteenpäin, mikä hetkellisesti palkittiinkin, sillä seuraavaksi oli vuorossa elokuvan ainoa hyvä hetki – sellainen tempoltaan rauhallisempi ja reaalimaailmaan sijoittuva osuus. Siinä kuvattiin Thomas Andersonin (Keanu Reeves) arkea takavuosien jättihitin luoneena pelinkehittelijänä, jonka ote todellisuuteen oli alkanut rakoilla. Ajoittain Thomas kuvitteli elävänsä keksimässään pelitodellisuudessa ja kävi psykoterapiassakin käsittelemässä näitä harhakuvitelmiaan. Ainoastaan noissa kohtauksissa yllettiin edes jonkinlaiseen psykologiseen syvyyteen ja kiinnostavuuteen.
Tuota jaksoa ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa – ehkä 20 minuuttia korkeintaan. Sen jälkeen eli leijonanosan ajasta Resurrections oli pitkälti pelkkää toimintaa ja nimenomaan negatiivisessa mielessä. Keskityttiin siis enemmän nälkävuoden mittaisiin ammuskelu-, tappelu- ja takaa-ajokohtauksiin ynnä muuhun päättömään säntäilyyn kuin minkään järjellisen juonen rakentamiseen. En toki ole muutenkaan toimintakohtausten ystävä, mutta tässä ne kiinnostivat vielä tavallistakin vähemmän, sillä Matrixin virtuaalitodellisuudessa hahmot saattoivat vaikkapa tipahtaa pilvenpiirtäjän katolta maahan ja säilyä silti hengissä. Minkäänlaista jännittävyyden illuusiotakaan ei muodostunut, kun tuntui siltä ettei kukaan kuitenkaan kuole, vaikka kävisi kuinka pahasti.
Sitä paitsi hahmot olivat jo itsessään niin yhdentekeviä, ettei minua olisi kiinnostanut millään muotoa, vaikka joka ainoa heistä olisi kuollutkin. Päähenkilö Thomas eli Neo oli ainoa edes jossakin määrin muista erottuva hahmo, mutta varsin etäiseksi hänkin jäi. En haluaisi tuomita Reevesia yhden roolin perusteella enkä tuomitsekaan, mutta tässä hän oli kyllä melkoinen puupökkelö. Jokainen kohtaus oli samalla tyhjällä ilmeellä vedetty, mikä oli ehkä tarkoituskin, mutta ei kyllä tehnyt hahmosta mitenkään kiehtovaa. Muusta henkilökaartista tulee mieleen vain Trinity, jonka kanssa Neolla oli ainakin tässä leffassa naurettavan pinnalliselle tasolle jäävä ja hatusta heitetyn tuntuinen rakkaustarina. Kaksikko ei missään vaiheessa edes keskustellut keskenään oikein mistään tai muutenkaan vaikuttanut siltä kuin heillä olisi ollut mitään kummempaa yhteyttä. Lopuista hahmoista en muista oikeastaan mitään.
Kaipa leffassa oli silti jonkinlainen juonikin olevinaan. Se vain tuntui auttamattoman sekavalta. Tuollainen usealla todellisuuden tasolla etenevä juoni toki on jo lähtökohtaisestikin tuomittu jonkinasteiseen hajanaisuuteen. Omalla kohdallani kärryille pääsemistä hankaloitti varmasti – tyypillisen hajamielisyyteni ohella – sekin, etten ollut tietoinen aiempien osien tapahtumista. Kerran jos toisenkin Resurrectionsissa puhuttiin edellisissä leffoissa esiintyneistä hahmoista ja viljeltiin niissä esiteltyjä termejä ilman mitään selityksiä. Muitakin viittauksia menneeseen ja jopa kuvamateriaalia edellisosista nähtiin niin paljon, että se alkoi tuntua jo mauttomalta. Ehkä tämä Resurrections sitten oli tarkoitettu vain jatko-osaksi aiemmat Matrixit läpikotaisin tuntevalle eikä miksikään itsenäisestikin toimivaksi teokseksi, joka olisi kyennyt houkuttelemaan myös uusia katsojia. Tai sitten ohjaaja Wachowski kuvitteli suuruudenhullusti, että kaikki tietävät jo muutenkin ainakin pääpiirteittäin alkuperäistrilogian sisällön, eikä näin ollen ole enää mitään tarvetta selitellä taustoja tai yrittää kosiskella uusia potentiaalisia faneja. Naurettavaa kyllä jos hänellä on moisia harhaluuloja aikaansaannostensa suosion suhteen.
Eikä mielestäni ole muutenkaan mitään järkeä tehdä noin vahvasti alkuperäiseen leffaan nojaavaa jatko-osaa. Miksi kierrättää enää niitä samoja vanhoja jo käsiteltyjä elementtejä. Olen toki vähän huono kommentoimaan tuota asiaa, kun en kerran edellisosista mitään tiedä. Eli ei siitä sen enempää, mutta pääasiallinen ongelma tosiaan oli, etten päässyt missään vaiheessa kunnolla perille jutun punaisesta langasta.
En silti sano, että The Matrix Resurrections olisi ollut ihan susi. Olihan se ihan komeaa seurattavaa visuaalisessa mielessä ja erikoistehosteidensa puolesta, eli jos sellaisia seikkoja arvottaa korkealle, niin ehkä tuokin sitten kolahtaa. Minun juttuni tämä ei vain ollut.